lauantai 17. toukokuuta 2014

Miksi se omakehu aina (muka) haisee?

Onko se joku ennen kaikkea suomalainen juttu, ettei saa ihan hirvittävään kovaan ääneen hehkuttaa, että "vitsit kun olen hyvä!"? Tai ainakin siinä heti haisee enemmän tai vähemmän omakehu. Vai olenko se vaihteeksi vain minä, joka näkee jotenkin aina epäsopivana kehua itseään, vaikka siihen olisi aihetta? Riemuita saa - jos on aihetta - totta kai. Mutta siinä kohtaa, kun joku ystävä/sukulainen/ulkopuolinen alkaa kehua ja ylistää suoritusta, niin pitää astua askel taakse päin ja leikkiä vaatimatonta. Tuntuu, että pitäisi aina piiloutua joko hyvän tuurin tai jonkun muun tekosyyn taakse, vaikka samaan aikaan tekisi mieli todeta, että; "Niin. Olin vain hyvä."

Jouduin tämän ristiriitaisen tunteen kouriin tänään, kun kävin noutamassa ylioppilaskirjoituksieni tulokset. (toim.huom; olen kirjoittanut jo viisi vuotta sitten ylioppilaaksi, mutta tänä vuonna kävin korottamassa kemiaa ja kirjoittamassa fysiikan, koska haaveena lääkis..) Ne olivat menneet hyvin. Yli odotusten. Kemia tuli takaisin E:nä ja fysiikka M:nä. Olin niin täynnä riemua ja hämilläni - ja kyllä - ylpeä itsestäni, että pakkohan oli asiasta heti sosiaalisessa mediassa huudella. Ja niin paljon kun sydäntäni lämmittivätkin ne kymmenet "tykkäykset", niin suoranaisista kehuista hämmennyin. "En kai minä niiiiiin hyvä ole, että ihan kehuja ansaitsisin?"

Minusta on tosi vaikea vastata kehuihin, koska pohjimmiltani en usko ansaitsevani niitä. Hullua, eikö? Sama päti onnitteluihin. Totta kai olen sitä mieltä, että tulos oli hieno, mutta kun joku toinenkin on sitä mieltä, se tuntuu entistä arvokkaammalta. Toisen kehu tuntuu melkein jopa niin arvokkaalta, etten koe ansaitsevani sitä huomionosoitusta. "Kumminkin oli voinut mennä paremminkin. Fysiikassa oli hyvä tuuri. Koe oli vaikea ja pisterajat laski. Toinen koe taas oli helppo.." Näiden kaikkien vähättelyjen taakse on helppo piiloutua, vaikka asian ydin on se, että raadoin niska limassa ja perse ruvella, ja sain palkkioksi pienen siivun menestystä. Miksi siitä on vain niin pirun vaikeaa ottaa kaikkea riemua irti?

"Vaatimattomuus kaunistaa" on mielestäni ehkä maailman typerimpiä sananparsia. Jos on tehnyt töitä jonkun asian eteen ja työ on kantanut hedelmää, hittoon vaatimattomuus. Ylenpalttinen rönsyily omasta paremmuudesta ja "oma-napa-paras-napa" mentaliteetti ovat aivan eri asiat kuin itsensä kehuminen. Mielestäni suurin osa meistä voisi opetella olemaan kaikin puolin armollisempi itseään kohtaan, ja kehumaan itseään aina aika ajoin. Eikä syyn tarvitsisi edes olla aina niin suuri. Huomenna voisin kehua itseäni siitä, että revin itseni ylös sängystä ja menen suihkuun.

Kysymys enää kuuluu, käykö nyt minulle sittenkin huonosti vielä? Ikäänkuin kostoksi ylpistymisestäni? Pääsykokeet koputtelee ovella ja minä vaan täällä kylven itsetyytyväisyydessäni. Käykö ylpeys tosiaan lankeamuksen edellä?

Mene tiedä. Tai ehkä hankin vain kahta suuremmalla tarmolla lisää ylpistymisen aihetta. Se, että saa hyvällä omatunnolla taputtaa itseään olkapäälle, motivoi kummasti :)

- Öitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti