maanantai 27. maaliskuuta 2017

Asioita joita ikävöin

Pakko tuulettaa.

Niille, joille päivitän henkilökohtaisemmin kuulumisiani (ja luultavasti lukijoillekin) on tullut varmaan selväksi jo, ettei tämä ole suoranaisesti elämäni parasta aikaa. Vaikka pitäisi. Hei minähän olen totettamassa suurinta unelmaani, mitä minä olen valittamaan elämästäni!

Olen yrittänyt pitää blogikirjoituksissani edes jonkinlaista "tsemppimeininkiä" yllä, vaikka on varmaan selvää, ettei lääkis mitään sateenkaarien, saippuakuplien  ja glittereillä höystettyä konfettien täyttämää elämää ole. Etenkään preklinikka. Tällä kertaa en jaksa. Sillä faktahan on, että tällä hetkellä ahkeraa opiskelijaa vituttaa kaikki alkaen maailmasta ja maailmankaikkeudesta ja jollain tavalla on vain päästettävä höyryjä.

Olen siis asunut Latviassa enempi vähempi vuoden. Riika on kiva ja kaunis kaupunki - eli paskemminkin olisi voinut käydä - mutta sitä on ehtinyt olla maisemissa jo sen verran, että silmät alkavat avautua myös kaupungin/maan vähemmän miellyttäviin puoliin.
Aloitetaan arkisista asioista, ennen kuin avaan oikeasti sanasen arkkuni. Osa asioista on (ja tiedän sen) naurettavan pieniä, mutta hei, en tullut tänne itseäni sensuroimaan, joten antaa mennä!

1) Turvalliset suojatiet
Tätä kaipaan valehtelematta joka_helvetin_päivä.
Ja tämä saa minut entistä vakuuttuneemmaksi, etten ole suurkaupunki-ihmisiä. Riika ei ole suuri, eikä ole sen liikennekään, mutta liikennekulttuuri on juuri sitä, mitä vanhalta Neuvostovaltiolta voi odottaa: hullu. Varsinkin koiranomistajana saan jatkuvasti olla varuillani (ja kyllä, myös silloin kun minulla on se pieni vihreä mies näyttämässä lupaa kulkea), koska etenkään kääntyvät autot eivät varo. Suomessa menen ehkä turhankin uhmakkaasti "autoilija saa syytteet jos tulee kolari" mentaliteetilla, mutta en täällä. Täällä täytyy oikeasti varoa.

2) Kuivat/lumettomat kävelykadut
Toinen asia, johon tuskin kiinnittäisin huomiota, ellen olisi jatkuvasti säästä riippumatta koiran kanssa liikkeessä...
Joko sataa vettä, ja kadut tulvii koska viemäröinnit on persiillään ja kadut kuopillaan, tai sitten sataa lunta, ja kadunpätkä ovat täynnä lunta, koska lumenluonti juuri kyseisestä paikasta on "jonkun muun" homma. Täällä on valehtelematta katuja, joissa on aina muutama sadanmetrin pätkä, mistä on lumet luomatta. Ja tämä johtuu siitä, että täällä tuntuu olevan jokaiselle kadunpätkälleen ne omat tietyt lakaisija-tädit ja -sedät (eläkeläisiä? valtion "työttömiä"? isännöistijöitä? En tiedä, keitä he tarkalleen ovat, mutta homma toimii vaihtelevasti kadunpätkä kerrallaan). Nyt on onneksi vihdoin tullut kevät ja kadut kuivuneet, mutta vielä kuukausi sitten kiristelin hampaita ja paljon, varsinkin kun vuoropäivin tuli joko vettä tai lunta joka sitten muuttui taas vedeksi ja lopputulos oli se, että märkä ja kurainen sai olla koko ajan.

3) Säädyllisen hintainen (suodatin)kahvi
Sanotaan näin, että suodatinkahvista saa helposti maksaa 10€. Etenkin jos on kiinnostunut minkäänlaisista ympäristöön tai reiluun kauppaan liittyvistä pikkuseikoista.
Opiskelijana tuskin tulee yllätyksenä, että kahvinkulutukseni on varsin suuri.
Enpä olisi ikinä uskonut, että Suomessa (jossa yleisesti paljon korkeammat hinnat ruokakaupoissa) on halvempi peruskahvi kuin täällä.

4) Juotava hanavesi
Tai edes hanavesi, joka ei vetäisi tukkaa tuhannen solmuun.
Meillä on aina vähän väliä väittelyä siitä, onko vesi juomakelpoista vai ei. Microbien puolesta ei pitäisi olla mitään ongelmaa (näin on joku proffa kai väittänyt), mutta ihan omien empiiristen tutkimuksieni perusteella olen silti sitä mieltä, ettei vettä kannata keitettynäkään juoda. Ja ehkä se ei tosiaan johdu vedestä vaan putkista, joita tuskin on uusittu kauttaaltaan etenkään vanhoista taloista.
Oma mielipiteeni vahvistui viimeistään siinä kohtaa, kun olin joululomalla ollut kampaajalla. Kampaajani katsoi pitkään hiuksiani (jotka ensinnäkin olivat kamalassa kunnossa vaikka edellisestä värjäyksestä oli herra ties kuinka pitkä aika) ja sanoi lähtevänsä hakemaan sitruunaa. Ilmeisesti pehkoni oli sen verran täynnä rautaa, että se alkoi näkyä sekä värissä (vihertävänä) ja kunnossa (märkänä yhtä ihastuttava kuin kissan oksentama karvapallo). Virheistä tuli opittua ja nyt matkassa on syväpuhdistava shampoo.

5) Asiakaspalvelu
Tai sen puute. Tämä on asia, jolle jaksan (liian) usein ummistaa silmäni, mutta asiakaspalvelu täällä on usein todella tökeröä. En tiedä johtuuko se siitä, että olemme ulkomaalaisia vai kuulostavatko asiakaspalvelun iloiset ammattilaiset vain töykeiltä, koska heidän englantinsa ei välttämättä ole paras mahdollinen? Olkoon sitten kielimuuri tai kulttuurimuuri, mutta perseestä se on. Ja saa minut arvostamaan entisestään niitä paikkoja, joissa palvelu on ystävällistä. Olen yrittänyt opetella latviaa, jotta osaisin asioida paikallisten kanssa heidän omalla kielellään, mutta tämäkään ei aina onnistu jos a) he ovat venäjänkielisiä b) asianomaiset vaihtavat heti englantiin, koska säikähtävät paskaa latviaani. Ymmärrän, että ihmiset haluavat hoitaa asiat nopeammin pois alta, mutta minä yritän! Ja kumma kyllä kehitys jää heikoksi, jos ei pääse harjoittelemaan.
(Btw ruotsinkieliset: te olette myös raivostuttavia. Älkää vaihtako heti suomeksi/englanniksi, jos toinen ei puhu täydellistä ruotsia. Yleensä sillä on syynsä, miksi edes toinen yrittää..)

Mutta niin... sitä mukaan, kun Riika vituttaa, huomaan että ikävöin Turkua. En niinkään kaupunkina, vaan paikkana, johon selvästi kuuluin. Siellä asuu edelleen valtaosa ystävistäni, perheeni niin ikään lähikunnissa. Täällä ollaan selvästi "vain väliaikaisesti". Täällä on kotini ja kämppäni, mutta en "kuulu" tänne enkä oikeastaan haluakaan. Haluan vain suorittaa nopeasti kouluni pois alta, jotta voisin palata takaisin - paikkaan, joka ei enää siinä kohtaan ole olemassa. Turku tietenkin pysyy paikoillaan, mutta elämä ja ihmiset eivät ja huomaan pelkääväni, että paluuhetken koittaessa olen aivan yhtä tyhjän päällä ja "ei mihinkään kuuluvana" kuin silloin, kun muutin Riikaan. Nämä ovat tietenkin vain väsyneen mielen kauhukuvia, mutta ikävä kyllä myös realistisia. En voi olla edes itse varma siitä, että päädyn töihin Turun alueelle!

Etenkin tänä keväänä, olen huomannut olevani jatkuvasti väsynyt, kärttyinen ja stressaantunut, vaikka välillä yritänkin piilottaa asioita hymyn, sarkasmin tai vähättelyn taakse. Huomaan, että on päiviä, kun en oikeasti vain jaksa välittää opiskelusta, vaikka koulu on minulle tärkeä asia ja haluaisin oikeasti oppia ja saada hyviä arvosanojakin. Pahinta välinpitämättömyydessä onkin se, että se keinahtaa helposti itse-sabotoinnin puolelle: kun ei jaksa, ei motivoi, ei tee ja lopulta kirjaimellisesti sahaa omaa oksaansa ja tekee elämästään vielä hankalampaa.Tiedän, että tämä mielialojen heittely on luultavasti vain väliaikaista ja stressiperäistä, mutta tietoisuus siitä ei tee eteenpäin rämpimisestä yhtään sen miellyttävämpää. Vaikka ehkä pitäisi. "This too shall pass" on mantra, jota yritän itselleni hokea. Asetan itselleni pieniä tavoitteita: "tämä koe", "tämä viikko", "tämä päivä". Kunhan yhdestä esteestä selvitään, jotta voi sitten siirtyä seuraavaan.

Olisi tietenkin ihanaa, jos voisi aina elää kuten saarnaa. Tiedän täsmälleen, minkälaisen tsemppipuheen pitäisin ystävälleni, jos joku näistä asioista minulle avautuisi. Valitettavasti itseään (ja järjenääntään) on vain joskus vaikea kuunnella.

Vielä viikko (8päivää tarkalleen ottaen) ja kaksi koetta, niin sitten saa tauon. Sen jaksaa vaikka päällään seisoa (toivottavasti nenä kirjassa).



ps. Viikon (kuukauden) teemabiisi: PMMP:n Kevään Valo
... ja ei, kevät ei selvästikään sovi minulle.. 

pps. Tarkoitus ei ole huolestuttaa, vain tuulettaa.
Koska aina elämä ei vain ole hattaraista edes/etenkään lääketieteenopiskelijalla
 ja se on ihan okei.

5 kommenttia:

  1. Moikka itsellä suunnitteilla hakea RSU:n (tai siis haku prosessi käynnissä) Mutta siis homma on se, että suunnittelen ottavani koiran (nyt vuoden vanha) mukaani mikäli Latviaan päädyn (tosin vasta kakkosvuonna niin että saan hoidettua kaikki käytännön asiat sekä pystyn arvioimaan mm. kuinka paljon koira joutuu olemaan yksin) Osaatko kertoa minkälaista on elää koiran kanssa lääkis opiskelujen yhteydessä sekä minkälkaista elämä koiran kanssa on Latviassa? Minne kaikkialle koiran voi ottaa mukaan ja e. miten vaikeaa on löytää kämppää minne saa ottaa koiran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moimoi! Se miten vaikeaa on löytää kämppää riippuu tuurista ja asunnon omistajasta. Pieniin koiriin suhtaudutaan luultavasti suopeammin kuin isoihin. Jotkut vuokranantajat haluaa extramaksun vuokratakuuseen (1kk vuokran sijaan 2kk:n). Kukaan ei ole jäänyt ilman asuntoa koiran takia, mutta sitä voi joutua etsimään pidempään.
      Aika samanlaista perusarki on koiran kanssa täällä kuin Suomessakin. Mutta lääkis kieltämättä vie aikaa. Itse otin koiran mukaan 2. semesterillä ja se meni hyvin. RSU:ssa 1. vuosi ylipäätään on ihan ok. Paljon on tietty opittavaa ja totuttavaa. Itselläni nyt 2. vuosi meneillään ja päätin jättää pääsiäisestä eteenpäin koiran vanhempieni luo hoitoon loppu lukuvuodeksi. Jotkut tietty jaksavat, mutta itselläni ei aika riittänyt. (plus mun rekkuni on rescuekoira, eli vähän haastavampi tapaus ylipäätään)
      Eli suosittelen ottamaan ehkä jo 2. semesterillä jos haluaa, ja 2. lukuvuodelle (3. ja 4. semesterit) pitää koiran matkassa niin kauan kuin voi ja varautua siihen, että jossain kohtaa koiran on parempi viedä Suomeen hoitoon, mikäli mahdollista. Meillä on viikottain koulupäivä/päiviä jotka venyy 10-tuntisiksi niin se on aika paljon koiralle ja ylipäätään koulupäivien ulkopuolella tehtävä työmäärä kasvaa silloin. 3. vuosi on kuulemma (toivottavasti) taas mukavampi :)

      Tsemppiä hakuihin ja kerro miten kävi! Toivottavasti vastauksesta oli jotain apua.

      Poista
    2. Apua, luulin, että olin vastannut tähän. Mutta siis suuret kiitokset vastauksesta, paperit on lähetettynä koululle ja nyt vaan pitää odotella tuloksia. Oma koira on siis paljon aktiviteettejä vaativa belgianpaimenkoira ja sen takia noi 10h päivät vähän pelottaa (ei tosin onneksi pura energiaa paikkojen tuhoamiseen ennemminkin näkyy lenkeillä kun kaikki alkaa kiinnostaa väähän liikaa..). Hain myös tänä vuonna suomeen ja just sain jotenkin handlattua koiran hoidon (metodit olivat krhm mielenkiintoisia kuten bilsan itsekseen ääneen läpikäyminen lenkillä etc..) ja sen takia pohdinkin juuri sitä , mikä on milloinkin reilua eläimelle joka kuitenkin vaatii paljon huomiota (ja varsinkin kun vanhempien luona siihen on ehkä parempi mahdollisuus, ainakin hektisimpinä aikoina). Mutta tosiaan paljon kitokjsia vastauksesta ja tsemppiä vikoihin päiviin!

      Poista
  2. Löysin sun blogin ihan sattumalta :)
    Olipa tutun kuuloinen kirjoitus! Opiskelen itse myös lääkiksessä ulkomailla (nyt jo klinikkavaiheessa) ja tiedän just ton tunteen, varsinkin preklinikasta joka oli myös meillä tosi tosi rankka! Kaikki vituttaa, koulu stressaa ja on ikävä kotiin. Kaikki tuntuu mustalta tunnelilta...
    Mut älä anna periksi! Sitä tuntuu, että vaan rämpii suossa, mutta lopulta siitä onkin selvitty.
    Ja tosta koti-asiasta sen verran, että mäkin kaipaan kotiin ja tiedän että se vanha "koti" sellaisena kun sen jätin ei enää ole sielä, koska aika on kulunut ja ihmisillä on uudet kuviot. Olen asunut jo 6v ulkomailla, mutta pitänyt jatkuvasti yhteyttä mun parhaisiin kavereihin ja käynyt usein kotona. Vaikka se vanha "koti" ei sielä enää olekaan, niin parhaat kaverit kyllä säilyy ja itse koti paikkanakin säilyy :) Lisäksi sitä itsekin kasvaa ja muuttuu ulkomailla asuessa, saa uusia kavereita ja uusi kotimaa muuttuu entistä enemmän uudeksi kodiksi, vaikka se ei todellakaan siltä tunnu aina. Sitten se, että koti sellaisena kun sen jätti ei enää olekaan ihan samanlainen ei haittaakkan enää niin paljon, koska on itsekin elänyt uusissa kuvioissa jo pitkän aikaa.
    Tsemppiä opintoihin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!!
      Se on kyllä niin totta, että itsekin muuttuu sillä aikaa, kun on poissa. Ihan jo ulkomailla asuminen pakottaa aikuistumaan ja sitten vielä lääkäriksi opiskelu. Omalle kasvulle ja "muuttumiselle" on vain paljon sokeampi kuin ympäristön :D Onneksi nykyään yhteydenpito on myös todella helppoa: on face, on tämä blogi, on whatsappit ja snapchatit. Etenkin nämä "matalankynnyksen" yhteydenpitotavat mielestäni ovat ihan parhaita siinä, että yhteys Suomeen ja ystäviin säilyy.
      On todella lohdullista kuulla, että en todellakaan ole yksin näiden ajatusten kanssa ja niistä silti selvitään. :) Eli suurkiitos kommentistasi ja tsemppiä sullekin opiskeluihin!

      Poista