tiistai 5. syyskuuta 2017

Lääkäriopiskelija hoitotyössä

Olin jännittänyt tätä kesää aika tavalla.

Tänä kesänä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni vetämään hoitajan työvaatteet päälle, kun vietin kesäni kehitysvammaisten hoitajana. Minua jännitti aivan hirveästi. Minulla oli täysin nolla kokemus hoitoalalta - tähän asti olin työskennellyt lähinnä ravintoloissa tai hotelleissa. Jännitin sitä miten muut hoitajan ottavat vastaan "tällaisen pässin" niin kuin itseäni kauniisti kutsuin. Jännitin sitä, miten pärjään asiakkaiden kanssa ja miltä ylipäätään tuntuu kohdata niin sairaita ihmisiä (osastolla jolla työskentelin oli myös huonokuntoisia tapauksia). Oman lisänsä soppaan toi se fakta, että osastolla jolla olin, oli myös lapsia.

Minut otettiin todella hyvin vastaan. En ollut ainoa lääketieteen opiskelija, ja minulla kävi sikäli hyvin, että tulin paljon myöhemmin kuin kaikki muut, vasta heinäkuussa. Oikeastaan kaikki olivat minua kokeneempia (joko vuosia tai viikkoja). Konkari-hoitajat ja sairaanhoitajat jaksoivat vastailla (jatkuvaan) kysymystulvaani ja koin saavani tarvittaessa apua. Toisaalta he myös luottivat minuun, antoivat minulle vapautta toimia ja käyttää omaa harkintaani. Valehtelematta kuukausi meni, ennen kuin aloin luottamaan siihen, että pystyn käyttämään tarvittaessa omaa päätäni, eikä minun tarvitse "varmistaa" asioita koko aikaa kokeneemmalta. Hitaasti mutta varmasti löytyi työhön rutiini.

Koen tämän kesän ennen kaikkea henkisesti kasvattavana.
Vaikka työni olikin "vain" hoivaa ja huolenpitoa, uskon että siitä on ollut minulle hirmuisesti hyötyä ensi vuotta ja ensivuoden töitä/harjoitteluja varten. Nyt jo tuntuu huvittavalta se, että miten oudolta ja vieraalta aluksi sairaan ihmisen koskettaminen tuntui. Koko ajan oli sellainen pieni pelko, että meneekö tämä ihminen rikki, aiheutanko hänelle kipua? Viikot opettivat niin ikään kommunikointia asiakkaiden ja heidän omaisten kanssa. Uskon, että pystyn ammentamaan kokemuksesta paljon myöhempää uraani ajatellen. Jos ei ikinä muuten, niin päivystystilanteissa, jos tulee kehitysvammaisia potilaaksi.

Asia joka yllätti minut oli se, miten paljon kiinnyin asiakkaisiin. Etenkin muutamiin, joita pääsi seuraamaan pidempää. Se niin ikään onnistui yllättämään minut, että miten henkilökohtaiselta tappiolta se tuntui, jos hoidokkisi ei voinut hyvin. En häpeile myöntää, että on sitä muutama kerta itketty työpäivän päätyttyä yksin autossa vain siksi, että olo on ollut voimaton ja turhautunut, kun et ole pystynyt helpottamaan toisen oloa. Muistan myös elävänä sen hetken kesältä, kun jouduin tiukan tilanteen eteen ja minun piti vain toimia. "Itken tätä sitten myöhemmin". Sillä juuri sillä hetkellä ei vain ollut aikaa omille tunteille.

Niitä itkuja en sitten ikinä itkenyt. Kai se kertoo jotain henkisestä kasvusta.

Oma suhtautumiseni kehitysvammaisiin, sairaisiin ja ylipäätään konseptiin hyvästä elämästä on muovautunut aika lailla näiden viikkojen aikana. Mustan ja valkoisen väliin on sekoittunut melko lailla harmaata, eikä kaikkiin asioihin suhtaudu enää yhtä jyrkästi.  Olen nähnyt tapauksia, joita en välttämättä tule enää ikinä näkemään, ellen suorastaan alalle hakeudu. Lisäksi sitä on oppinut tietynlaista nöyryyttä elämä kohtaan: mikään ei ole itsestään selvää. Ei oma terveys, ei oman lapsen tai läheisen terveys. Elämä osaa olla arvaamaton ja hauras. Monta kertaa olen mielessäni (ja ääneen) miettinyt, että hitto soikoon, kun maailmassa tosiaankaan ei mene nallekarkit tasan, ja toisille kasaantuu aivan kohtuuttomasti murheita yhtä ihmiselämää ajatellen. Mutta se on vain elämää se.

Toisaalta olen nähnyt, kuinka jotkut ihmiset pystyvät uskomattomissa tilanteissa pysymään rauhallisena ja positiivisina. Minusta on ollut ihana seurata erityisesti vanhempien ja lapsien välistä vuorovaikutusta. Ihailen ja kunnioitan valtavasti niitä ihmisiä - äitejä ja isejä - jotka pystyvät löytämään rauhan, mitä vaikeimmissa tilanteissa, koska se on lapsen etu.

"Menninkäislapset" - niin kuin heitä toisinaan kutsuin - veivät kyllä täysin sydämeni tänä kesänä ja herättivät ensimmäistä kertaa ajatuksen siitä, pitäisikö harkita lastenlääkäriksi ryhtymistä. Kuka tietää. Pidän senkin oven nyt avoinna. Nyt hoitsun uniformu on vaihtunut taas kouluvaatteisiin ja labratakkiin, sillä lukukausi Riiassa on pyrähtänyt käyntiin. (Niinikään) pelotellusta 4. semmasta ja siitä, mitä tuleman pitää, lisää sitten myöhemmin

1 kommentti:

  1. Kiinnostavaa että olet päässyt tutustumaan hoitotyöhön. Hoiva ja huolenpito on tärkeä ammatti. Minulla on hoitajan työvaatteet olleet päällä jo kahdeksan vuotta.

    VastaaPoista