Amanuenssina - Ihana kamala päivystys

Jännitin huomattavasti enemmän tätä työrupeamaa kuin edellistä.

Ainahan se on kuumottavaa, kun aloittaa uudessa paikassa. Uusi paikka, uudet kollegat, uusi sairaala ja omassa tapauksessani taas uusi kaupunkin jne.. Kaikki oli uutta, uutta uutta. Tämä oli ensimmäinen virallinen amanuenssuurini, vaikka olinkin jo viime jouluna ja lukukausien välisenä aikana tekemässä yliopistosairaalassa amanuenssina/tutkimusapulaisena paperitöitä ja toisinaan avustamassa leikkauksissa.

Amanuenssi on sairaalan työntekijä, mutta ensisijaisesti opiskelija ja harjoittelija. Työssä on tarkoitus oppia. Amanuenssi ei tee potilaita koskevia päätöksiä, vaan tutkii ja haastattelee potilaita, kirjoittaa potilaskertomuksia ja avustaa vastaavaa lääkäriä. Pieniä operaatioita saa/pitää harjoitella, valvovan silmän alla sekin. On hyvin tärkeää tietää omat rajansa ja se, missä oma osaaminen loppuu.

Katsaus opiskelijan taskuihin: paperia, puhelin (x2, toisella otetaan kuvaa), avaimet, kulkukortti, lisää paperia muistiinpanoja varten, ekg-pikaopas, ekg-viivain, 1xkirja, stetoskooppi, kyniä ja yleensä myös juomapullo kulkee matkassa.

Aloitin elokuussa keskussairaalan päivystyksessä oman - ensimmäisen virallisen - amanuenssuurini. Ensimmäinen viikkoni oli vain kolmipäiväinen, mutta olo oli silti kuin olisi katujyrän alle jäänyt. Infoa tuli valtavat määrät alkaen ihan potilaan tutkimisesta, sairaalan toiminnasta ja tietokonejärjestelmistä.  

Päivystys on ollut tavallaan juuri sitä mitä olen aina odottanutkin (kiire, adrenaliini, ennakoimattomuus, toisinaan selvät, toisinaan ei niin selvästi keissit) ja sitten taas toisilta osin yllätyksiäkin on tullut (ennen kaikkea siinä, miten suuri määrä paperitöitä jokainen potilas ja hoidon eri vaiheet vaativat..). Olen nähnyt hyvin erilaisia potilastapauksia (ja niin monta, etten edes pysy persässä, mitä kaikkea on tultu nähtyä ja koettua), ja se on ollut ehdottomasti tämän kuukauden suola. Voin sydämestäni suositella päivystystä jokaiselle manulle/kandille.

Opiskelijalle päivystys on sekä pahin painajainen ja paratiisi samaan aikaan.

Pääsee harjoittelemaan perus anamneesin tekoa ja tutkimista rutiininomaisesti, mutta piru vie, ongelmia on monenlaisia, toisinaan niitä on useita samaan aikaan, eikä ikinä satu tulemaan niitä erikoisalan potilaita, kun olet juuri opiskellut/kerrannut. Välillä oikeasti tuntuu lähes ylivoimaiselta löytää jutusta se punainen lanka, kun toisina kertoina se tarjotaan sinulle kuin tarjottimella. Vaikeaa mielestäni on myös miettiä, että mikä on päivystyksellistä ja mikä ei. Mihin tarvitaan vielä lisää tutkimuksia juuri nyt ja kenen paikka on osastolla tai kotona? Ihmisiä tulee sisään ovista ja ikkunoista, täytyy priorisoida ja viedä asioita eteenpäin. Tämä on asia, joka varmasti selkiintyy, kun opintoja ja kokemusta on enemmän takana.

Väsynyt mutta onnellinen manu

Seniori-lääkäreille nämä kaikki ovat tietenkin arkea ja (lähes) rutiinia, ja heiltä saa ja pitääkin aina kysyä, kysyä ja kysyä kaikesta mahdollisesta mitä tulee mieleen. Yksin ei saa jäädä, eikä niin ole tarkoituskaan. Koska olen opiskelija, hoitoon liittyvät päätökset tosiaan eivät kuulu minulle, mutta tietysti minulla on ajatuksia ja ehdotuksia, joita koetan kuin kepillä jäätä, ihan vain nähdäkseni, miten "mutuni" on tällä kertaa osunut oikeaan. Joskun valistuneet arvaukseni osuvat sinne suuntaan/oikein, toisinaan taas kolisten metsään. Omaa egoa kun näissä hommissa on ihan turha ottaa mukaan: parempi myöntää, ettei ole nyt varma, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, kuin jäädä yksin hautomaan ongelmiaan.

Vielä viikko jäljellä tätä hauskaa, sitten alkaakin jo olla aika palata koulun penkille. Yritän ottaa kaiken ilon ja hyödyn irti näistä viimeisistä päivistä. Ennen kaikkea hyödyn. Nyt kun porukkakin alkaa olla vähän tutumpaa, niin uskallan ihan eri tavalla kysyä asioita ja taas toisaalta tarjota itseäni, että "hei saanko käydä katsomassa tämän ensin itse?".

Tätä lisää. On jotenkin huvittavankin ihanaa huomata, että on niin oikeassa suunnassa elämänsä kanssa kerrankin <3