Siperia opettaa

Kohta ensimmäinen kuukausi taas lääkistä takana!

Vielä ei pantaa kiristä. Hyvä niin.

Welcome to the jungle!

Lukkari tuntuu melko mukavalta.

Ma on vapaa, ti luentoja, ke kolme practical tuntia, to 1-2, pe kaksi.

Eli ke-to akseli on vähän rankka, koska molempina päivinä on viikkotestejä, muuten ihan hyvä. Melkein joka päivä olisi silti hyvä lukea edes jotain, edes vähän. Niinä päivinä, kun itseäni laiskottaa, pistän kuulokkeet korviin ja kuuntelen videoluentoa samalla kun virkkaan. Ei välttämättä kaikkein aikatehokkainta opiskelua, mutta kyllä niistä aina jotain jää mieleen.

"Haen vain pari juttua Jyskistä"

Sen minkä on oppinut on, että opiskele, opiskele, opiskele... Oli se sitten kuinka vähän tai "turhalta" tuntuvaa, niin paras vaan yrittää pitää pyörä koko ajan pyörimässä. Näin ei jää jälkeen. Vähän väliä itsellä tuppaa physion protocollat jäädä rästiin, mutta sitten täytyy vain palauttaa itsensä niskapersotteella takaisin työpöydän ääreen.

Eli mitä tähän voisi sanoa. Siperia (3. semesteri) opetti hyvin.

Se oli suoraan sanottuna aika uuvuttava kevät, niin oppi ainakin, että miten kannattaa tämä toinen vuosi lääkiksessä suorittaa. Ja vaikka kesä ei ollutkaan maailman rentouttavin, koska painoin kirjaimellisesti viimeiseen päivään asti töitä, niin sai ainakin sopivan tauon lukemiseen ja jatkuvaan aivotyöskentelyyn. Kankealta tämä opiskeluun orientoituminen välillä tuntuu, mutta kyllä sitä nopeasti taas lähtee se opiskelurytmi käyntiin.

Tuparilahjoja

Mutta on se elo muutakin kun puurtamista! (ainakin näin alkuun)

Uusi kämppä tietenkin vaati arvonsa mukaisen kastajaiset, lisäksi kirjaimellisesti kivenheiton päässä oleva kuntosali on avannut uusia harrastusmahdollisuuksia. Tähän asti olen ehtinyt käydä lähinnä ryhmäliikuntatunneilla, joka on mukavan rentouttavaa (ei tarvitse ajatella), vaikka välillä onkin haastavaa, kun ymmärtää ehkä joka kymmenennen sanan. Ohjaajat siis luonnollisesti puhuvat latviaa :D Opiskelijahinnalla 36e/kk sali+jumpat ei todellakaan ole paha sijoitus. Ja selkä kyllä kiittää tästä hurahduksesta. Ja pääkoppa.

Tällä hetkellä siis kaikki hyvin. Myrskyä odotellen. Parin viikon päästä alkaa syksyn pahin rutistus (?) joka kestää ehkä kuukauden (4vkoa ja 5 tenttiä, esitelmän ja tietysti viikkotestien lisäksi). Yritetään pitää motivaatio korkealla ja hädän hetkenä vaan jesarilla päänuppia taas kasaan.

Motivaatiota selvitä tästäkin semesteristä lisäsi erityisesti tieto, että sain amanuenssuuripaikan ensi elokuulle :) Hakuprosessista ja ajatuksista asiasta lisää joskus myöhemmin. 

Jee,jee syksy!!

4th semester: mitä voi odottaa?

Back in the business!

Eli 4. semesteri rullaa jo käynnissä, ja olo yllättävän seesteinen! (Not gonna last long, jos yhtään itseäni tiedän ja tunnen..)

Vielä ollaan pienessä käynnistelyvaiheessa, eli kaikki kurssit eivät ole päässeet vielä edes kunnolla alkamaankaan. 4. semmalla siis jatkuvat fysiologia ja microbiologia (johon kuuluu myös parasitologia ja virologia) ja uusina tuttavuuksina alkava patologia (patologian physiologia ja anatomia erikseen), communication psykologia ja embryologia.

#tb to summer <3

Vanhat tutut micro ja physio ovat siis jo alkaneet: molemmista yhä viikkotestejä, mutta physiologian viikottaisia seminaareja ei enää varsinaisest (meidän opettajan kanssa), vaan kysymyksiä käydään opettajapainoitteisemmin läpi. Lisäksi microbiologiassa pidetään esitelmiä. Tähän lukukauteen mahtuu yhteensä 4 microbiologian ja 2 physiologian tenttiä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että noin joka neljäs viikko ainakin microsta tehdään joku tentti tai tenttejä. Alueet eivät ole välttämättä hirvittävän laajoja, mutta kuluttavaltahan tuo kuulostaa näin äkkiseltään.

Tenttejä (colloja) siis riittää. Patologiasta on niin ikään yhteensä neljä, embryosta kaksi. Psykologiasta en ole varma, onko siitä mitään - tuskin mitään suurta ainakaan. Vähintään 12 colloquimia silti edessä, jos olen pysynyt yhtään kärryissä, eli kyllä niitä alkaa pian putoilemaan. Niiden päälle sitten exameja tammi-helmikuussa - riippuen siitä, miten hyvin menee collojen  kanssa. Eli työntäyteinen semesteri edessä taas.

Tämä semesterin sitten pitäisi olla se pahin :D Vihdoin ollaan täällä. Tällä hetkellä on ainakin semi sisukas olo: sellainen että "bring it on!" Se, että olenko valmis tähän, en osaa sanoa, mutta jotenkin vain haluan, että tämä semesteri olisi pian ohi. Sisulla mennään läpi, vaikka harmaan kiven, ja tuskin on sattumaa, että päässäni soi vähän väliä Maija Vilkkumaan biisin 'Lattiaa pestään' sanat:

 "Mut ei se mitään, mä kestän mitä vaan, vaikka suuhuni pakkasella rautaa"

Luulen, että edellinen semesteri oli paras opettaja tätä lukukautta varten. Täytyy vain muistaa levätä, nähdä ystäviäkin välillä, keksiä jotain muuta elämää kuin opiskelu, mutta silti valmistautua jokaiseen tuntiin edes jotenkuten, ettei viimehetkellä tule paniikkia.

Sen lisäksi, että katse on tiukasti tässä lukukaudessa, niin olen niin ikään kääntänyt katseeni jo kohti ensi kesää. Toiveissa olisi amanuenssuuri jossain päin Suomea. Näillä näkymin potentiaaliset erikoisalat olisivat reumatologia tai patologia. KNK:lle (korva-nenä-kurkku) haluaisin kamalasti, mutta voi olla, että sinne ei ole juuri mahdollisuuksia, kun kurssi on vielä kesken silloin. Mutta katsotaan mitä tapahtuu. Ihan mielelläni menen takaisin edelliseen kesätyöpaikkaanikin, jos niikseen.

Ellinoora: Elefantin paino

Viimeiseksi hieman hirtehishuumoria. Totesimme vain kämppiksen kanssa, että kertosäkeen sanoista tulee varsin osuvat, kun vaihtaa vain "elefantin" "nelos semmaan".

"Se tekee kipeää, kun nelos semman painon alle jää

Eikä kukaan muu sitä nää
Vaik sut on luotu kantamaan

Nousemaan aina uudestaa

Oon pahoillani en osannut lohduttaa

Mut lupaan vielä se helpottaa" 

Näillä mennään. Ihanaa syksyn odotusta kaikille! <3

Lääkäriopiskelija hoitotyössä

Olin jännittänyt tätä kesää aika tavalla.

Tänä kesänä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni vetämään hoitajan työvaatteet päälle, kun vietin kesäni kehitysvammaisten hoitajana. Minua jännitti aivan hirveästi. Minulla oli täysin nolla kokemus hoitoalalta - tähän asti olin työskennellyt lähinnä ravintoloissa tai hotelleissa. Jännitin sitä miten muut hoitajan ottavat vastaan "tällaisen pässin" niin kuin itseäni kauniisti kutsuin. Jännitin sitä, miten pärjään asiakkaiden kanssa ja miltä ylipäätään tuntuu kohdata niin sairaita ihmisiä (osastolla jolla työskentelin oli myös huonokuntoisia tapauksia). Oman lisänsä soppaan toi se fakta, että osastolla jolla olin, oli myös lapsia.

Minut otettiin todella hyvin vastaan. En ollut ainoa lääketieteen opiskelija, ja minulla kävi sikäli hyvin, että tulin paljon myöhemmin kuin kaikki muut, vasta heinäkuussa. Oikeastaan kaikki olivat minua kokeneempia (joko vuosia tai viikkoja). Konkari-hoitajat ja sairaanhoitajat jaksoivat vastailla (jatkuvaan) kysymystulvaani ja koin saavani tarvittaessa apua. Toisaalta he myös luottivat minuun, antoivat minulle vapautta toimia ja käyttää omaa harkintaani. Valehtelematta kuukausi meni, ennen kuin aloin luottamaan siihen, että pystyn käyttämään tarvittaessa omaa päätäni, eikä minun tarvitse "varmistaa" asioita koko aikaa kokeneemmalta. Hitaasti mutta varmasti löytyi työhön rutiini.

Koen tämän kesän ennen kaikkea henkisesti kasvattavana.
Vaikka työni olikin "vain" hoivaa ja huolenpitoa, uskon että siitä on ollut minulle hirmuisesti hyötyä ensi vuotta ja ensivuoden töitä/harjoitteluja varten. Nyt jo tuntuu huvittavalta se, että miten oudolta ja vieraalta aluksi sairaan ihmisen koskettaminen tuntui. Koko ajan oli sellainen pieni pelko, että meneekö tämä ihminen rikki, aiheutanko hänelle kipua? Viikot opettivat niin ikään kommunikointia asiakkaiden ja heidän omaisten kanssa. Uskon, että pystyn ammentamaan kokemuksesta paljon myöhempää uraani ajatellen. Jos ei ikinä muuten, niin päivystystilanteissa, jos tulee kehitysvammaisia potilaaksi.

Asia joka yllätti minut oli se, miten paljon kiinnyin asiakkaisiin. Etenkin muutamiin, joita pääsi seuraamaan pidempää. Se niin ikään onnistui yllättämään minut, että miten henkilökohtaiselta tappiolta se tuntui, jos hoidokkisi ei voinut hyvin. En häpeile myöntää, että on sitä muutama kerta itketty työpäivän päätyttyä yksin autossa vain siksi, että olo on ollut voimaton ja turhautunut, kun et ole pystynyt helpottamaan toisen oloa. Muistan myös elävänä sen hetken kesältä, kun jouduin tiukan tilanteen eteen ja minun piti vain toimia. "Itken tätä sitten myöhemmin". Sillä juuri sillä hetkellä ei vain ollut aikaa omille tunteille.

Niitä itkuja en sitten ikinä itkenyt. Kai se kertoo jotain henkisestä kasvusta.

Oma suhtautumiseni kehitysvammaisiin, sairaisiin ja ylipäätään konseptiin hyvästä elämästä on muovautunut aika lailla näiden viikkojen aikana. Mustan ja valkoisen väliin on sekoittunut melko lailla harmaata, eikä kaikkiin asioihin suhtaudu enää yhtä jyrkästi.  Olen nähnyt tapauksia, joita en välttämättä tule enää ikinä näkemään, ellen suorastaan alalle hakeudu. Lisäksi sitä on oppinut tietynlaista nöyryyttä elämä kohtaan: mikään ei ole itsestään selvää. Ei oma terveys, ei oman lapsen tai läheisen terveys. Elämä osaa olla arvaamaton ja hauras. Monta kertaa olen mielessäni (ja ääneen) miettinyt, että hitto soikoon, kun maailmassa tosiaankaan ei mene nallekarkit tasan, ja toisille kasaantuu aivan kohtuuttomasti murheita yhtä ihmiselämää ajatellen. Mutta se on vain elämää se.

Toisaalta olen nähnyt, kuinka jotkut ihmiset pystyvät uskomattomissa tilanteissa pysymään rauhallisena ja positiivisina. Minusta on ollut ihana seurata erityisesti vanhempien ja lapsien välistä vuorovaikutusta. Ihailen ja kunnioitan valtavasti niitä ihmisiä - äitejä ja isejä - jotka pystyvät löytämään rauhan, mitä vaikeimmissa tilanteissa, koska se on lapsen etu.

"Menninkäislapset" - niin kuin heitä toisinaan kutsuin - veivät kyllä täysin sydämeni tänä kesänä ja herättivät ensimmäistä kertaa ajatuksen siitä, pitäisikö harkita lastenlääkäriksi ryhtymistä. Kuka tietää. Pidän senkin oven nyt avoinna. Nyt hoitsun uniformu on vaihtunut taas kouluvaatteisiin ja labratakkiin, sillä lukukausi Riiassa on pyrähtänyt käyntiin. (Niinikään) pelotellusta 4. semmasta ja siitä, mitä tuleman pitää, lisää sitten myöhemmin