Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lomalla. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lomalla. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. kesäkuuta 2019

Puolen vuoden kuulumiset




Yksi lukukausi taas meni. En ole aivain varma edes mihin. 

Oma takki on ollut varsin tyhjä viime aikoina. Edellisestä postauksestani on jo useampia kuukausia, sillä tänä keväänä olen ollut entistä tietoisempi ja harkitsevaisempi sen suhteen, missä haluan vetää rajan henkilökohtaisissa asioissa ja "blogi-kuulumisissa". No, kuten siinä usein käy, jatkuva harkitseminen johtaa siihen, ettei saa aikaan yhtään mitään. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan - jo onnellisesti kesälomilla, eikä yhtään liian aikaisin.





Annoin jo kauan sitten menneelle lukukaudelle lempinimen "7th heaven". Sitä se oli, eikä varmaan helpompaa enää opiskeluaikoina tule. Aloitimme opiskelut sykleittäin, eli käytännössä yhtä oppiainetta kerralla (esim psykiatriaa tai sisätauteja) x-määrä tunteja/viikkoja ja sitten siirrytään seuraavaan. Vain yksi final exam (ortopediasta). Lähes kolmen vuoden intensiivisen pyörityksen jälkeen tuntui lähes epätodelliselta, että oli aikaa.


Se, että ei ollut enää tiukkaa aikataulua, jatkuvaa kokeesta toiseen selviytymistä yms. tuntui todella oudolta ja oli todella vaikeaa pysyä minkäänlaisessa opiskelurytmissä, kun viikkoja ei rytmittänyt jatkuva paniikki ja selviytymistila. No, siihen saa sitten taas ensi semmalla vähän taas totutella, sillä vaikka tällä semmalla exameja ei ollut juurikaan, niin syksyllä niitä sitten onkin taas lähes joka sormelle. Mutta se on syksyn murheita se.

Nyt on kuitenkin aika (työ)lomailla. Olen odottanut tätä kesää 
niin paljon ja toivon, että se on yhtä opettavainen kuin viimevuotinen. Manu-kokemuksia odotellessa, kuvasaldo kuluneesta puolesta vuodesta (suurin osa provided by snapchat, lähes kronologisessa järjestyksessä). Enjoy.



maanantai 23. heinäkuuta 2018

Kesä(työ) lomalla - ensimmäinen kesä sairaalassa!

Olen ollut ihan super onnellinen tänä kesänä!

Tämä on virallisesti ensimmäinen kesäni sairaalassa (oikeastaan kahdessa eri) amanuenssina.
Opintoja minulla on nyt takana 2,5 vuotta ja jotenkin pyörii siinä myllertävässä välimaastossa, jossa joka toinen hetki on, että "hei, minä tiedän tästä jotain!" kun taas toisena hetkenä on aivan rikki, että "mitä, mitä, mitä???"

En halua sen enempää mainita, että missä kaupungeissa olen tarkalleen töissä - ihan vain itsenikin takia - mutta sen voinen mainita, että vietän kesäni a) kahdessa eri sairaalassa b) kahdessa eri kaupungissa c) kahdessa aivan eri tehtävässä, eli sairaalan laboratoriossa (heinäkuun) ja päivystyksessä (elokuun). Kummatkin paikat olin saanut itsenäisesti hakemalla ja ahkeran soitto/sähköposti rumban jälkeen. Heinäkuun pesti alkaa olla pikkuhiljaa loppusuoralla ja koen oppineeni paljon, vaikka mitään varsinaista "lääkäröintiä" en olekaan tehnyt.

Kaikesta oppii ja kaikesta on hyötyä kunhan asenne on kohdillaan.

Alunperin asemakseni asetetussa EKG-huoneessa olen ollut loppujen lopuksi melko vähän, sillä siellä sitä ruuhkaa ei ole ollut ja toiseksi halusin heti päästä käsiksi myös näytteenottoon. Rauhallinen kesäkuukausi olikin oikea lottovoitto, sillä työkavereilla oli aikaa opettaa ja auttaa, ja ensimmäisen viikon jälkeen olenkin ottanut näytteitä myös itsenäisesti. Lisäksi olen ottanut nenä - ja nielunäytteitä, ollut mukana seuraamassa spirometria-testien ja rasitus-ekg:n ottoa ja allergiatestien tekemistä. Välilllä tuuppaan itseni mukaan myös seuraamaan näytteenottoa päivystyksen vuodepaikoille, vaikka siellä en olekaan ottanut vielä itse näytteitä. Tein myös urani ensimmäisen "itsenäisen päätöksen" ottamalla ylimääräiset näytteen päivystyspotilaasta, koska katsoin tämän(kin) putken tarpeelliseksi (ja koska olin ollut 99% että tästä löytyisi myös lähete koneelta, koska ilman lähetettähän labrassa ei tehdä yhtään mitään tutkimuksia tietenkään). Neula alkaa pysyä jo melko hyvin käsissä ja suonet löytyvät entistä helpommin. En voi olla korostamatta, että miten paljon vaikutusta tukevalla työyhteisöllä on ollut!!

Labra oli oikeasti opettavainen kokemus.
Näytteiden otto on nyt vain yksi osa tätä kokemusta, mutta lisäksi koen hyödylliseksi kaikki pienetkin asiakas/potilas kohtaamiset ja sen, että pääsee kertaamaan vähän, että mitä labroja pyydetään ja miksi, ja jos pyydetään tätä-tai-tätä, niin mitähänkö tällä potilaalla on ja niin edelleen. Tällä tavalla oma ajattelutapakin kehittyy. EKG-ta osaan ehkä vähän paremmin lukea, vaikka se ei edelleenkään ole vahvuuteni (siihen olisi ehdottomasti tarvinnut jonkun lääkäri-seniorin tueksi, jotta se olisi lähtenyt sujumaan), mutta kyllä esimerkiksi eteisvärinät ja kammiolisälyönnit ovat tulleet hyvinkin tutuiksi.

Tuli vain tarve oksentaa että miten tyytyväinen olen kesätyövalintoihini tähän asti. Ensi kuussa alkavaa pestiä päivystyksessä odotan innolla, sillä voisin kuvitella, että joskus tulevaisuudessa haluaisin tehdä työtä, mihin päivystys kuuluu oleellisena osana. Katsotaan miten käy, ja ainakin pääsee näkemään niitä kaikkein tavallisimpia tapauksia sairaaloissa.

Ihanaa kesää kaikille!

tiistai 23. tammikuuta 2018

1/3 lääkäri


Asioita, jotka olen elämästä oppinut:

Koskaan et ole valmis.
Harvoin olet varma.
Yrittämättä jättäminen harmittaa enemmän kuin epäonnistuminen.
Pettymyksistä voi selvitä.


Tuntuu uskomattomalta, että on kulunut 2 vuotta siitä, kun opinnot alkoivat.  Aivan vastahan jännitettiin ensimmäistä anatomian examia, koska (herra-mun-jee) kokeessa oli myös suullinen osio!! Nyt on takana jo anatomia, histologia, microbiologia ja fysiologia yms., kun monelle prekliiniselle oppiaineelle jätetään enemmän tai vähemmän haikeat hyvästit. Silti mitä pidemmälle olen päässyt, sitä enemmän olen sitä mieltä, että luojan kiitos opinnot kestävät sen 6 vuotta. Tästä matka vasta alkaa!

Opinnot ovat lääkäriksi kasvua. Ja kasvu vaatii aikaa ja se on välillä raastavan kivuliasta. Mitä enemmän opit, sitä enemmän ymmärrät, miten vähän itseasiassa tiedät. Tieto lisää tuskaa on varsin totta ja osuva sanonta.


Nämä ovat olleet rankat kaksi vuotta.
Piti muuttaa vieraaseen maahan ja kaupunkiin, kauas perheestä, ystävistä ja kaikesta tutusta. Ensimmäinen vuosi tuntui menevät käytännössä oman elämän jälleenrakentamiseen täällä Riiassa. Toinen opiskeluvuosi meni selviytymisessä tentistä seuraavaan. Nyt ehkä viimein tulee sellainen tilanne, että ehtii hieman hidastaa tahtia ja nauttia siitä, että opiskelee lääketiedettä. Ystävien kanssa puoliksi vitsaillen, puoliksi tosissaan olemme heitelleet ideoita mitä kaikkea haluamme tehdä kun on taas "elämää 4.semesterin jälkeen".


Mitä haluaisin siis tehdä?
Ensinnäkin haluaisin matkustaa enemmän. Yksi reissu ystävien kanssa on jo suunnitteilla. Vuottani tulee myös värittämään järjestötoiminta. Lisäksi haluaisin löytää mielenkiintoisen work shopin (opiskeluihin liittyvän), tehdä enemmän käsitöistä ja opetella uusia kappaleita pianolla. Haluaisin päästä varjoksi täällä Latviassa seuraamaan jonkun lääkärin työtä ja ehkä päästä patologian laitokselle tekemään ruumiinavauksia/tutkimustyötä.

Näistä suunnitelmista ehkä 1/3 toteutuu. Tänä vuonna.
Sillä ei ole niinkään väliä, mikä toteutuu ja mikä ei. Kunhan jotain uutta ja mielenkiintoista tulisi. Haluan ottaa kaiken mahdollisen irti opiskeluvuosistani - ne eivät jatku ikuisesti.
1/3 takan, 2/3 edessä.
Minulla ei ole mikään kiire.


keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kohta Suomessa!


Jos pitäisi tällä hetkellä valita suomenkielen kaunein sana, se varmaan olisi "loma".
Perjantaina lento takaisin koto-Suomeen. <3 


Tätä on odotettu pitkään ja hartaasti. Tuntuu lähes epätodelliselta, että kohta saa relata kaksi viikkoa.
Toki koulujutut täytyy tuoda enempi, vähempi mukaan myös lomalle, mutta tuleepa sentään taukoa jatkuvaan tenttimiseen ja testien tekemiseen. Itselleni yhden uusintakokeen kanssa niitä tuli tänä syksynä 11. Tenttiä. Testien lukumäärää en edes vaivaudu laskemaan. Niitä on ollut varsin monta. 


Vanhana työnarkomaanina en tietenkään sanan varsinaisessa mittapuussa "lomaile" vaan olen töissä. Tämä on varsin monen opiskelijan arki ja realismi. Vaikka itse taloudellisesti olisinkin voinut vain vaihtaa vapaalle, niin takaraivossa aina kolkuttaa se pieni tietoisuus siitä, että kaikki tilaisuudet tulee käyttää hyväksi, oli ne sitten kuinka pieniä tahansa. Itselleni tämä tilaisuus tuli paperitöiden muodossa sairaalassa, jossa vanhempani ovat töissä. Tuntuu raa'alta sanoa näin, mutta on niistä suhteista vain hyötyä. Olisi typerää jättää tilaisuutta käyttämättä, kun sellainen tulee tyrkylle, vaikka samaan hengenvetoon sanonkin olevani ylpeä siitä, että kesän amanuenssuurin olen hankkinut aivan omin ansioin. Haluan menestyä omin ansioin, enkä kenenkään siivellä. 

Tarinoita oikolukemisen tärkeydestä :D

Vaikka tentit ovatkin tältä erää ohi, koulu jatkuu. Yritän ottaa loppuviikon kuitenkin rennommin.
Työ täällä Riiassa jatkuu heti uuden vuoden jälkeen, kun paketoidaan lukukautta loppuun, ja tammikuun puolessa välissä alkaa exam period. Siellä odottaa 3-5 tenttiä vielä, riippuen nyt siitä, miten viimeisten kokeiden kanssa käy. Eli voiton puolella selvästi ollaan. 

Suomi 100v. cocktail tilaisuus <3

Monet sanovat, että kunhan kahdesta ensimmäisestä vuodesta selviää kunnialla, niin on jo varsin hyvillä vesillä, tai ainakaan harvemmin ihmiset enää feilaavat semesterejä sen jälkeen. Eli tästä pitäisi olla suunta ylöspäin. Liekö tämä totta, jää nähtäväksi. Voi tietenkin olla, että harva lihamylly enää vain tämän puristuksen jälkeen tuntuu miltään. (...katsotaan keväämmällä olenko asiasta eri mieltä :D )

Mutta Äitini sanoin:
"Kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä vietiin " ja "Ensimmäinen päivä hirressä on aina hankalin."
Tätä se lääkis välillä on. :D
And I love it.
(even when I hate it)

Ihanaa loppuvuotta kaikille!

tiistai 5. syyskuuta 2017

Lääkäriopiskelija hoitotyössä

Olin jännittänyt tätä kesää aika tavalla.

Tänä kesänä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni vetämään hoitajan työvaatteet päälle, kun vietin kesäni kehitysvammaisten hoitajana. Minua jännitti aivan hirveästi. Minulla oli täysin nolla kokemus hoitoalalta - tähän asti olin työskennellyt lähinnä ravintoloissa tai hotelleissa. Jännitin sitä miten muut hoitajan ottavat vastaan "tällaisen pässin" niin kuin itseäni kauniisti kutsuin. Jännitin sitä, miten pärjään asiakkaiden kanssa ja miltä ylipäätään tuntuu kohdata niin sairaita ihmisiä (osastolla jolla työskentelin oli myös huonokuntoisia tapauksia). Oman lisänsä soppaan toi se fakta, että osastolla jolla olin, oli myös lapsia.

Minut otettiin todella hyvin vastaan. En ollut ainoa lääketieteen opiskelija, ja minulla kävi sikäli hyvin, että tulin paljon myöhemmin kuin kaikki muut, vasta heinäkuussa. Oikeastaan kaikki olivat minua kokeneempia (joko vuosia tai viikkoja). Konkari-hoitajat ja sairaanhoitajat jaksoivat vastailla (jatkuvaan) kysymystulvaani ja koin saavani tarvittaessa apua. Toisaalta he myös luottivat minuun, antoivat minulle vapautta toimia ja käyttää omaa harkintaani. Valehtelematta kuukausi meni, ennen kuin aloin luottamaan siihen, että pystyn käyttämään tarvittaessa omaa päätäni, eikä minun tarvitse "varmistaa" asioita koko aikaa kokeneemmalta. Hitaasti mutta varmasti löytyi työhön rutiini.

Koen tämän kesän ennen kaikkea henkisesti kasvattavana.
Vaikka työni olikin "vain" hoivaa ja huolenpitoa, uskon että siitä on ollut minulle hirmuisesti hyötyä ensi vuotta ja ensivuoden töitä/harjoitteluja varten. Nyt jo tuntuu huvittavalta se, että miten oudolta ja vieraalta aluksi sairaan ihmisen koskettaminen tuntui. Koko ajan oli sellainen pieni pelko, että meneekö tämä ihminen rikki, aiheutanko hänelle kipua? Viikot opettivat niin ikään kommunikointia asiakkaiden ja heidän omaisten kanssa. Uskon, että pystyn ammentamaan kokemuksesta paljon myöhempää uraani ajatellen. Jos ei ikinä muuten, niin päivystystilanteissa, jos tulee kehitysvammaisia potilaaksi.

Asia joka yllätti minut oli se, miten paljon kiinnyin asiakkaisiin. Etenkin muutamiin, joita pääsi seuraamaan pidempää. Se niin ikään onnistui yllättämään minut, että miten henkilökohtaiselta tappiolta se tuntui, jos hoidokkisi ei voinut hyvin. En häpeile myöntää, että on sitä muutama kerta itketty työpäivän päätyttyä yksin autossa vain siksi, että olo on ollut voimaton ja turhautunut, kun et ole pystynyt helpottamaan toisen oloa. Muistan myös elävänä sen hetken kesältä, kun jouduin tiukan tilanteen eteen ja minun piti vain toimia. "Itken tätä sitten myöhemmin". Sillä juuri sillä hetkellä ei vain ollut aikaa omille tunteille.

Niitä itkuja en sitten ikinä itkenyt. Kai se kertoo jotain henkisestä kasvusta.

Oma suhtautumiseni kehitysvammaisiin, sairaisiin ja ylipäätään konseptiin hyvästä elämästä on muovautunut aika lailla näiden viikkojen aikana. Mustan ja valkoisen väliin on sekoittunut melko lailla harmaata, eikä kaikkiin asioihin suhtaudu enää yhtä jyrkästi.  Olen nähnyt tapauksia, joita en välttämättä tule enää ikinä näkemään, ellen suorastaan alalle hakeudu. Lisäksi sitä on oppinut tietynlaista nöyryyttä elämä kohtaan: mikään ei ole itsestään selvää. Ei oma terveys, ei oman lapsen tai läheisen terveys. Elämä osaa olla arvaamaton ja hauras. Monta kertaa olen mielessäni (ja ääneen) miettinyt, että hitto soikoon, kun maailmassa tosiaankaan ei mene nallekarkit tasan, ja toisille kasaantuu aivan kohtuuttomasti murheita yhtä ihmiselämää ajatellen. Mutta se on vain elämää se.

Toisaalta olen nähnyt, kuinka jotkut ihmiset pystyvät uskomattomissa tilanteissa pysymään rauhallisena ja positiivisina. Minusta on ollut ihana seurata erityisesti vanhempien ja lapsien välistä vuorovaikutusta. Ihailen ja kunnioitan valtavasti niitä ihmisiä - äitejä ja isejä - jotka pystyvät löytämään rauhan, mitä vaikeimmissa tilanteissa, koska se on lapsen etu.

"Menninkäislapset" - niin kuin heitä toisinaan kutsuin - veivät kyllä täysin sydämeni tänä kesänä ja herättivät ensimmäistä kertaa ajatuksen siitä, pitäisikö harkita lastenlääkäriksi ryhtymistä. Kuka tietää. Pidän senkin oven nyt avoinna. Nyt hoitsun uniformu on vaihtunut taas kouluvaatteisiin ja labratakkiin, sillä lukukausi Riiassa on pyrähtänyt käyntiin. (Niinikään) pelotellusta 4. semmasta ja siitä, mitä tuleman pitää, lisää sitten myöhemmin

perjantai 7. heinäkuuta 2017

3rd. semester: mitä jäi käteen?


This was quite a ride.

Nyt kun olen jo hetken aikaa saanut levättyä, on aika katsoa taaksepäin ja ihmetellä, mitä jäi käteen viimeisimmästä semesteristä RSU:ssa.
Eli, jälleen yksi puolivuotinen lääkistä taputeltu ja olo on jotain rekan alle jääneen ja helpottuneen väliltä. Ajattelin tällä kertaa omistaa postaukseni yhdelle lempi sarjakuvista-artistilleni (TheAwkwardYeti) jo ihan siitä syystä, että kyseiset sarjakuvat ovat saaneet minut nauramaan myös vaikeimpina hetkinä.


Stressi on tappavaa, sanotaan. Ja henkilökohtaisesti minun on (yhä) paljon tehtävä töitä sen eteen, ettei stressi käy ylitsepääsemättömäksi. Etenkin semesterin alku oli rankka, kun piti tottua tiukkaan lukujärjestykseen ja kasvaneeseen työmäärään, maustettuna liian suurella kunnianhimolla ja itsekritiikillä. Lisäksi pääsiäiseen asti minulla oli koira mukana matkassa, joka toisinaan aiheutti aikataulu ongelmia ja extra-stressiä. 


Ystäväni unettomuus... Mistä olen puhunut ennenkin. Stressi ja unettomuus ovat usein erottamattomat bestikset; ei yhtä ilman toista. Tämä duo on erittäin rasittava etenkin silloin, kun olisi paljon tehtävää (eli aina) ja pitäisi pystyä keskittymään ja oppia uusia asioita. Opin jälleen kerran kantapään kautta, että minun täytyy oppia nukkumaan. Se, että nukkuu kahtena edellisenä yönä 4 tuntia ja niistä seuraavana 16 (yes, this happened), ei ihan vastaa normaalia, toivottavaa elämänrytmiä, jolla jaksaa paahtaa pitkiä aikoja.


Toinen asia, jota itseni pitää opetella on vapaa-ajasta nauttiminen.
Sillä sitäkin on, mutta kaikki ilo vapaa-ajasta karisee, jos ajan käyttää murehtimiseen, että "pitäisi tehdä sitä tai tätä". Itse aloin pitää jo varsin varhaisessa vaiheessa lauantaita pyhänä vapaapäivänäni. Päätin, että silloin en tee mitään ja piste. Toisinaan yritin huijata itseäni, että lähden kirjastolle la aamuna aikaisin, mutta kappas ja kumma, usein olin niin väsynyt edellisestä viikosta, etten saanut itseäni ylös sängystä. Kroppaa pitää kuunneella ja ainakin omani kaipasi lepoa. Mutta silloin pitää myös vain tehdä sopimus itsensä kanssa, että tänään en ajattele kouluasioita. Scandinavian music group:n sanoituksia lainaten: "Metsä palaa rajan takana, minä vain nukun".
(SMG: Vieläkö soitan banjoa?)


Kaikkein vaikeinta on ehkä luottaa itseensä, että kyllä minä pärjään, kunhan teen parhaani.
Niin hyviä ja opettavaisia kuin välivuodet minulle olivatkin, niin hyvä luoja kolmen vuoden perättäinen pääsykoe-rumba tuhosi itsetuntoni akateemisesti aivan tyystin. Eikä asiaa auttanut lainkaan se, että harharetkeni AMK:ssa ja Turun yliopistossa eivät olleet millään tavalla akateemisia riemuvoittoja.
On vaikea päästää irti siitä "en ole tarpeeksi hyvä" identiteetistä.  Se on hirveä taakka, joka ei kysy järkeä tai logiikkaa. Mutta siitä huolimatta siitä pitää yrittää päästää irti. Minun on yhä vaikea sanoa ääneen, että "hei, minä olen hyvä!", vaikka totuus on, että keskiarvoni on 7.2/10 niistä kursseista, joista ollaan tähän asti saatu loppuarvosana. Ehkä se on nykyajan trendi, että kaikessa pitää olla erinomainen, ennen kuin kehtaa kehua itseään.
"Embrace the average" on ihan hyvä asia muistaa, myös lääketieteen opinnoissa toisinaan. Kun fakta on se, että jokainen meistä ei tule olemaan kirurgi tai neurologi - eikä silloin tarvitse olla erinomainen näissä asioissa. Ihmisten (täydellisyyden) tavoitteellisuudessa ei ole mitään vikaa, ennen kuin siitä tulee (esimerkiksi) este mennä tenttiin, koska "en ole valmis, en osaa vielä tätä asiaa täydellisesti". Näitäkin ihmisiä on.



Lääkis on kestävyysurheilu (ehkä sen takia niin moni urheilee vapaa-ajallaan).
Ei riitä, että kuulee, oppii, kertaa, tenttii ja PUM olet valmis. Kun heti edellisen tentin jälkeen tulee toinen ja kolmas ja neljäs tentti tai tehtävä tai esitelmä ja niin edes päin. Ja aina homma ei suju. Joskus on huonoja päiviä tai viikkoja, jolloin voisi heittää pyyhkeen kehään ja todeta, että "F*ck it! En jaksa enää!". Pahimpina hetkinä itseäni helpottivat erilaiset  työlistat, kalenteri ja loppua kohden päivien/viikkojen laskeminen.
Tärkeä asia, minkä myös opin vihdoin, on asioista irti päästäminen. Ei voi jäädä odottamaan ja stressaamaan sitä, miten edellinen tentti mahtoikaan mennä, kun pitää keskittää jo energia ja ajatukset seuraavaan. Jos se menikin huonosti, niin perästähän kuuluu.  "Let it go and get. up!"

Etenkin tämän semesterin aikana olin itse muutaman kerran aika tiukilla ja olen enemmän kuin tyytyväinen, että minulla on koko kesä aikaa (töissä, haha) palautua ennen seuraavaa (ilmeisesti vielä eeppisempää) semesteriä. Täysi hatunnosto niille, jotka joutuvat paahtamaan koko 2. opiskeluvuoden vain lyhyellä, lukukausien välisellä tauolla (taisi kestää jopa viikon/viikonlopun).


Okei. Olen siis puolet postauksesta (ja viime keväästä) valittanut siitä, että on kiire, on paljon hommaa, stressiä ja niin edespäin...
Hassu juttu on, että verrattuna ensimmäiseen vuoteen, tämä (rankin) puolivuotinen on kuitenkin ollut paras ja mielenkiintoisin tähän asti. Meillä loppujen lopuksi oli varsin vähän kursseja (joskin isoja kokonaisuuksia), eikä mikään niistä ollut sellainen, mikä olisi saanut minut raivoihini, että miksi hitossa meidän täytyy opiskella jotain tällaista, tästä ei ole mitään hyötyä! (paitsi... yksi kurssi)
Anatomia: tärkeä. Microbiologia: erittäin mielenkiintoinen (etenkin immunologia osa sitä), vaikka ei yhtään oma juttuni. Fysiologia: enemmän oma juttuni, mielenkiintoinen ja tärkeä ymmärtää. Genetiikka: mielenkiintoista, etenkin kun seuraavan kesän viettää kehitysvammaisten parissa, niin ehkä pääsee näkemään, mitä on juuri opiskellut. Histologia: monet vihasivat, mutta itse ihan pidin(rakastin/vihasin vuorotellen). Latvia: hyvä oppia klinikkavaihetta varten. Omasta valinnaiskurssistani en puhu: se oli huono valinta, mutta ainakin pääsi vähällä.


Ensi syksynä osa edellä mainituista jatkuu, osa ei. Näin viikon levänneenä osaa jo vähän innostua ajatuksesta, että opinnot jatkuvat jossain kohtaa. Siihen asti, kiitos ja näkemiin, hyvää kesää ja niin edespäin. Saatan kirjoittaa satunnaisesti, mikäli keksin/ehdin. Ensi viikolla alkaa työt!!


loppusanat:
Harva pärjää tämän suon läpi yksin, eikä kenenkään pitäisi joutua yrittämään.
Nämä viimeiset ajatukset ovat tarkoitettu niin muistutukseksi itselleni kuin neuvoksi kaikille muillekin: muistakaa pyytäkää apua. Kysykää ääneen, ihmetelkää ja älkää ikinä tunteko häpeää siitä, jos ei tiedä, ymmärrä tai jaksa. Olen itsekin saanut paljon apuja niin ystäviltä omalta kurssiltani kuin mahtavilta tyypeiltä ylemmiltä semestereiltä, sekä tietysti perheeltä ja ystäviltä Suomessa. Apu on tullut koulumateriaalien muodossa, halauksina ja rohkaisevina sanoina, kokemuksen syvänä rintaäänenä, suorina neuvoina ja onnen toivotuksina. En osaa edes kuvailla, miten kiitollinen olen kaikille ihmisille ympärilläni tsempeistä ja ja rohkaisuista. Niitä on tämä keväänä tarvittu.
So, keep it simple, stupid: Kiitos!

perjantai 3. helmikuuta 2017

Erikoisalani?

Tähän alkuun haluan heti painottaa, että minulla ei siis ole mitään käryä siitä vielä mitä haluan tehdä "isona". Tai on minulla jonkinlainen ajatus, mutta varsin suuntaa antava. Toisaalta olen myös tehnyt tietoisen valinnan sen suhteen, etten ajattele asiaa vielä.


Kun aloitin lääkiksen, ensimmäinen kysymys heti valmistumisvuodeni jälkeen oli, että mikä minusta sitten tulee? Vastaukseksi monet ihmiset odottivat kuulevansa, että kirurgi, neurologi tai psykiatri... vaikka tämä 6 vuoden koulutus on vasta lääketieteen perustutkinto (Suomessa LL eli lääketieteen lisentiaatti, meistä ulkomailla opiskelleista tulee taas laillistettuja lääkäreitä). Tutkinto antaa meille pätevyyden toimia lääkäreinä ja antaa mahdollisuuden jatkaa erikoistumisopintoihin. Ja erikoistumisopinnot (muistaakseni) kestävät taas sen 4-6 vuotta, alasta ja tuurista riippuen. Erikoistumisopinnot ovat tällä hetkellä jonkinlaisessa murroksessa, enkä ole rehellisesti ottaen aivan tilanteen tasalla, että miten erikoistumisopintoihin jatkossa haetaan/päädytään. Toisaalta en ole nähnyt sitä myöskään itselleni ajankohtaiseksi aiheeksi vielä vähään aikaan. Niin kuin en sitäkään, mikä erikoislääkäri minusta tulee (jos tulee) ennen pitkään.

Mutta onhan asiaa hauskaa pyöritellä mielessään.


erikoisalani.fi/ on nettisivusto, jonka kanssa olen pelaillut useammin kuin kehtaan myöntää. Sieltä on ollut mielenkiintoista saada osviittaa ja ideoita, vaikka testiä ei kuulukaan kuunnella kuin gospelia. On paljon erikoisaloja, joista en ollut edes kuullut ja tämän takia pidän testistä. Siellä voi myös punnita hieman, että onko unelmieni erikoisala sittenkään sopiva itselleni. Sillä on hyvä pitää mielessä, että haaveet ja oma persoona eivät välttämättä kulje käsi kädessä, vaikka kuinka toivoisi. Esimerkiksi, jos ala vaatii paljoa päivystämistä, mutta oma pääkoppa ja kroppa ei vain sitä kestä.

Oma testituloksieni kärjessä esimerkiksi ovat tällä hetkellä verisuonikirurgia, sydän- ja rintaelinkirurgia, ja neurokirurgia. Mutta ymmärrettävästi ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen käsitys näistä aloista on täysin mitätön ja vasta aika ja harjoittelut näyttävät, mihin kiinnostuu herää. Lisäksi tarvitaan ripaus hyvää tuuria ja kukaties hulluuttakin, ennen kuin päätös syntyy - sillä se ei ole vielä. Viisi vuotta on pitkä aika ja kuka tietää, minkälaista elämäni on silloin.

Tein siis tietoisen valinnan, että rakastan (lähes) kaikkea.
Haluan tutkia, opiskella ja nähdä vähän kaikkea, mitä tarjolla on ja yritän pitää itseni avoinna eri vaihtoehdoille. Minusta on melkein surullista, jos joku kulkee 6 vuotta silmälaput naamallaan vain yksi vaihtoehto mielessään. Harva oikeasti on varma vielä näin varhaisessa vaiheessa, että miltä erikoisalalta itsensä löytää. Ja varsinkin, kun kaikki ei ole itsestään kiinni, vaan myös siitä, mikä työtilanne on, löytyykö erikoistumispaikkoja, kestääkö pää ja fysiikka työtä ja niin edelleen. Turha piirrellä joustamattomia tulevaisuudenkuvia, kun voi käyttää leveämpää pensseliä ja laveerata. Ja ennen kaikkea olla utelias. Ja vaikka erikoistuisikin, pidän myös tärkeänä asiana säilyttää jonkinlainen lääketieteellinen "yleissivistys" myös muista aihepiireistä kuin omastaan.

Summasumlaarum minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä haluan tehdä valmistumiseni jälkeen ja parhaani mukaan yritän myös ennenaikaisia päätöksiä vältellä. Katsotaan mihin suuntaan vuodet minua vievät. Sen sijaan olen koonnut muutamia erikoisaloja, joista olen melko varma, etten ainakaan tule itseäni löytämään:

1) Psykiatria
Alimiehitetty, arvostettu ala. Hirvittävän kiinnostava, mutta en usko, että oma pääkoppani kestäisi sitä työtä. Plussana olisi tietysti hyvä työllisyystilanne (?), mutta nopenopenope. Not for me.

2) Silmälääkäri
Tämä kulkee samassa kategoriassa sen kanssa, miksi minusta ei tullut hammaslääkäriä.
Toisista sisäelimet ja ruumiinavaukset ovat vastenmielisiä (itse olen kuin lapsi karkkikaupassa niinä anatomian tunteina), minusta taas silmät. Kuten myös hampaat ja suu. En osaa selittää asiaa, siinä ei ole suoraan sanottuna mitään järkeä, mutta jostain syystä ajatus silmien tökkimisestä aiheuttaa vilunväristyksiä. Ei sitä tietenkään pidä vannoa, mutta luulenpa hyvinkin, ettei siitä tule erikoisalaani.

3) Kliininen kemia
Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, jos olisin halunnut opiskella kemiaa, olisin jäänyt Turun yliopistoon, enkä olisi lähtenyt lukemaan lääketiedettä Latviaan.


Hieman yli viikko vielä lomaa jäljellä!! Pian pääsee taas pakertamaan :D

tiistai 24. tammikuuta 2017

Puolivuosikatsaus; 2nd semester

Sen kunniaksi, että ensimmäinen vuosi on virallisesti tapulteltu, niin ajattelin muistella kulunutta puolivuotista tällä kertaa kuvien kera 


Automatka; Turku-Helsinki-Tallinna-Pärnu-Riika




Jurmala; pala etelä-Eurooppaa Baltiassa. Vain lyhyen junamatkan päässä Riiasta.







Ei niin vakavaa opiskelua välillä.
Koko koulutusohjelma on kansainvälinen - ja samoin totta kai myös pienryhmät, joissa suurin osa opetusta tapahtuu. Omaan ryhmääni kuuluu esimerkiksi ihmisiä Saksasta, Ruotsista, Suomesta ja Norjasta. Siksi olikin hauskaa, kun eräs latvian tunti opettajamme oli pyytänyt meitä tuomaan jotain tyypillisiä ruokia kotimaistamme (vaikka täytyy myöntää, että harva suostui maistamaan lakritsia, vaikka me Suomalaiset yritimme kovin herkkua markkinoida).







Dinner with the Group <3




Opiskelua... Itse olen hankkinut jonkinkin verran kirjoja, mutta suurimman osan aikaa pärjää skripteillä (tiivistelmiä, joita usein oppilaat itse ovat tehneet tai sitten yliopiston tarjoamia). Riian keskustassa toimiva Copy-pro on monen suosima 24/7 toimiva tulostus/nidonta yritys, josta käydään tulostamassa huokeaan hintaan kurssimateriaaleja. 


Kandiaiset ja koulutusilta Radison Bluessa



Halloween



Ensilumi yllätti aikaisin



Kuitti-helvetti lääkärikäynnin takia


Heja Sverige!
Pakomatka Ruotsiin ystävän luo




Taulu, jonka voisi melkein ripustaa seinälle... :D


...Lisää opiskelua


Esimerkki astetta häiriintyneemmästä vaiheesta lääketieteen historiaa...


Rislon järjestämä Mestarit ja Kisällit -koulutus




Koira sai (lucky her) lentolaatikkonsa


Kani-kylä



Viini-ilta


Ja taas Suomessa.
Vuosi ohi ja 5 vielä jäljellä. Onnellinen siitä, että saa hetken aikaa lomailla ja koota voimia seuraavaan vuoteen. 


Ah, työnhaku <3