"Vielä kaksi viikkoa..."

...Kaksi viikkoa, my ass.

Alunperin arvioitu 6 viikkoa muuttuikin seitsemäksi viikoksi, koska koeaikataulut varmistuivat viimein. Huomaan kuitenkin, että jatkuvasti hoen itselleni kuin mantraa, että "seuraavat kaksi viikkoa vielä, seuraavat kaksi viikkoa vielä..." Ei kuusi (tai tässä tapauksessa jo 3vkoa ja 4 päivää), vaan aina kaksi. Kaksi viikkoa vielä...

Niin mitä sitten? Maailmanrauha laskeutuu ja pääsen kirmaamaan pylly paljaana pellolle ansaitulle kesätauolle? Ei suinkaan, ihan puhdasta sparrausta ja itsensä kusettamista tämä on. Mieli ja stressinsietokyky sietävät vain paremmin lyhyitä pyrähdyksiä kuin maratoneja (story of my jogging too...) Huomasin itseasiassa vanhasta viestistä, että hoin tätä "seuraavat kaksi viikkoa" mantraa jo viikko sitten. Ja taas kerran; seuraavat kaksi viikkoa niin...

Niin. Mitä sitten?
No, ollaan ainakin päästy pahimman yli, eli ensimmäinen exam tehty ja anatomian toinen collo. Ja toivon mukaan tarpeeksi hyvällä menestyksellä. Anatomian colloa seuraavalla viikolla on vähän lisää kokeita: kemiaa, latviaa (itseasiassa jopa kaksi testiä) ja niin sanotut "anatomia olympialaiset", mikäli autopass mahdollisuus napsahtaa (ja senhän eteen tehdään perse ruvella hommia!). Anatomy Olympics on suullinen koe, jossa täytyy osata vastata riittävän hyvin yhteen kysymykseen aiheina luut, lihakset ja ligamentit. Tällä tavalla voi välttää examin, ja niin paljon kuin tällä hetkellä ajatus anatomiasta selittämisestä opettajalle kuumottaakin, niin kaikki tähtäävät tähän. Tarkoitus on mitata ymmärrystä anatomista ylipäätään, mutta laajasta alueestaan huolimatta sen ei pitäisi olla mikään mahdoton tehtävä jos on pärjännyt edellisissä colloissa hyvin.

Mutta SEN jälkeen, ollaan oikeasti lähellä kalkkiviivaa, sillä kahden viimeisen kokeen välillä on jopa yli viikko. Juhannus näyttää edelleen mahdolliselta, joten toivotaan parasta, että kaikki menee hyvin. Täällä tunnelma kanssa opiskelijoiden kesken on selvästi malttamaton: kaikki haluavat palata jo kotimaihinsa lomalle ja ehkä lievää turnausväsymystäkin on ilmassa. Itsellenikin on kasvanut järkyttävä  tarve päästä Suomeen. Ystäviä ja perhettä huomaa kaipaavansa kasvavassa määrin, samoin niinkin naurettavia asioita kuin kunnollinen salmiakki ja laajaa valikoimaa laktoosittomia maitotuotteita. Ja niin paljon kuin pidänkin Riiasta - etenkin mitä pidemmälle kesää mennään - niin kyllä se on niin että "tyttö voi lähteä Turusta, mutta Turku ei tytöstä". Turku on itselleni jonkinlainen henkinen koti, ja Riika taas sellainen arki-koti, jossa ollaan väliaikaisesti toteuttamassa unelmia ja eletään irrallaan 'vanhasta' elämästä.

Mutta niin. Ei täältä vielä lähdetä. Huomenna (viikonlopun kunniaksi) alkaa anatomia tankkaus. Kunhan vain flunssa-allergia-mikälie-combo hellittäisi pian, niin voisi olla ehkä valoisammalla mielellä.

Kaksi viikkoa vielä... niin voi oikeasti hengittää.

Viikonloppuja! <3

(yhden) vakkaripaikan kesäterassi... ja sen maskottipupu -->

Rakas Toukokuu, ole minulle hyvä!!

Tarvitsen siivoojan. Ja hierojan. Ja taloudenhoitajan. Mielellään myös yleistsempparin.

Olen ennenkin pyöritellyt ajatusta miten olisin pärjännyt täällä 19-vuotiaana, jos olisin heti lähtenyt. Ja vastaus on: en millään helvetilläkään. Onhan täällä niitä alle parikymppisiä vaikka millä mitalla, mutta itsestäni ei olisi ollut siihen. Olen ihan tyytyväinen niistä harhareissuista, joita elämäksikin kutsutaan. Olen onnellinen kokemuksestani korkeakouluissa, vaikka menestykseni vanhoissa opinahjoissa ei ollutkaan järin hyvä. Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että yksi persiilleen mennyt koe ei ole enää maailmanloppu. En minä osannut edes lukion jälkeen opiskella oikeasti; olin päässyt liian helpolla sieltä ihan hyvin arvosanoin. Olen oppinut itsestäni ja elämästä enemmän kuin uskallan myöntääkään niiden vuosien aikana, kun etsin paikkaani elämän loputtomassa suossa.

Vanhan kaupungin löytäjä; pieni suklaapuoti!

Mutta siis. Itse aiheeseen taas.
Toukokuu sykitään. Ensimmäisen kevään tulikaste ei varmastikaan ole pahinta, mitä seuraavat vuodet tuovat tullessaan, mutta ensimmäinen kerta jännittää silti aina! Seuraavat kuusi viikkoa pitävät sisällään 3 colloa, 2 examia ja 3 testiä, mutta niiden jälkeen pitäisi olla ensimmäinen semesteri kutakuinkin taputeltu. Huonolla tuurilla exameita tulee vielä yksi lisää, jos anatomia ei menekään suunnitellusti (pahuksen lihakset vievät multa hengen...)
Ei pitäisi manata, mutta tähän asti putki on ollut hyvä, jatkukoon se samana! Onneksi luentoja alkaa myös pikkuhiljaa loppumaan, joten voi oikeasti istua tiiviisti kirjastossa lukemassa.

Erona siis Suomen yliopistoihin, täällä on aina loppusemesterillä exam-period, jolloin tehdään loppukokeet. Mutta hyvällä colloquium menestyksellä voi saada "autopass:n", joka käytännössä tarkoittaa sitä, ettei loppuexamia tarvitse tehdä. Tosin anatomiassa vaaditaan, että läpäisee opettajan kysymän suullisen kysymyksen kelvollisella vastauksella.

Motivaattorina täällä toimii ennen kaikkea kunnianhimo (olla reputtamatta ainuttakaan koetta) ja Suomi. (Eli ei, kuvista huolimatta EI suklaa!) Vaikka täällä onkin ollut testejä ja kokeita pisin kevättä, niin tähän asti niiden välissä on ollut kunnolla aikaa palautua. Nyt täytyy heti ensimmäisen jälkeen todeta, että "ohi on, next!". Kai tämä on sitä opintoihin kasvamista. Vähän hirvittää, mutta muistutan itselleni jatkuvasti, että tähänkin asti ollaan selvitty, ja yleensä ihmiset tuppaavat jäämään ykkössemmasta henkiin, niin hitto vie minäkin. Hommia täytyy kyllä sen eteen tehdä.

Eli tsempit tänne tervetulleita! Loppukevät/alkukesä eletään luultavasti suht kuivin suin (huoh!) ja läävässä, josta äiti olisi taas ylpeä. Sääli ettei ole parveketta, niin voisi lukea siellä (ja samalla nähdä päivänvaloa edes joskus)

Lähellä mutta kaukana

Joskus parhaat asiat tulevat varoittamatta ja yllättäen.

Ja nyt puhutaan aiheesta vappu.
Olen ennenkin miettinyt asiaa, mutta onhan se hemmetin hienoa, että Suomi on niin lähellä, ettei tee (kovin) pahaa taloudellisesti lähteä extemporena kotimaahan vain koska siellä on yksi itselleni tärkeimmistä juhlapäivistä.
Olihan se nyt ihan pakko; kerrankin oli viikonloppu ja kokeet vasta viikon päästä. Kaikkien pelottelema kolmas semesteri vaanii vuoden päässä, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, joten silloin nyt ainakaan ei lähdetä yhtään mihinkään :D Juhannuskin saattaa jäädä tänä vuonna pelkäksi haaveeksi, riippuen examien aikatauluista ja omasta menestyksestä. Jälkiviisaasti voi myös sanoa, että hyvin menneen kemian collon jälkeen reissu oli jo melkein ansaittu!

Hitaasti mutta varmasti asia alkaa mennä takaraivoon: olen oikeasti ulkomailla pääsääntöisesti seuraavat kuusi vuotta. Kuusi vuotta! Siitä että olen kirjoittanut ylioppilaaksi on jo/vasta/hittovie seitsemän vuotta ja siitä tuntuu olevan ikuisuus. Niin paljon kuin jaksankin jauhaa siitä, miten aika kuluu nopeasti, niin kyllä se vain on_pirun_pitkä_aika, missä ehtii tapahtua vaikka ja mitä.
Kertauksen vuoksi, mitä itse olen siis tehnyt edellisen 6 vuoden aikana ennen Riikaa;

- Hesburger-työt
- Kansalaisopistovuosi musiikkiteatteri-linjalla
- Teatteriprojekteja
- Uusi-Seelanti
- Harharetki AMK:hon sosiaalityön parissa
- Ravintolatyöt
- Kansalaisopistovuosi Lääkis-linjalla
- Koira
- Ylioppilaskirjoituksien (osin) uusiksi kirjoittaminen
- Reili
- Harharetki yliopistolla kemian ja biokemian parissa
- Noin 3-4 muuttoa kaiken tämän välissä
- Varmasti toistakymmentä eri pääsykoetta aloita taide-, sosiaali- ja terveys-, lääketiede-, kirjallisuus ja matemaattis-luonnontieteellinen.

Ja tässä vain karkeimmat raamit. Kaikkien näiden suurien häppeninkien välissä on ollut itkua, naurua, ihmisiä, välirikkoja ja rakkautta, eksymistä ja löytämistä. Olen jokseenkin sinut itseni kanssa, että valmistun huomattavasti myöhemmin kuin olin alunalkujaan toivonut ja suunnitellut (nuorena ja naiivina), mutta onhan se kammottavaa ajatella miten paljon myös kaikkien muiden (Suomeen jääneiden) elämät menevät eteenpäin sillä aikaa kun itse seilaan täällä ja seuraan asioita hieman sivusta.

Mutta se on elämää se. Ei voi mitään. Onneksi ne ihmissuhteet ja ystävät jotka ovat jäädäkseen, myös jäävät ja pysyvät. Täytyy vain muistaa pitää heistä kiinni ja muistaa soittaa/pistää viestiä/pommittaa typerillä ääniviesteillä ja niin edelleen, vaikka elämä täällä viekin helposti mukanaan pienessä "Latvia-kuplassa".

No. Loppukevennykseksi huomautettakoon, että blogin sivupalkki on saanut vihdoin sellaisen hassun napin, jota painamalla pääsee lukijaksi :) (eihän tässä montaa vuotta mennyt... bloggaillut on-off kuitenkin jo joitain vuosia)