Kypsä, kypsempi, pääsykokeisiin lukija

BAD MOOD ALERT!

Stressaantuneen (kypsän) pääsykoisiin valmistautuvan avautuminen.

Mukaviin tai edes parempiin tunnelmiin palataan noin viikon päästä.

Ja niin, jos haet itsekin, saatat samaistua.

Se nyt ei ole salaisuus, eikä mikään, että lääketiedettä pyrin lukemaan aivan kuin ne sadat muutkin hullut, jotka  (tälläkin hetkellä) kuluttavat ahtereitaan kirjastoissa/kotonaan työpöydän ääressä, niskat ja hartiat tuhannen jumissa ja vatsahaavan alku riesanaan. Tämä ei ole todellakaan mikään ensimmäinen kerta, kun haen. Kaukana siitä. Olen hakenut niin moneen kouluun, että olen pudonnut jo aikapäiviä sitten laskuista. Turkuun, Tampereelle, Lahteen, Kuopioon. Ammattikorkeakouluun ja yliopistoon. Yksi paikka aukesi, mutta ala ei tuntunutkaan omalta ja vaihtoonhan se meni. Nyt - viisi vuotta lukion jälkeen - alan olla melkoisen kypsä tähän "etsimiseen".

Olenko hakenut koko tämän ajan lääketiedettä? En todellakaan! Olen mennyt kuin tuuliviiri paikasta toiseen, koska en ole osannut päättää, tuleeko minusta lääkäriä vai muusikkoa. Sosiaalityöntekijää vai vaikkapa floristia. Olen ehkä eräällä tavalla "oman aikani lapsi" siinä mielessä, että en halua vain työtä, josta saa säännölliset tulot ja ehkä joskus palkalliset kesälomat. Haluan työn, jota rakastan, johon innostun ja jossa voin kehittyä ja samalla tuntea itseni hyödylliseksi. Haluan mieluummin toteuttaa unelmia kuin mennä siitä, mistä aita on matalin. Oman itseni - ja unelmani - löytämisessä meni vain melkoisen kauan. Enkä mielestäni ole vieläkään liian "vanha" muuttamaan suunnitelmiani (sen sadannen kerran..)

Minua sapettaa, miten paljon nykyään kasataan paineita "sen oikean" koulupaikan löytämiseksi. Puhutaan kiintiöistä niille, joilla on jo opiskelupaikka. Puhutaan siitä, ettei toiseen samantasoiseen tutkintoon annetakaan enää kelan opintotukea. En ole aivan varma, ovatko molemmat jo käytössä. Ymmärrän, että halutaan ihmisiä valmiiksi opinnoista ja työelämään, mutta en usko että tämä tulee kantamaan pitkässä tähtäimessä.

Mitä käy niille, jotka muuttavat mieltään kesken opintojen?
Tunnen heitä monia. Kuulun tähän ryhmään itsekin. Moni hakee vain jonnekin joka on ollut "kivaa lukiossa" - kuten kieliä tai historiaa - mutta ei todella tiedä, mitä haluaisi tehdä ammatikseen. Opiskelemaanhan on "pakko" hakea, koska muuten ei saa työttömyystukea, jos ei löydykään töitä... Joita tunnetusti nuorille on myös pilvinpimein tarjolla.

Entä niille, jotka eivät saakaan "sitä oikeaa" paikkaa? 
Ei ensimmäisellä, eikä toisella keraa? Kaikki eivät saa kolmannellakaan. Pitäisikö siinä jäädä makaamaan laakereilleen? Vai opiskella jotain siinä välillä? Ehkä löytää unelmansa sittenkin vahingossa? Itse tuskailen jatkuvasti, uskallanko ottaa mitään opiskelupaikkaa vastaan, jos saan jonkun muun kuin lääketieteen. Optimisti minussa uskoo, että yrittämällä pääsee aina, niin kauan kuin Suomessa on pääsykoe-järjestelyt. Pienemmät kiintiöt tekevät siitä vain huomattavasti vaikeampaa.

Tähän asti olen seikkaillut siis ennen kaikkea työelämässä. Ja alan olla totaalisen kypsä. Kypsä hakemiseen, kypsä etsimiseen, kypsä olemaan matkalla jonnekin, mutta vasta lähtöterminaalissa. Yksinkertaisesti; kypsä. Myös pääsykokeisiin lukemiseen. Sitä on tehty jo niiiin paljon, eikä kukaan voi taata, että työ kantaa hedelmää. Tänäkään vuonna.

Musiikkia näihin tunnelmiin. Enjoy!

Miksi se omakehu aina (muka) haisee?

Onko se joku ennen kaikkea suomalainen juttu, ettei saa ihan hirvittävään kovaan ääneen hehkuttaa, että "vitsit kun olen hyvä!"? Tai ainakin siinä heti haisee enemmän tai vähemmän omakehu. Vai olenko se vaihteeksi vain minä, joka näkee jotenkin aina epäsopivana kehua itseään, vaikka siihen olisi aihetta? Riemuita saa - jos on aihetta - totta kai. Mutta siinä kohtaa, kun joku ystävä/sukulainen/ulkopuolinen alkaa kehua ja ylistää suoritusta, niin pitää astua askel taakse päin ja leikkiä vaatimatonta. Tuntuu, että pitäisi aina piiloutua joko hyvän tuurin tai jonkun muun tekosyyn taakse, vaikka samaan aikaan tekisi mieli todeta, että; "Niin. Olin vain hyvä."

Jouduin tämän ristiriitaisen tunteen kouriin tänään, kun kävin noutamassa ylioppilaskirjoituksieni tulokset. (toim.huom; olen kirjoittanut jo viisi vuotta sitten ylioppilaaksi, mutta tänä vuonna kävin korottamassa kemiaa ja kirjoittamassa fysiikan, koska haaveena lääkis..) Ne olivat menneet hyvin. Yli odotusten. Kemia tuli takaisin E:nä ja fysiikka M:nä. Olin niin täynnä riemua ja hämilläni - ja kyllä - ylpeä itsestäni, että pakkohan oli asiasta heti sosiaalisessa mediassa huudella. Ja niin paljon kun sydäntäni lämmittivätkin ne kymmenet "tykkäykset", niin suoranaisista kehuista hämmennyin. "En kai minä niiiiiin hyvä ole, että ihan kehuja ansaitsisin?"

Minusta on tosi vaikea vastata kehuihin, koska pohjimmiltani en usko ansaitsevani niitä. Hullua, eikö? Sama päti onnitteluihin. Totta kai olen sitä mieltä, että tulos oli hieno, mutta kun joku toinenkin on sitä mieltä, se tuntuu entistä arvokkaammalta. Toisen kehu tuntuu melkein jopa niin arvokkaalta, etten koe ansaitsevani sitä huomionosoitusta. "Kumminkin oli voinut mennä paremminkin. Fysiikassa oli hyvä tuuri. Koe oli vaikea ja pisterajat laski. Toinen koe taas oli helppo.." Näiden kaikkien vähättelyjen taakse on helppo piiloutua, vaikka asian ydin on se, että raadoin niska limassa ja perse ruvella, ja sain palkkioksi pienen siivun menestystä. Miksi siitä on vain niin pirun vaikeaa ottaa kaikkea riemua irti?

"Vaatimattomuus kaunistaa" on mielestäni ehkä maailman typerimpiä sananparsia. Jos on tehnyt töitä jonkun asian eteen ja työ on kantanut hedelmää, hittoon vaatimattomuus. Ylenpalttinen rönsyily omasta paremmuudesta ja "oma-napa-paras-napa" mentaliteetti ovat aivan eri asiat kuin itsensä kehuminen. Mielestäni suurin osa meistä voisi opetella olemaan kaikin puolin armollisempi itseään kohtaan, ja kehumaan itseään aina aika ajoin. Eikä syyn tarvitsisi edes olla aina niin suuri. Huomenna voisin kehua itseäni siitä, että revin itseni ylös sängystä ja menen suihkuun.

Kysymys enää kuuluu, käykö nyt minulle sittenkin huonosti vielä? Ikäänkuin kostoksi ylpistymisestäni? Pääsykokeet koputtelee ovella ja minä vaan täällä kylven itsetyytyväisyydessäni. Käykö ylpeys tosiaan lankeamuksen edellä?

Mene tiedä. Tai ehkä hankin vain kahta suuremmalla tarmolla lisää ylpistymisen aihetta. Se, että saa hyvällä omatunnolla taputtaa itseään olkapäälle, motivoi kummasti :)

- Öitä.