sunnuntai 9. tammikuuta 2022

State exam: DONE

 6 vuotta lääkistä, done. 6 vuotta Latviassa taputeltu. Olo on todella epätodellinen.

Tämä viikko oli exam viikko. Koronan vuoksi yleensä kolmipäiväinen state exam oli tosiaan nyt kaksipäiväinen. Tiistaina oli teoriakoe (10 kysymystä jaettuna kahteen 100min settiin, tunnin tauko välissä) kotikoneella respondus LockDown browserin kanssa (mikä estää huijaamasta kokeen aikana). Repondus on vanha tuttu korona-ajalta. Ja siitä huolimatta (ja ehkä juuri syystä) yksi suurimmista stressin aiheuttajista juuri ennen examia oli, että miten respondus toimii sinä päivänä. Itsellä ei onneksi ollut mitään suuria ongelmia. Ja vaikka ensin en ollut hirveän innostunut tauosta kesken koetta, tämä oli todella hyvä. Tunnin aikana ehti syödä, käydä vessassa, nollata hetkeksi päätä ja kerrata vielä hetki aiheita, jotka olivat vielä edessä. 

Parasta kuitenkin teoriakokeen jälkeen oli se, että sen jälkeen ei tarvinnut (tai voinut) tehdä mitään. Koe oli tehty. Seuraava 24h piti vain odottaa. Keskiviikko iltapäivällä arvottiin potilas case päivän erikoisala (sisätaudit, kirurgia, trauma-ortopedia, naistentaudit, infektiotaudit tai lastentaudit). Itselleni arpa osui trauma-ortopediaan, mikä ei ollut mikään oma suosikkini. Loppu keskiviikko ilta (ja yö) tuli kerrattua vielä kerran eri murtumatyypit ja niiden hoitolinjat, selkärankatraumat, trauma (ABCDE) protokollat ja palovammojen hoito. Sekä noin 200 erilaista röntgenkuvaa.

Torstaina saimme potilas casen ja siihen liittyvät kysymykset (diagnoosi, differentiaali diagnoosi, hoito ja tutkimussuunnitelma). Vastausaikaa oli 30min, jonka jälkeen oli keskustelu aiheesta raadin kanssa Zoomin kautta. Omassa raadissani ei ollut pelkästään ortopedeja mutta myös neurokirurgi ja muita kirurgian erikoisalojen edustajia. Keskustelun ja kysymyksien jälkeen minut siirrettiin hetkeksi eri break out roomiin, minkä jälkeen raati antoi arvosanan potilas casesta. Tämän vuoksi uskallan jo varmaksi sanoa, että state exam on taputeltu ja päästy kunnialla läpi. 

Mitä nyt?

Ensimmäiset päivät examin jälkeen on lilluttu jossain epätodellisessa euforiassa. Nähty ystäviä. Ja nukuttu. Kävimme kämppiksen kanssa lähes kolmen tunnin kylpylä hoidossa (infrapunasaunaa ja hierontaa), mikä teki todella hyvää. Sitä ei edes ymmärtänyt, miten jumissa koko kroppa oli yli 2kk lukemisurakan ja 1kk tiiviin thesis kirjoittamisen jälkeen. Väsymys hiipii aina vasta jälkikäteen. Onneksi kuitenkin tällä kertaa olin ottanut nukkumisen prioriteetiksi nr.1. Viimeiset kuukaudet on vedetty ensin melatoniinin ja sitten mirtazapiinin avulla ja uskon, että tämän avulla pää on pysynyt näinkin hyvin kasassa valtavan stressin alla. Uni ja ruoka ovat todella tärkeitä, eikä niistä pitäisi ikinä pihdata, vaikka ei olisi "aikaa". 

Virallinen valmistumispäivä on vasta helmikuussa. Sitä ennen ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin levätä ja palautua. Saamme tutkintotodistuksen vasta valmistumispäivänä ja sen jälkeen alkaa byrokratiamylly Valviran kanssa. Ja sen jälkeen on oikeasti valmis, laillistettu lääkäri, myös Suomessa.

Ja se tuntuu aivan absurdilta. Mutta hyvällä tavalla.

Suunnitelmat keväälle on jo lyöty lukkoon ja olen aivan älyttömän innoissani. Palaan näihin suunnitelmiin myöhemmin. En ole vielä lyönyt lukkoon, mitä teen jatkossa blogin kanssa. Tämä on ollut ennen kaikkea "päiväkirja" lääkiksen läpi ja nyt tämä osa matkaa on tullut päätökseen. Luultavasti muutama postaus tulee vielä siirtymisessä Latviasta Suomeen ja laillistumisesta, mutta siitä eteenpäin en ole varma. En esimerkiksi tiedä haluanko jatkaa blogin kirjoittamista erikoistuessa. Olisiko sille kiinnostusta?

perjantai 10. joulukuuta 2021

Final countdown: viimeinen kuukausi lääkistä

Tänään lounasta kokatessa tulin ajatelleeksi, että nämä olivat sitten Riian viimeiset riisit.
Ja eilen juuri keskusteltiin Kämppiksen kanssa siitä, onko järkeä ostaa enää jauhoja, kun vanha pussi loppui.
Asunnosta ovat hävinneet molemmat pyörät, peili ja matto. Yksi kuorma särkyviä astioita lähti tutun mukana autokyydillä Suomeen. 

Ymmärrys siitä, että aika Riiassa lähenee loppuaan, muuttuu kokoajan konkreettisemmaksi. Ja pitää sisällään monenlaisia tunteita riemusta ahdistukseen. Ja haikeutta. Lähtö täältä auttamatta tarkoittaa sitä, että välimatkat ulkomaalaisiin ystäviin kasvaa, kun ystäväpiiri hajoaa ympäri Eurooppaa. Samaan aikaan on enemmän kuin valmis aloittamaan uusi elämänvaihe. 

Mikäli kaikki menee hyvin, niin 1kk kuluttua on lopputentti (eli State exam) ohi. Ja tällä hetkellä olen hyvin kateellinen Suomessa opiskeleville kollegoille, ettei heidän tarvitse sitä käydä läpi. Tentti on koronan vuoksi meillä etänä ja "vain" kaksipäiväinen. Heti tammikuun alussa on kirjallinen tentti, jossa on yhteensä 10 kysymystä 444:n kysymyksen "paketista". Kysymyksiä on mm. sisätaudeista, kirurgiasta, trauma/ortopediasta, lastentaudeista, infektioista, neurologiasta ja niin edelleen. State examin toisena päivänä on potilas case, joka pitää esitellä raadille (eli suullisesti kertoa diagnoosi,  perustelut sille, erotus-diagnostiikka, ehdotukset tarvittavista lisätutkimuksista ja hoitosuunnitelma). Potilas casesta ei tiedä etukäteen muuta kuin laajempi erikoisala (eli esimerkiksi sisätaudit tai kirurgia) ja tämäkin vasta vuorokausi ennen itse tenttiä. Tentissä kiinnitetään huomiota loogiseen ja analyyttiseen päättelykykyyn ja tietysti omaksuttuihin taitoihin opintojen aikana.

Lukeminen on vaatinut kyllä paljon henkisesti ja fyysisesti. Välillä tulee suoranaiset flashbackit ajasta, kun luki lääkiksen pääsykokeeseen Suomeen. Melatoniinia on tarvittu usein unta auttamaan. Ja vaikka melunestokuulokkeet ovatkin olleet taivaan lahja, ne ovat myös aiheuttaneet painaumia silmälasien sangoista. Niska-hartiaseutu on myös ottanut itseensä, kun lukee päivästä toiseen tietokoneen ääressä. Tähän onneksi jumppanauha on tuonut pientä helpotusta. Olen yrittänyt nyt priorisoida hieman paremmin kroppani, eli nukkua, syödä ja verrytellä, sekä nähdä ystäviä, vaikka stressi alkaa selkeästi ottaa osansa. Mutta kuten itselleni jatkuvasti muistutan - tämä on maraton, ei sprintti. Kaikesta muustakin on selvitty ja niin selvitään tästäkin, jos ei muulla niin supisuomalaisella sisulla ja perkeleellä. 

Viimeinen kuukausi vielä. Tähän tähdätään.


lauantai 27. maaliskuuta 2021

Lääkiksestä työelämään

That's all folks. Seuraavan kerran luentoja ensi syksyllä. Viimeisen kerran.

En voi väittää, etteikö aina vain lähestyvä valmistuminen aiheuttaisi ajoittain suurta ahdistusta ja eksistentiaalista kriiseilyä. Olen ihminen, joka rakastaa etukäteen suunnittelua. Haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu elämässä (ainakin isossa mittakaavassa). Siitä huolimatta, opiskelujen aikana olen yrittänyt aktiivisesti vältellä kysymystä, mitä haluan tehdä valmistumisen jälkeen ja aina kun ystävät muistuttavat aina vain lähestyvästä state examista, työnnän enemmän tai vähemmän metaforisesti parsakaalit korviini ja teeskentelen, ettei sitä ole vielä olemassa (aivan niin kuin ei thesis aihettakaan... oh boy). 

Jossain kohtaa ymmärsin, mistä ahdistus valmistumisesta johtuu. Ja se oli oikeastaan surkuhupaisaa. Puhun tietysti vain omasta puolestani, mutta itselläni ahdistus tulevaisuudesta palauttaa mieleen ihanat muistot vuosikausia kestäneestä pääsykoerumbasta; pänttäämisestä, stressistä ja pettymyksistä, mihin ei voinut sanoa muuta kuin "no, ensi vuonna uudestaan". Kun LL (laillistettu lääkäri) tutkinto on kourassa alkuvuonna 2022 (oh god...), niin olen miettinyt alustavasti muutamia vaihtoehtoja:

1) Terveyskeskus (min. 9kk) 
2) YEK, eli yleislääketieteen erityiskoulutus (johon kuuluu myös TK min. 9kk, ja josta haluaisin ehkä kirjoittaa myöhemmin vielä enemmän, kunhan olen tutustunut asiaan paremmin)
3) Päivystys
4) Koejakso erikoisalalla X (ihanteellisesti 6kk, niin siitä olisi hyötyä erikoislääkärihakua varten...)
5) Joku muu, mikä?

Erikoislääkärikoulutukseen on haku nykyään kahdesti vuodessa ja sen muutoksista olen kirjoitellut aikaisemmin täällä. Ja aivan niin kuin 26.3.2021 julkaistussa Lääkärilehden artikkelissa vähemmän yllättävästi todetaan, haku-uudistus ei ole poistanut alkuperäistä ongelmaa, että tietyille aloille on tunkua ja toisille ei (vaikea arvata, minne itse mielin?). Asia, mitä taas en ollut aikaisemmin jostain syystä hoksannut, oli että syy tähän onkin paljon syvemmällä kuin olin alunperin ajatellut. Nykyinen lääkikseen pääsykoe ei millään tavalla tue niitä, jotka ovat kiinnostuneita psykiatriasta (arvatkaa, millä alalla on jatkuva lääkäripula?). Psykologia ei kuulu edes hakukriteereihin. Sen sijaan alalle haetaan matemaattis-luonnontieteellisesti lahjakkaita ihmisiä, joita kiinnostaa enemmän miten ihmisen ruumis kuin mieli toimii (näin hyvin kärjistetysti ilmaistuna; asia ei tietenkään ole näin mustavalkoinen).

Lääkärilehden artikkelissa oli toinen hyvä pointti oli, miten tärkeää on tuoda pienempiä erikoisaloja tutuksi opintojen aikana. Ja tämän allekirjoitan täysin. Myönnän itsekin, että esimerkiksi hematologia oli ala, jota en ikinä olisi ajatellut, ennen kuin meillä oli erinomainen heman kurssi. Ja vaikka hematologia ei missään nimessä ole yhtä pieni erikoisala kuin fysiatria ja laboratoriolääketiede, niin tämä on silti hyvä esimerkki siitä, miten hyvä kurssi voi inspiroida opiskelijoita. 

Lääkärikunta on onneksi kuitenkin jo nyt hyvin, hyvin heterogeeninen sekametelisoppa ihmisiä. Jos oma kokemus lääkäreistä rajoittuu pelkästään satunnaisiin tk-käynteihin, niin tietenkään tätä ei huomaa. Mutta alalle mahtuu paljon erilaisia persoonia ja tempperamentteja, erilaisine vahvuuksineen ja kiinnostuksen kohteineen. Ja tämä on mielestäni yksi alan parhaista puolista. Tarvitaan paljon erilaisia ihmisiä erilaisille erikoisaloille. Toivon mukaan vain tulevaisuudessa psykiatria kokisi oman renessanssinsa, koska töitä tekijälle riittäisi. Valitettavasti vain en usko, että oma persoona tai temperamentti sopisi alalle ja tämäkin asia on tärkeä itsestään tietää. 

Mikä alalla on ihanaa, on myös se, että yksi ainoa erikoisala ei välttämättä ole "se oikea". Erikoisaloja on 50. Siinä on varaa valita ja itse luotan sattuman, aktiivisen harhailun ja tuurin voimaan. Minulla on aina ollut muutama suosikki, joita olen pyöritellyt mielessäni, mutta ei sitä yhtä ainoaa. Kun totuus on, etten tiedä, mitä haluan tehdä "isona". Ja sehän ei ainakaan tee tulevaisuuden suunnittelusta ja sen tuomasta ahdistuksesta yhtään helpompaa. Tuntuu myös hassulta palata samoihin kysymyksiin kuin yli 10-vuotta sitten yo-kirjoituksien jälkeen, kun piti alkaa miettimään, että "mitäs nyt"? 

tiistai 23. helmikuuta 2021

The Final Countdown: 6. vuosi lääkiksessä


Ja niin jäljellä on enää yksi vuosi.

Apua!

Mihin ihmeeseen tämä aika oikein katosi!😱

Vastahan sitä oltiin ihan pieniä fukseja, medisiinareiden alkuja, amanuensseja sitten lopulta kandeja. Ja nyt aivan yhtäkkiä (...viisi vuotta myöhemmin) ollaan viimeisen vuoden opiskelijoita. Aivan kohta pitäisi olla valmis... Valmis? Olen ollut "valmis" yhtään mistään vuonna 2009, kun valmistuin ylioppilaaksi. Siitä sitten on hyvä laskea kuinka tämä kuuluisan "oman tien löytämisessä" on mennyt. 

Viimeinen vuosi siis. Mitä voi odottaa?

Paljon kaikenlaista.

Meillä on enää alle 1kk opetusta (etänä, koska korona ja koska Latvian tilanne on yhä surkea...) tänä keväänä. Tämän jälkeen on aika siirtyä Suomen puolelle ensin karanteeniin ja sitten viimeisiä amauenssuureja/töitä tekemään. Osa näistä on tutkintoon kuuluvia harkkoja, eli tästä syystä meillä siis "loppuu" koulu jo maaliskuussa. Huhti-, touko- ja kesäkuu kuluu siis näissä harkoissa ja kesä sitten töissä terveyskeskuksessa lääkärin sijaisena. Johonkin tähän kaikkeen pitäisi myös keksiä aikaa tehdä thesistä (joka vastaa hieman Suomessa tehtäviä syväreitä, vaikka onkin laajuudeltaan pienempi tutkimus/kirjallisuuskatsaus). Ensi syksynä sitten onkin vielä joitain viimeisiä kursseja ennen talven state examia, joka luultavasti (toivottavasti) tulee olemaan ensimmäinen state exam "livenä" kahteen vuoteen.

korona-ajan elvytys simulaatio :D

Oli todella hassua palata joihinkin vanhoihin postauksiin, joissa jännitti ja stressasi ensimmäisiä tenttejä ja suullisia kuulusteluja, kun nyt tunne on tavallaan päinvastoin: nyt kaiholla ajattelee kaikkia niitä viimeisiä asioita, joita tulee tehtyä ennen koulun loppua. Viimeiset tentit, viimeiset kuukaudet Riiassa, viimeinen kevät, viimeinen asunto... Aina viimeinen. Tähän kuuluu paljon haikeutta ihan siitäkin syystä, kun tietää elävänsä viimeisiä viikkoja ja kuukausia samassa maassa maailman rakkaimman Riika-perheen kanssa. Niin ihanaa kuin lopulta valmistuminen onkin, niin samalla jo valmiiksi surettaa se, ettei kaikki ihanat ihmiset pysy enää niin lähellä kuin ennen. Tästäkin syystä koko 2020 korona-vuosi oli äärimmäisen turhauttava; emme pelkästään menettäneet tärkeitä lähiopetus-tunteja, mutta myös korvaamattomia hetkiä ihmisten kanssa, joiden kanssa aika oli alun perinkin rajallinen.

Mutta. Yritetään olla masentumatta näistä asioista etukäteen. Mitä siis seuraavaksi?

Muuttamista. Paljon muuttamista ympäri Suomea.

Suomessa tulen olemaan töissä/harjoittelussa yhteensä neljässä eri kaupungissa, kolmessa eri sairaanhoitopiirissä, kahdessa keskussairaalassa, yhdessä yliopistosairaalassa ja terveyskeskuksessa. Toisaalta todella monipuolinen kattaus potilastyötä monelta eri sektorilta, mutta luultavasti myös henkisesti raskas setti. Etenkin, kun vasta jälkikäteen tuli ajateltua, että olisihan sitä kesälomaakin voinut jonnekin jättää edes viikon, kaksi... Onneksi ensimmäinen paikka on ns. "tuttu", mikä toivottavasti tekee töiden alusta hieman kevyemmän. Ja ei tässä oikeasti voi olla kuin kiitollinen, että suomalaisille opiskelijoille tämä on mahdollista. Myös näin korona-aikana. Pandemia kun on tehnyt monen ulkomaalaisen ystäväni harkkapaikka-hausta entistäkin hankalamman. Latviassa käsitykseni mukaan ei edes tällä hetkellä ole kuin ns. "korona-osastoja", eli käytännössä atm ei ole erillisiä sisätauti (reuma, nefro, etc..) osastoja, vaan kaikki on valjastettu korona-käyttöön (sairaalassa yhteensä >800 ihmistä, joista n.80 vakavia oireita).

Eli kaiken kaikkiaan, vielä paljon kaikenlaista on odotettavissa. Vaikka eletäänkin jo ns. "viimeisiä" hetkiä (en tiedä tulenko ikinä tottumaan ajatukseen).

lauantai 30. tammikuuta 2021

Elämää Latviassa: lääkistä koronan varjossa


Eilen oli 5. vuoden viimeinen tentti. Viikonlopun pituisen "loman" jälkeen alkaa  6. ja samalla viimeinen vuosi lääkiksessä. Viimeinen! Ajatus on aivan absurdi. Vastahan me tulimme Riikaan!

Siitä on melko tarkalleen tasan viisi vuotta, kun tulimme Latviaan, kun kaikki oli uutta ja jännittävää, tentit (etenkin ne suulliset) pelottavia ja niin kammottavan stressaavia. Kaikki sanoivat, että preklinikka on raskas - etenkin toinen vuosi - ja tämä osoittautui todeksi. Kaikki sanoivat myös, että elämä muuttuu helpommaksi ja kurssit mielenkiintoisimmiksi, kun klinikka alkaa. Tässäkin vanhemmat opiskelijat olivat oikeassa. Mitä tietenkään kukaan ei voinut ennakoida, oli että minkälaista juuri meidän klinikka-vuotemme tulisi näyttämään pandemian vuoksi.


Nyt, kun tätä koronaa ja pandemiaa on kestänyt melko lailla vuoden, on hyvä aika katsoa vähän taaksepäin ja reflektoida, että mitä helvettiä oikein tapahtui. Aluksi tuli epäusko, sitten shokki ja tämän jälkeen ainakin itseni valtasi kyyninen hyväksyntä. "Tämä nyt on tätä, ei tässä voi kuin sopeutua" tyylinen ajattelutapa toimi varmaan eräänlaisena puolustusmekanismina maailman kaaoksen keskellä. Paneuduin tilastoihin, vertailin tartuntojen ja kuolintapauksien kehittymistä viikko viikolta ja vertasin eri maiden tilannetta toisiinsa jatkuvasti, jaoin varmaan ärsyttävyyteen asti näitä "fun fact, näin huonosti täällä menee tällä hetkellä!" viestejä tuttavilleni ja samalla suljin korvani niiltä, jotka yhä kiistivät koko kriisin olemassaolon, etten suuttuisi ja loukkaantuisi siitä, että jollan oli otsaa väheksyä ahdistustani maailman tilanteesta. 

Alkoholinmyyntirajoituksia viikonloppuina 😅 (ko rajoitus oli varsin lyhytikäinen)

Lopulta, monien mutkien, tilanteen väliaikaisen tasaantumisen ja uudelleen pahenemisen jälkeen, tuli kuitenkin hyväksyminen. Maskit ovat tulleet samaan kotoalähtö-loruun "avaimet, puhelin, kukkaro" kanssa, niiden keittämisestä arkipäiväistä, matkustamisen jälkeisistä karanteeneista itsestään selvyys ja korona-testeistä ikävä kyllä tuttu kokemus. Ihminen on kummallinen eläin siinä mielessä, että se tottuu.  Elämä jatkuu, vaikkakin vinona versiona vanhasta.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, Latviassa yliopistot menivät kiinni jo viime keväällä. Syyskuu oli etänä, mutta lokakuussa alkoi varovaisesti lähiopetus porrastetusti, pienemmillä ryhmäkoilla. Tuntui hyvältä olla takaisin lähiopetuksessa ja nähdä potilaita, vaikka koronarajoitukset ja maskipakot olivatkin koko ajan arjessa läsnä. Tätä herkkua kesti tosin vain pienen hetken ajan, sillä marraskuussa tilanne paheni Latviassa merkittävästi ja 9.11. täällä alkoi vuoden toinen State of emergency, jota on jatkettu ja jatkettu. Tällä hetkellä pitäisi loppua helmikuun alussa, mutta epäilen, että näin ei tule käymään. Säännöt ovat tiukat; oman talouden ulkopuolisia ei saa nähdä, maskit pitää olla julkisissa paikoissa, mm. kuntosalit on suljettu, ravintolat saavat tarjota vain take-away palveluja (wolt ollut suuressa suosiossa) ja viikonloppuisin 22-05 välillä ulkonaliikkumiskiellot. Mutta tälle on myös syynsä: tähän päivään mennessä Latviassa (väkiluku n.1.9milj.) on kuollut 1180 ihmistä koronaan, joista suurin osa marras-tammikuun välillä. Lokakuussa, kun palasin Riikaan, luku oli alle 50. Erityisen pahalta tuntui, kun yksi meitä opettanut infektiotautien erikoislääkäri (joka oli ollut töissä etulinjassa) kuoli tautiin vuodenvaihteessa. Korona ja sen aiheuttamat kuolemat saivat ikäänkuin kasvot.

Ostorajoituksia kaikissa paitsi "essential" tuotteissa, eli mm sukkahousuissa

Ymmärrettävästi opiskelu ei ole ollut aivan sitä, mitä alunperin oli odottanut. Ei kukaan aloita lääkistä, että saisi tehdä opinnot zoomin kautta. Oli uskomattoman helpottavaa päästä kandina töihin kesällä. Tuntui hyvältä päästä tekemään sitä, minkä vuoksi alunperin tälle tielle lähtikin. Oli ihana oppia, nähdä ja kehittyä, vaikka kesä oli myös rankka ja päädyin tapani mukaan ylityöllistämään itseni. Minun on pitkään pitänyt kirjoittaa kandikesästä, ja vaikka seuraava kandikesä häämöttääkin jo edessä, niin tämä teksti tulee myös ennen pitkään (he, hups).

Tällä hetkellä siis taas Latviassa, luultavasti maaliskuuhun asti. Suomeen palataan hyvissä ajoin karanteeniin, kun huhtikuusta eteenpäin tehdään kouluun liittyviä harkkoja kotimaassa. Isoimpina kysymyksinä on kämppä (pitääkö se vai), muuttaako kokonaan tavarat pois vai siirtää vaan ystävien nurkkiin. Mutta nämä ovat asioita, jotka varmaan varmistuvat kevättä kohti, kun tietää minkälaiset matkustusrajoitukset on voimassa.

Odotuksia 6. vuodesta ja ajatuksia viimeisestä vuodesta tulossa myöhemmin.

Pysytään terveinä ja terve järki mukana.

Korona-kevät osa IV: maitojunalla takaisin Suomeen (muistoja viime vuodelta)

#Edit. Teksti kirjoitettu (mutta ei jostain syystä postattu) jo ajat sitten, editoitu ensimmäisen kerran syksyllä ja tämän jälkeen taas unohdettu, mutta päätin lopulta julkaista kuitenkin, koska tarina kuinka palasimme Suomeen ensimmäisen kerran huvittaa minua yhä vain 😅.

Korona-kevät raportaasi on nyt vähän venynyt ("vähän" meaning kuukausia). Ja vaikka tuntuukin siltä, että elämä on polkenut paikallaan, niin silti paljon on taas ehtinyt tapahtua.

Suurin muutos ehkä tässä ollut se, että lähdimme kämppiksen kanssa takaisin Suomeen. Maaliskuun loppupuolella, juuri samoihin aikoihin kuin Uusimaa suljettiin, alkoi tulla selväsksi, ettei tämä tilanne tule muuttumaan vielä pitkään aikaan paremmaksi ja yliopistot tulevat pysymään kiinni vielä pääsiäisien jälkeenkin (mikä on jo todeksi todettu). 

Matka Riiasta Suomeen. Sanotaanko näin, että se oli vaiherikas, muttei loppujen lopuksi kovin hankala. Olimme olleet suunnitelmissa vuokrata autoa, mutta koska vuokrafirman olisi ollut hankalaa hakea autoa takaisin Tallinnasta Riikaan, niin lopulta saimme vuokra-auton lisäksi personal kuskin (eli käytännössä upgradettu taxi). Kuski nr.1 heitti meidät kotiovelta Latvian ja Viron rajalle. Kävelimme valtavien, perässä vedettävien matkalaukkujen kanssa pienen matkaa maantietä pitkin ja passia vilauttamalla pääsimme näppärästi rajan yli kuorma-autojen vierestä kävellen. Kuski nr.2 nappasi meidät kyytiin rajan luota ja ajoi Tallinnan lautalle.

Olen matkustanut Tallinna-Helsinki lautalla vain kerran aikaisemmin. Mutta vaikka lauttamatkoja ei olekaan hirveästi takana, niin olihan se kontrasti varsin hurja normaaliin elämään verrattuna: terminaali oli typötyhjä. Lauttaan taisi lopulta kävellä yhteensä 10-12 ihmistä meidät kaksi mukaan lukien. Lisäksi tietenkin joitain rekkakuskeja. Lautalla oli arviolta kolmisenkymmentä matkustajaa yhteensä. Kaikkialla oli käsidesi-pulloja ja nauhalta toistui kuulutus turvavälin pitämisestä neljällä eri kielellä noin 5min välein (suomi-viro-venäjä-englanti). Turvavälin pitäminen ainakin onnistui helposti. Koska Uusimaa oli juuri mennyt kiinni, niin sisko pääsi hakemaan allekirjoittaneen pois vain koska olin lähettänyt kuvan lauttalipuista etukäteen. Laivaterminaalissa käteen lyötiin kirjalliset ohjeet karanteenista ja hyvästä käsihygieniasta.


Tämän jälkeen elämä on ollut aikalailla karanteenia. Olen ollut vanhempieni yläkerrassa ja sosiaalista etäisyyttä on varsinaisen karanteenin loppumisenkin jälkeen helppoa ylläpitää pikkukaupungin taajama-alueella. Arjen pieniä henkireikiä ovat olleet whatsapp-puhelut, zoom ja google hangouts. 

Olen käyttänyt tätä fraasia pelottavan usein, mutta se on tässäkin tapauksessa pelottavan totta; kaikkeen tottuu. Kaaoksesta ja epätietoisuudesta on tullut uusi normaali: koulu pyörii zoomissa, ystäviä tavataan vain netin kautta ja Suomessa kuolee käytännössä joka päivä kourallinen ihmisiä koronaan, kun USA:ssa luvut ovat toista tuhatta yleensä. Asia, joka kauhistutti ja ahdisti aluksi hirveästi on vain tällä hetkellä ikävä fakta, joka ei murehtimalla muutu. Tämän kanssa on vain elettävä ja tehtävä parhaansa, ettei itse vaikeuta tilannetta yhtään enempää.



perjantai 20. maaliskuuta 2020

Korona-kevät Latviassa osa III: elämää rajojen sulkemisen jälkeen

Rajat menivät kiinni muutama päivä sitten. Elämä on jatkunut sen jälkeen niin normaalisti kuin olettaa saattaa näissä olotiloissa.

Tiistaina alkoi aivan normaalilla aikataululla kuin aikaisemminkin biostatiikan kurssi (huoh) sillä erolla, että lähiopetuksen sijaan tunnit on pidetty zoomissa. Se on toiminut yllättävän hyvin ja täytyy sanoa, että täytyy antaa kaikki kunnia yliopistolle, joka on joutunut nopealla aikataululla asioita uudelleen järjestämään. 

Elämäntilanteissa, joissa ei ole pienintäkään järkeä, niin mielestäni on tärkeää pitää kiinni niistä pienistä asioista, joissa on järkeä ja joihin pystyy vaikuttamaan. Joka aamu on onneksi pakko herätä tunnille, joka päivä on pakko opiskella jotain. Joka päivä onneksi minulla on ihmiskontakti (kämppis) ja olen ollut tiiviisti yhteydessä ystäviini lähellä ja kaukaa. Julkisilla paikoilla ei hirveästi olla oltu, kävelyillä ollaan käyty ja kaupassa, muttei juuri muualla. Mielestäni on ollut tärkeää etenkin lääketieteenopiskelijoina kunnioittaa viranomaismääräyksiä ja noudattaa myös tervettä järkeä. Se pitää sisällään myös sen, ettei aseta itseään tai muita vaaraan.

Latviassa tilanne on edennyt siinä missä muuallakin maailmalla kuin lumivyöry. Jos maanantaina tapauksia oli 34 niin tänään perjantaina niitä on jo 111. En ole ihan varma, millä perusteella testauksia tehdään ja miten moni tapauksista on oikeasti vakavia, mutta siinä uskossa, että verrattaessa Suomeen, täällä ehkä testataan kevyemmillä perusteilla kuin Suomessa. Itseä suoraan sanottuna tämä kasvu vähän hirvittää (ei henkilökohtaisella tasolla, koska itse olen perusterve), sillä tuberkuloosi esimerkiksi on yhä edelleen ajankohtainen tauti Latviassa ja jos mitään on oppinut kliinisessä potilastyössä, niin monet aikuiset polttavat kuin savupiiput talvi-iltoina. Pelkästään niissä on riskitekijöitä kerrakseen.
Muovilevy kassojen suojana
Ohjeita ja käsidesiä asiakkaille
Mitä enemmän lukee uutisia, kasvaa myös oma turhautuneisuus, koska tulee sellainen olo, ettei voi tehdä mitään. Jos tämä "korona-kevät" näyttää jatkuvan aina vain "korona-kesäksi" niin olen myös vakavissani miettinyt Suomeen palaamista aikaisemmin, että voisin tarpeen tullen tarjota itseäni avuksi Suomeen. Mutta sitä ennen pitää edelleen saada ne luvat kuntoon, ja niissä menee kyllä vielä hetki. Ja toisaalta haluan pitää myös huolta, että saan kurssit eteenpäin kaikesta huolimatta. Suomeen kun pääsee Suomen kansalaisena niin kauan kun lautat Tallinnasta kulkee (viimeisimmän tiedon mukaan), mutta takaisin Latviaan ei sitten ole tulemista, ennen kuin rajat lopulta taas aukeavat.


Ihanaa viikonloppua kaikille, pysykää kotona, mutta lippu korkealla! <3