Arvovalinnat puntarissa - mitä lääkiksen jälkeen?

Lähestyessäni neljännen vuoden opintojen loppupuolta huomaan entistä enemmän pohtivani elämääni Riian ja lääkiksen jälkeen. Huomaan myös joutuvani entistä useammin isojen arvovalintojen eteen, mitkä liittyvät usein vahvasti tulevaisuuteeni - ja siihen, minkälaisen tulevaisuudestani haluan rakentaa. 

sairaalakisu

Osa arvovalinnoista ovat helppoja. Osa ovat taas helppoja päättää, mutta ehkä hankalampia toteuttaa käytännössä. Joissain kysymyksissä luulen olevani vielä hieman nuori ja kirkasotsainen, ja siitä syystä skeptinen sen suhteen, pystynkö ikinä toteuttamaan asioita siten, miten haluaisin. Koska elämä nyt on vain usein arvaamatonta ja vaatii vielä useammin tekemään kompromisseja. Saatan olla usein idealisti, mutta se ei tee minusta naiivia.

Arvovalinnat, joita olen pohtinut, liittyvät pitkälti odotuksiini tulevaa uraani kohtaan. Ja tunnen itseni hyvin bipolaariseksi välillä.

Vaakakupeissa tasapainoittelevat: 

1. Kunnianhimoinen erikoisala vs ns. "turvallinen" valinta, eli ura alalla jossa on huutava pula, mutta ei välttämättä niin lähellä sydäntä?

2. Ura vs perhe?

3. Työ julkisella puolella vai yksityisellä?

4. Täysiaikainen vai osa-aikainen työ?

Ongelma on ehkä se, että välillä huomaan haluavani kaikkia yhtä aikaan. Mutta samalla joudun muistuttamaan, että onni ei ole yhdestä asiasta kiinni. MUTTA on joitain haaveita, joiden toteutumatta jättämistä jää murehtimaan enemmän kuin tosia. Ja joidenkin haaveiden suhteen aika loppuu ennen pitkää kesken, kun taas joillain toisilla ei ole niin kiire. Ei oikeasti.

Yksi iso asia, josta en hirveästi ole puhunut täällä blogissa, mutta joka varmasti tulee vaikuttamaan tulevaisuudensuunnitelmiini vahvasti, on se että haluan joskus perheen. Ja tämä tulee olemaan yksi isoimmista asioista päättää valmistumisen jälkeen, ihan vain koska 30 menee rikki menee ensi vuonna. Samaan aikaan minua kuitenkin ajaa eteenpäin kunnianhimo urasta kilpailuhenkisellä erikoisalalla. Oma työfilosofiani on aina ollut, että työstä täytyy tykätä, koska niin iso osa elämää (jo ihan pelkkiä vuosia laskiessa). Ja itseäni kiinnostaa tällä hetkellä urat kirurgisilta aloilta tai vaihtoehtoisesti gynekologialla. Akuuttilääketiede ehkä, mutta siinä taas nousee kysymykset siitä, haluaako tehdä käytännössä kolmivuorotyötä. 

Ikä on ehdottomasti yksi suurimpia muuttujia tässä yhtälössä, sekä tietysti tulevaisuuden epävarmuus yleisesti (onko töitä, missä paikkakunnalla asuu, parisuhdestatus, terkkaan/erikoistumisputkeen pääseminen, mahdollinen pakko-väikkäri jne..). 

Niin paljon kuin etukäteen murehtiminen onkin turhaan, niin etukäteen suunnittelussa on puolensa. Helposti tuudittautuu siihen, että aikaa on, asiat menevät omalla painollaan ja kaikki järjestyy, niin kuin niiden on tarkoituskin järjestyä. Tämä viimeinen ei ainakaan pidä paikkansa. Asiat järjestyvät, mutta ei itsestään. Päätöksiä pitää tehdä sen mukaan, mitä pitää itselleen tärkeänä. En olisi ikinä päässyt unelmissani eteenpäin, jos olisin jäänyt vain odottelemaan, että asioita tapahtuu ja että asiat loksahtavat kohdilleen. Jos haluaa saavuttaa jotain, niin pitää joskus tehdä isoja päätöksiä sen suhteen, mitä pitää itselleen tärkeänä ja edetä sen mukaan. 

Tästä tuli varsin henkilökohtainen vuodatus, mutta nämä asiat ovat pyörineet varsin paljon päässäni viime aikoina. Tällä hetkellä elämäni näyttää siltä, että valmistuminen odottaa vuonna 2022 helmikuussa, laillistuminen luultavasti maalis-huhtikuussa, sitten tarkoitus tehdä tk-palvelut. Ja siinä onkin suunniteltuna elämä jo vuoden 2022 loppuun asti, melkein 3 vuotta eteenpäin. 

Absurdia? Ehkä hieman, mutta niin se elämä vain välillä menee.

Ihanaa loppuvuotta!

Amanuenssi-kesä vol.2 - mitä jäi käteen?

Minun piti kirjoittaa tarinoita kesästä jo viikkoja sitten, mutta koska "life" niin tämä(kin) asia oli siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Nyt siis on arki taas alkanut ja uutta semesteriä kohta 4viikkoa takana. Mutta tehdään vielä pieni kurkkaus menneeseen kesään. 

Tänä kesänä tein siis kaksi amanuenssuuria: ensimmäinen kirurgialla ja toinen sisätaudeilla. Nämä olivat eri keskussairaaloissa. Kirurgialla olin kaksi viikkoa gastrokirurgian osastolla ja kaksi viikkoa päivystyksessä. Sisätaudeilla olin yhteensä 5 viikkoa: 4 viikkoa kiertelin eri osastoilla, joilla oli vähän erilaisia sisätautisia potilaita (näki kaikkea maksakirroosista hematologisiin potilaisiin!) sekä 1 viikko päivystyksessä.

+ Kirurgia <3 

Yleisesti pidin kirurgian osastojen rytmistä enemmän - tai siitä, että osastolla vietettiin loppujenlopuksi melko vähän aikaa. Aamulla (meillä alkoi 7:30) nopea aamukierto, missä katsottiin kotiutujat. Yleensä ehdittiin kiskaista nopeat sumpit kierron jälkeen, minkä jälkeen mentiin joko leikkaukseen tai pitämään polia. Gastrokirurgeilla saattoi olla myös tähystyksiä, joita pääsi seuraamaan. Osastolle jäi myös yleensä joku kesälääkäri tai erikoistuva. Osastolla ollessa aika kului aika lailla epikriisejä tehden, mutta poleilla ja leikkaussalissa pääsi assisteeraamaan tai tutkimaan potilaita. 

+ Päivystys <333

En tiedä mikä siinä on, mutta henk. koht yhä vain rakastan päivystystä. Onhan siellä lähes aina ihan hemmetisti hommaa ja stressaavaa, mutta itse nautin siitä, että pääsi tutkimaan potilaita, tekemään anamneesia ja oikeasti miettimään, että mikäs tässä on nyt vialla, mitä tutkimuksia pitäisi tehdä ja miten pitäisi seuraavaksi edetä. Kotiin vai ei? Tutkitaanko lisää nyt vai varataanko aika tulevaisuuteen? Nämä päätökset eivät luonnollisesti olleet minun tekemiäni, mutta näitä asioita miettimällä oppii ihan hirvittävästi. Ja oli hirvittävän palkitsevaa, jos oma "vainu" osui millään tavalla oikeaan. Yksinkertaisimmillaan päivystyksessä kyse on ihan pelkästä potilaan kuuntelemisesta. He usein melkein tarjoavat itse vastauksen ongelmiinsa, kunhan osaa kysyä oikeat kysymykset. Kirurgialla pääsi lisäksi tekemään pieniä toimenpiteitä (ompelua, puudutusta, haavojen puhdistusta jne..). Sisätautipäivystyksessä otin kaikki tilaisuudet valtimoveri astruppien ottoon ja laskimokanyylien laittoon, mitä sain. Olin niin ihastunut päivystykseen, että livahdin sinne muutaman kerran iltapäivisin, vaikka sijoitukseni olikin osastoilla. Muutaman kerran minut lähes kirjaimellisesti käskettiin vain lähteä, koska päiväni oli venynyt jo kymmenen tuntiseksi (työnarkomaaniko?)

+ Työyhteisö

Viihdyin molemmissa sairaaloissa todella hyvin! Itse ainakin koin, että minut otettiin hyvin vastaan, enkä milloinkaan kokenut väheksyntää siitä että opiskelin ulkomailla. Päinvastoin yleisempi kommentti oli, että heillä oli ollut (positiivisia) kokemuksia meistä "ulkkareista" aikaisemminkin

Ripaus työpaikkahuumoria

- "Loma, mikä?"

Oikeasti, pitäisi muistaa myös lomailla. Itselläni oli jopa 1 viikko juhannuksen jälkeen lomaa ennen töiden aloitusta, joka jäi vähän vähäiseksi. Mutta ensi vuonna sitten viisaampi. 

+/- Osastotyö

Olin aina ajatellut, että haluan vielä joskus tehdä keskus-/yliopistosairaalan osastolla töitä, mutta täytyy sanoa, että se päätös nyt vähän huojuu. Paperitöiden näpertäminen (vaikka teinkin sitä mielestäni kohtuu hyvin ja paljon) ei ole minun juttuni ja ensimmäistä kertaa elämässäni aloin oikeasti harkita akuuttilääketiedettä erikoisalana. Vaikka toisaalta monissa erikoisaloissa voikin olla varsin laaja kirjo sille, mitä työnkuva oikeasti sitten on: esimerkiksi kirurgialla oli leikkuusali/pattipoli päiviä, ei pelkkää osastoa. Osastotyö on tärkeää ja mielenkiintoista, mutta ei näin ensikosketuksella ollut lainkaan minua varten. Olen enemmän käsityöläinen kuin kirjuri.

Mutta mene tiedä sitten, mihin tässä vielä päätyy. Saattaa olla että joudun perumaan kaikki edeltävät puheeni. Mutta tällä hetkellä erikoisalat, joista olen kiinnostunut, ovat kirurgia (gastrokirurgia ja yleiskirurgia lähinnä), gyne-obstetriikka (näistä enemmän ehkä obstetriikka) ja akuuttilääketiede. Näitä kaikkia yhdistää (todennäköisesti) päivystyspakko ja se, että saa tehdä paljon asioita.

Ihanaa syksyä kaikille!
Terkuin, maailman laiskin bloggaaja

Puolen vuoden kuulumiset

Yksi lukukausi taas meni. En ole aivain varma edes mihin. 

Oma takki on ollut varsin tyhjä viime aikoina. Edellisestä postauksestani on jo useampia kuukausia, sillä tänä keväänä olen ollut entistä tietoisempi ja harkitsevaisempi sen suhteen, missä haluan vetää rajan henkilökohtaisissa asioissa ja "blogi-kuulumisissa". No, kuten siinä usein käy, jatkuva harkitseminen johtaa siihen, ettei saa aikaan yhtään mitään. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan - jo onnellisesti kesälomilla, eikä yhtään liian aikaisin.

Annoin jo kauan sitten menneelle lukukaudelle lempinimen "7th heaven". Sitä se oli, eikä varmaan helpompaa enää opiskeluaikoina tule. Aloitimme opiskelut sykleittäin, eli käytännössä yhtä oppiainetta kerralla (esim psykiatriaa tai sisätauteja) x-määrä tunteja/viikkoja ja sitten siirrytään seuraavaan. Vain yksi final exam (ortopediasta). Lähes kolmen vuoden intensiivisen pyörityksen jälkeen tuntui lähes epätodelliselta, että oli aikaa.

Se, että ei ollut enää tiukkaa aikataulua, jatkuvaa kokeesta toiseen selviytymistä yms. tuntui todella oudolta ja oli todella vaikeaa pysyä minkäänlaisessa opiskelurytmissä, kun viikkoja ei rytmittänyt jatkuva paniikki ja selviytymistila. No, siihen saa sitten taas ensi semmalla vähän taas totutella, sillä vaikka tällä semmalla exameja ei ollut juurikaan, niin syksyllä niitä sitten onkin taas lähes joka sormelle. Mutta se on syksyn murheita se.

Nyt on kuitenkin aika (työ)lomailla. Olen odottanut tätä kesää niin paljon ja toivon, että se on yhtä opettavainen kuin viimevuotinen. Manu-kokemuksia odotellessa, kuvasaldo kuluneesta puolesta vuodesta (suurin osa provided by snapchat, lähes kronologisessa järjestyksessä). Enjoy.

Opiskelijana ulkomailla: minne (ja milloin) katosi ikävä?

Havahduin jossain kohtaa siihen, että minulla ei ole enää "ikävä" Suomeen.

Viimeisen tentin juhlintaa!

En ole aivan varma, missä vaiheessa tämä tunne katosi. Ja oliko minulla oikeastaan missään kohtaa varsinaista, maatajärisyttävää "koti-ikävää". Olin kuitenkin tottunut itsenäiseen elämään jo Suomessa - olinhan asunut jo poissa lapsuuden kodistani jo yli viisi vuotta siinä vaiheessa kun muutin Riikaan. 

Se mitä oikeastaan "ikävöin" ei ollut Suomi, vaan elämäni siellä. Nyt huomaan, että teen sitäkin enää vain harvoin. Huomaan, että olen kateellinen ja surullinen hetkistä, joita menetän (asioita kuten ensimmäisten joukossa synnärille ryntääminen siskonpojan syntyessä, uutiset ystävän kihloihin menosta, uudesta asunnosta ja niin edespäin), mutta enpä juuri muuta. Jotenkin sitä oma "elämä" on vain loksahtanut paikoilleen täällä Riiassa.

Luulen, että tähän ikävän "katoamiseen" liittyy itselläni neljä toisiinsa hyvin tiivisti liittyvää asiaa:

1. Väliaikaisuus
2. Kaikkeen tottuu

3. Turvaverkko

4. Juurettomuus

Ensinnäkin: väliaikaisuus. Uskon, että sillä on vissi ero, että tiedän tämän kaiken olevan vain kappale elämästäni, jolle on niin sanottu parasta ennen päivä. Etenkin, kun opintoja on enää "vain" puolet jäljellä, niin matka ei tosiaankaan tunnu enää pitkältä. Tällä hetkellä suunnitelmani on siis palata Suomeen valmistumisen jälkeen, vaikka eihän sitä ikinä tiedä, minne elämä vie kolmen vuoden päästä...

Olen ennenkin siteerannut tätä sanontaa: "kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä vietiin". Muistan, että minuun sattui enemmän kaikki menetetyt hetket ja kokemukset ystävien ja perheen kanssa opiskelujen alkuvaiheessa. Mutta siinä vaiheessa myös uusi ystäväpiiri haki vielä vähän muotoaan ja asuin yksin, mikä lisäsi ikävää Suomen "vanhaa elämää" kohtaan. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä, että olen saanut näin hyviä ihmisiä ja ystäviä elämääni. He ovat olleet aivan korvaamattomia tämän kolmen vuoden aikana.

Viimeinen tunne, johon olen törmännyt etenkin viime vuoden aikana vahvasti, on juurettomuus. Minulla ei ole tällä hetkellä kotia Suomessa. Aina, kun käyn Suomessa, huomaan olevani vieras ja vieraana. Kuten sanoin, lähdin lapsuudenkodistani jo kauan sitten - minulla ei ole siellä edes huonetta, eikä juuri kukaan ystävistäni asu enää kotikaupungissani (paria paluumuuttajaa lukuunottamatta). Minulla ei ole paikkaa, jossa voisin oikeasti olla, elää ja hengittää kuten haluan, vaan olen aina jonkun toisen luona - kuin purkaamaton matkalaukku lähtövalmiina seuraavaan paikkaan. Ja niin ihanaa kuin se onkin, että voi mennä jonkun luo asumaan viikoksi, kahdeksi tai kuukaudeksi, niin ei se oli koti. 

My new toy!

En siis osaa sanoa, minne ja milloin tuo ikävän tunne hävisi, oliko sitä oikeasti koskaan ja ikävöinkö vain retrospektiivisesti hetkiä, joita menetän? Olen hyvin tyytyväinen elämääni täällä, mutta olen tällä hetkellä myös tyytyväinen siitä, että tälle on jossain kohtaa joku "piste". Se, että mitä tämän pisteen jälkeen tapahtuu, on vielä mysteeri, mutta se ei oikeastaan ahdista minua ollenkaan. Elämä vie eteenpäin.

Ja siksi on aina hyvää pitää matkalaukku käden ulottuvilla.




(ja kuten epämääräisestä kuva-valikoimasta voi päätellä, olen ollut ääriimäisen laiska valokuvaamaan viime aikoina :D )

50% lääkäri ja puolenvälin antikliimaksi

Nyt kun olen yhtä tenttiä vaille puolessaväliä opintojani, yritän miettiä välillä, että "miltä nyt tuntuu?"

Vastaus tähän kysymykseen on vähintäänkin lakoninen: eipä juuri miltään. Jotenkin sitä on vain helpottunut, että on vain selvinnyt taas yhdestä vuodesta. Ainoa asia, joka välillä aiheuttaa hämmennystä on se tosiasia, että jatkossa tosiaan edessä on koko ajan vähemmän opiskelua kuin mitä takana. 

Aika menettää jotenkin kokonaan perspektiivinsä, kun elää ulkomailla opiskelukuplassa. Suurin osa elämästä pyörii tavalla tai toisella opiskelun tai opiskelukavereiden ympärillä ja Suomi ja elämä siellä tuntuu välillä yhtä kaukaiselta kuin ajatus siitä, että vielä jonain päivänä olen työelämässä vastuussa ihmishengestä. Puolenvälin välipysäkki pitäisi ehkä tuntua jotenkin merkitykselliseltä, mutta ainakin tällä hetkellä olo on lähinnä turta. 

Mutta vaikka välillä tosiaan tuntuu siltä, että aika olisi pysähtynyt, niin ei se ole. Huomaan salakavalasti kasvaneeni. Huomaan löytäneeni itsestäni piirteitä, joita en ollut ennen osannut odottaa – niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin.  Kasvu tuo kuitenkin mukanaan myös kasvukivut, ja omaksi harmikseni olen joutunut kohtaamaan yhä uudestaan ja uudestaan ne samat kompastuskivet, joista olin luullut päässeeni yli. Näistä parhaimpana/pahimpana esimerkkinä kausittainen, stressistä johtuva unettomuus ja nukahtamisongelmat, jotka ovat tehneet alkuvuoden tenttikaudesta huomattavasti kuormittavamman.

viiniä verkkareissa päivää ennen examia

Sitä kasvaminen kuitenkin on: soutamista ja huopaamista, eteenpäin ja taaksepäin menoa. Kunhan suunta on lopulta eteenpäin, niin muulla ei ole väliä. Asia, josta olen ylpeä itsestäni, on armeliaisuuden oppiminen itseäni kohtaan. Lisäksi olen joutunut oppimaan ihan uudella tavalla delegointia ja vastuunjakoa. Nämä ovat taitoja, joita saan harjoittaa koko seuraavan vuoden ajan. Tämän vuoden teemana muutenkin tulee olemaan terve nöyryys. Täytyy oppia, että kaikkea ei välttämättä tiedä ja osaa, ennen kuin ottaa selvää tai pyytää apua. Kaikkea ei aina tarvitse tehdä itse.

Toivottavasti lopputalvi/kevät/vuosi menee paremmilla unilla (kuin 3-6h yössä). Paljon isoja juttuja olisi taas tänä vuonna. Paljon hyviä juttuja. Minulla on jo kesä lyöty lukkoon ja olen ihan super innoissani siitä, sillä sain lopulta järjestettyä itselleni amanuenssuurit juuri niille aloille kuin halusin – sisätaudeille ja kirurgialle. Kesän tulevat työt toimivat suurimpana motivoivana voimana niinäkin hetkinä, kun väsyttää ja motivaatio muuten olisi aivan nollassa. Kunnianhimoisena ihmisenä haluan tietenkin osoittaa taitoni parhaalla mahdollisella tavalla. Eikä pidä unohtaa, että kesällä 2020 odottaa mahdollisuus ensimmäiseen kandi-kesään.