Elämää Latviassa: lääkistä koronan varjossa

Eilen oli 5. vuoden viimeinen tentti. Viikonlopun pituisen "loman" jälkeen alkaa  6. ja samalla viimeinen vuosi lääkiksessä. Viimeinen! Ajatus on aivan absurdi. Vastahan me tulimme Riikaan!

Siitä on melko tarkalleen tasan viisi vuotta, kun tulimme Latviaan, kun kaikki oli uutta ja jännittävää, tentit (etenkin ne suulliset) pelottavia ja niin kammottavan stressaavia. Kaikki sanoivat, että preklinikka on raskas - etenkin toinen vuosi - ja tämä osoittautui todeksi. Kaikki sanoivat myös, että elämä muuttuu helpommaksi ja kurssit mielenkiintoisimmiksi, kun klinikka alkaa. Tässäkin vanhemmat opiskelijat olivat oikeassa. Mitä tietenkään kukaan ei voinut ennakoida, oli että minkälaista juuri meidän klinikka-vuotemme tulisi näyttämään pandemian vuoksi.

Nyt, kun tätä koronaa ja pandemiaa on kestänyt melko lailla vuoden, on hyvä aika katsoa vähän taaksepäin ja reflektoida, että mitä helvettiä oikein tapahtui. Aluksi tuli epäusko, sitten shokki ja tämän jälkeen ainakin itseni valtasi kyyninen hyväksyntä. "Tämä nyt on tätä, ei tässä voi kuin sopeutua" tyylinen ajattelutapa toimi varmaan eräänlaisena puolustusmekanismina maailman kaaoksen keskellä. Paneuduin tilastoihin, vertailin tartuntojen ja kuolintapauksien kehittymistä viikko viikolta ja vertasin eri maiden tilannetta toisiinsa jatkuvasti, jaoin varmaan ärsyttävyyteen asti näitä "fun fact, näin huonosti täällä menee tällä hetkellä!" viestejä tuttavilleni ja samalla suljin korvani niiltä, jotka yhä kiistivät koko kriisin olemassaolon, etten suuttuisi ja loukkaantuisi siitä, että jollan oli otsaa väheksyä ahdistustani maailman tilanteesta. 

Alkoholinmyyntirajoituksia viikonloppuina 😅 (ko rajoitus oli varsin lyhytikäinen)

Lopulta, monien mutkien, tilanteen väliaikaisen tasaantumisen ja uudelleen pahenemisen jälkeen, tuli kuitenkin hyväksyminen. Maskit ovat tulleet samaan kotoalähtö-loruun "avaimet, puhelin, kukkaro" kanssa, niiden keittämisestä arkipäiväistä, matkustamisen jälkeisistä karanteeneista itsestään selvyys ja korona-testeistä ikävä kyllä tuttu kokemus. Ihminen on kummallinen eläin siinä mielessä, että se tottuu.  Elämä jatkuu, vaikkakin vinona versiona vanhasta.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, Latviassa yliopistot menivät kiinni jo viime keväällä. Syyskuu oli etänä, mutta lokakuussa alkoi varovaisesti lähiopetus porrastetusti, pienemmillä ryhmäkoilla. Tuntui hyvältä olla takaisin lähiopetuksessa ja nähdä potilaita, vaikka koronarajoitukset ja maskipakot olivatkin koko ajan arjessa läsnä. Tätä herkkua kesti tosin vain pienen hetken ajan, sillä marraskuussa tilanne paheni Latviassa merkittävästi ja 9.11. täällä alkoi vuoden toinen State of emergency, jota on jatkettu ja jatkettu. Tällä hetkellä pitäisi loppua helmikuun alussa, mutta epäilen, että näin ei tule käymään. Säännöt ovat tiukat; oman talouden ulkopuolisia ei saa nähdä, maskit pitää olla julkisissa paikoissa, mm. kuntosalit on suljettu, ravintolat saavat tarjota vain take-away palveluja (wolt ollut suuressa suosiossa) ja viikonloppuisin 22-05 välillä ulkonaliikkumiskiellot. Mutta tälle on myös syynsä: tähän päivään mennessä Latviassa (väkiluku n.1.9milj.) on kuollut 1180 ihmistä koronaan, joista suurin osa marras-tammikuun välillä. Lokakuussa, kun palasin Riikaan, luku oli alle 50. Erityisen pahalta tuntui, kun yksi meitä opettanut infektiotautien erikoislääkäri (joka oli ollut töissä etulinjassa) kuoli tautiin vuodenvaihteessa. Korona ja sen aiheuttamat kuolemat saivat ikäänkuin kasvot.

Ostorajoituksia kaikissa paitsi "essential" tuotteissa, eli mm sukkahousuissa

Ymmärrettävästi opiskelu ei ole ollut aivan sitä, mitä alunperin oli odottanut. Ei kukaan aloita lääkistä, että saisi tehdä opinnot zoomin kautta. Oli uskomattoman helpottavaa päästä kandina töihin kesällä. Tuntui hyvältä päästä tekemään sitä, minkä vuoksi alunperin tälle tielle lähtikin. Oli ihana oppia, nähdä ja kehittyä, vaikka kesä oli myös rankka ja päädyin tapani mukaan ylityöllistämään itseni. Minun on pitkään pitänyt kirjoittaa kandikesästä, ja vaikka seuraava kandikesä häämöttääkin jo edessä, niin tämä teksti tulee myös ennen pitkään (he, hups).

Tällä hetkellä siis taas Latviassa, luultavasti maaliskuuhun asti. Suomeen palataan hyvissä ajoin karanteeniin, kun huhtikuusta eteenpäin tehdään kouluun liittyviä harkkoja kotimaassa. Isoimpina kysymyksinä on kämppä (pitääkö se vai), muuttaako kokonaan tavarat pois vai siirtää vaan ystävien nurkkiin. Mutta nämä ovat asioita, jotka varmaan varmistuvat kevättä kohti, kun tietää minkälaiset matkustusrajoitukset on voimassa.

Odotuksia 6. vuodesta ja ajatuksia viimeisestä vuodesta tulossa myöhemmin.

Pysytään terveinä ja terve järki mukana.

Korona-kevät osa IV: maitojunalla takaisin Suomeen (muistoja viime vuodelta)

#Edit. Teksti kirjoitettu (mutta ei jostain syystä postattu) jo ajat sitten, editoitu ensimmäisen kerran syksyllä ja tämän jälkeen taas unohdettu, mutta päätin lopulta julkaista kuitenkin, koska tarina kuinka palasimme Suomeen ensimmäisen kerran huvittaa minua yhä vain 😅.

Korona-kevät raportaasi on nyt vähän venynyt ("vähän" meaning kuukausia). Ja vaikka tuntuukin siltä, että elämä on polkenut paikallaan, niin silti paljon on taas ehtinyt tapahtua.

Suurin muutos ehkä tässä ollut se, että lähdimme kämppiksen kanssa takaisin Suomeen. Maaliskuun loppupuolella, juuri samoihin aikoihin kuin Uusimaa suljettiin, alkoi tulla selväsksi, ettei tämä tilanne tule muuttumaan vielä pitkään aikaan paremmaksi ja yliopistot tulevat pysymään kiinni vielä pääsiäisien jälkeenkin (mikä on jo todeksi todettu). 

Matka Riiasta Suomeen. Sanotaanko näin, että se oli vaiherikas, muttei loppujen lopuksi kovin hankala. Olimme olleet suunnitelmissa vuokrata autoa, mutta koska vuokrafirman olisi ollut hankalaa hakea autoa takaisin Tallinnasta Riikaan, niin lopulta saimme vuokra-auton lisäksi personal kuskin (eli käytännössä upgradettu taxi). Kuski nr.1 heitti meidät kotiovelta Latvian ja Viron rajalle. Kävelimme valtavien, perässä vedettävien matkalaukkujen kanssa pienen matkaa maantietä pitkin ja passia vilauttamalla pääsimme näppärästi rajan yli kuorma-autojen vierestä kävellen. Kuski nr.2 nappasi meidät kyytiin rajan luota ja ajoi Tallinnan lautalle.

Olen matkustanut Tallinna-Helsinki lautalla vain kerran aikaisemmin. Mutta vaikka lauttamatkoja ei olekaan hirveästi takana, niin olihan se kontrasti varsin hurja normaaliin elämään verrattuna: terminaali oli typötyhjä. Lauttaan taisi lopulta kävellä yhteensä 10-12 ihmistä meidät kaksi mukaan lukien. Lisäksi tietenkin joitain rekkakuskeja. Lautalla oli arviolta kolmisenkymmentä matkustajaa yhteensä. Kaikkialla oli käsidesi-pulloja ja nauhalta toistui kuulutus turvavälin pitämisestä neljällä eri kielellä noin 5min välein (suomi-viro-venäjä-englanti). Turvavälin pitäminen ainakin onnistui helposti. Koska Uusimaa oli juuri mennyt kiinni, niin sisko pääsi hakemaan allekirjoittaneen pois vain koska olin lähettänyt kuvan lauttalipuista etukäteen. Laivaterminaalissa käteen lyötiin kirjalliset ohjeet karanteenista ja hyvästä käsihygieniasta.

Tämän jälkeen elämä on ollut aikalailla karanteenia. Olen ollut vanhempieni yläkerrassa ja sosiaalista etäisyyttä on varsinaisen karanteenin loppumisenkin jälkeen helppoa ylläpitää pikkukaupungin taajama-alueella. Arjen pieniä henkireikiä ovat olleet whatsapp-puhelut, zoom ja google hangouts. 

Olen käyttänyt tätä fraasia pelottavan usein, mutta se on tässäkin tapauksessa pelottavan totta; kaikkeen tottuu. Kaaoksesta ja epätietoisuudesta on tullut uusi normaali: koulu pyörii zoomissa, ystäviä tavataan vain netin kautta ja Suomessa kuolee käytännössä joka päivä kourallinen ihmisiä koronaan, kun USA:ssa luvut ovat toista tuhatta yleensä. Asia, joka kauhistutti ja ahdisti aluksi hirveästi on vain tällä hetkellä ikävä fakta, joka ei murehtimalla muutu. Tämän kanssa on vain elettävä ja tehtävä parhaansa, ettei itse vaikeuta tilannetta yhtään enempää.