Ajatuksia erikoislääkärien koulutusuudistuksesta...

Tämä on ollut pieni kuuma peruna viime aikoina, enkä suoraan sanottuna tiedä, miten minun pitäisi näihin uudistuksiin suhtautua.

Eli jos et ole alalla, tai olet alalla ja elänyt kiven alla, niin summasumlaarum, erikoislääkärikoulutukseen tulee vuodenvaihteen jälkeen suuria muutoksia.

Tähän asti (käsittääkseni?) siis olet voinut valmistumisen jälkeen aika lailla ilmoittaa, että mihin erikoisalaan haluat erikoistua. Tämä luonnollisesti on johtanut siihen, että joillain aloilla on ollut aivan liikaa erikoistuvia (verrattuna tarpeeseen) ja toisaalta taas toisilla aloilla on liian vähän (psykiatria käsittääkseni yksi parhaimmista esimerkeistä). Se, että joillain erikoisaloilla on ollut ruuhkaa, on tarkoittanut myös sitä, että ihmisten on pitänyt jonottaa pitkään esimerkiksi harjoittelua yliopistosairaalassa (joka on kuulunut myös osaksi koulutusta).

#toimhuom. en ole tämän asian suurin asiantuntija, koska tiesin jo aloittaessani kouluni, että tämä tilanne tulee radikaalisti muuttumaan. 

Mitä siis muuttuu?

1. Ensinnäkin tulee valtakunnalliset haut 1-2kertaa vuodessa. 

2. Saat valita 3 kohdetta/hakukerta. Hakukohteet on asetettava ensisijaisuusjärjestykseen (sillä 1. hakukohteesta saa kaksi lisäpistettä).

3. Hakupisteet: niitä saa työkokemuksesta (max.10) ja tieteellisestä tutkimuksesta (max8). Näistä vielä myöhemmin lisää... 

4. Motivaatiokirje, jota ei pisteytetä, vaan pidetään "haastattelun runkona".

5. Alustavien alkupisteiden (max20: 2p. + 10p. + 8p. ) perusteella kutsutaan haastatteluun (max10p.) ja näiden perusteella tehdään lopullinen päätös (jos haluat ottaa enemmän selvää haastattelun osista ja pisteytyksistä, just Google it...)

6. Hyväksymisen jälkeen on 6kk koeaika. Koeajan jälkeen hyväksytään varsinainen opinto-oikeus.

Tässä siis muutos näin karkeasti. Aloitetaan tämän paloittelu positiivisella kannalla:

1. Selkeät hakuajat ja säännöt/vaatimukset lisäävät yleisesti läpinäkyvyyttä prosessin suhteen

2. Minusta on ihan fiksua yrittää ohjata hieman erikoislääkärien määrää/koulutusta. Ei ole järkevää kouluttaa niin sanotusti "työttömiä erikoislääkäreitä".

3. Koeaika on mielestäni perusteltua ja mielestäni palvelee niin nuorta lääkäriä kuin työnantajaa/yliopistoa - puolen vuoden jälkeen on varmasti selvää, onko lopulta soveltuvuutta alalle.

Jaaaaaaaa sitten asiat mistä en ole oikein innoissani. Tai oikeastaan vain yksi suuri kuuma peruna:

Tutkimus.

Mikäli joku jo laski, niin 40% kokonais(haku)pisteistä määräytyy tutkimustyöstä. Minusta se on todella paljon...

Mielestäni on hyvä, että nuoria(kin) kannustetaan tekemään lääketieteellistä tutkimusta, mutta tämä ei ole kannustusta, vaan pikemminkin raipalla puskemista kyseiseen suuntaan. Tämä "tutkimustyöhön kannustaminen" ei tietenkään koske kuin niitä aloja, joille on selvästi tunkua muutenkin eniten (eli esimerkkinä melkein kaikki kirurgiset alat ja lastentaudit). Seuraako tästä vain seuraavaksi, että jokainen medisiinari alkaa väkisin puskea väitöskirjaa ulos maailmaan vain siksi, että (mahdollinen) ura sen (mahdollisesti) vaatii? Ja mielellään tämä kaikki vielä opiskeluaikana.

Minusta hyvän kliinikon ei tarvitse olla hyvä tutkija. Tai tutkija ollenkaan. Niin simppeliä se on. On tietenkin hyvä, että olet perehtynyt omaan aiheeseesi, mutta hyvänen aika, ethän sinä esimerkiksi välttämättä tiedä vielä opiskeluaikanasi "mikä haluat olla isona". Olen kohta puolivälissä, eikä minulla ole vielä hajuakaan!

Tässä tulee vain sellainen fiilis, että pitäisi tietää hyvin aikaisin, että mitä haluaa valmistumisen jälkeen. Vaikka tietenkään siis valintakriteerien mukaan tutkimuksen/väitöksen ei välttämättä tarvitse liittyä edes hakemaasi erikoisalaan - mikä on omalta osaltaan vielä nurinkurisempaa. Eikö väitöskirjan ole juuri syventää niitä tietoja, mihin erikoistut? Eikä niin, että väitöskirja turvaa sinulle paikan erikoistumispaikkaasi.

Tässä asiassa siis mennään mielestäni niin sanotusti "pers edellä puuhun". Joku muu voi olla asiasta eri mieltä, ja saa tietenkin olla. Minusta olisi vain parempi, jos tutkimustyöhön ihmisiä ohjaisi intohimo itse tutkimuksen tekoon, eikä kunnianhimo erikoisalalle.

Näin antikliimaksisesti pitää vielä todeta, että ei minulla valitettavasti ole ratkaisujakaan tähän probleemaan. Ei muita kuin että mielestäni työnteon merkitystä vielä pitäisi korostaa suhteessa tutkimukseen. Mutta tämä on varmasti uudistus, joka elää vielä seuraavan parin vuoden aikana. Jo nyt ollaan rukkaamassa hakua vähän erilaiseksi yleislääketieteen ja työterveyslääkärien EL hakua varten.  Kun itselleni tämä kaikki (todella) tulee ajankohtaiseksi, niin homma voi olla aivan erilainen.

Mutta kyllä siitä huolimatta alan harkita tutkimusryhmän etsimistä. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Ja luulen etten ole tunteideni kanssa yksin.

Toivottavasti asiaan ei havahduta vain vasta siinä kohtaa, kun tulee inflaatio huonoista väitöskirjoista. 

Linkki Nuorten lääkärien yhdistyksen nettisivuille: Tässä

6th semester: saisipa valita vain rusinat pullasta!!

Vihdoin ja viimein pieni katsaus siitä, että mitä voi odottaa kolmannen opiskeluvuoden toiselta puolikkaalta, eli 6. semmalta. Hiljaisuuden syynä tähän asti ei ole ollut varsinaisesti "kiire", vaikka täytyy sanoa, että koko ajan on ollut menoa ja melskettä. 

Mutta ensin itse semesteriin.

Sillä on puolensa ja puolensa. Lukujärjestys on melko rento, mutta ei-opiskelijaystävällinen. Mitä tällä tarkoitan, että tunnit alkavat joko klo 8 aamulla tai vasta 14:30 iltapäivällä, jolloin tunti loppuu lähempänä viittä iltapäivällä tai sen jälkeen. Muutamina päivänä sekä että, mikä tietenkin tarkoittaa 4h hypäriä päivän keskelle. Itse olin hieman harmissani tästä ja huolissani siitä, tuleeko koiralle liian pitkiä päiviä, mutta huoli oli turha, sillä kotiin ehtii mukavasti tuntien välissä. Toiset taas käyttävät välissä olevan ajan opiskeluun, joka on tietenkin kätevää.

Käytännön harjoittelua: i.v. lääkkeiden anto

6. semmalla on niin ikään myös mielenkiintoisia aiheita (kirurgia, KNK, kardiologia) ja tärkeitä, vaikkakin hankalia aiheita (farmakologia <3), mutta se pitää myös sisällään ihan täyttä p*skaa (näistä parhain esimerkki, environmental medicine... mikä se edes on?!). Jos saisi vain valita nämä rusinat pullasta, niin semesteri olisi aivan mahtava. Lukukauden lopussa (tammi-helmikuussa) odottaa sitten kunnon exam rytäkkä, kun kirjoitetaan mm. kirran, knk:n, kardiologian ja farmakologian loppukokeet.

Kuulostaa siis aika paljolta, mutta onko?

Kyllä ja ei. 

Tähän lukukauteen voisi käyttää aivan niin paljon kuin voi sitä antaa, mutta itse olen suoraan sanottuna antanut sitä vielä melko vähän.

Sen sijaan karkasin kämppiksen kanssa viikonlopuksi Maltalle (ansaitulle "mini-kesälomalle"), olen nauttinut opiskelijaelämästä, syönyt ulkona, pyöräillyt uudella pyörälläni ja nukkunut. Ja tosiaan hain koirani Suomesta, eli Iris on nyt taas Riiassa pitkän tauon jälkeen. Lisäksi hommat opiskelijajärjestössä ovat pitäneet kiireisenä ja olen myös aloittanut jo armottoman työn seuraavan kesän aamnuenssuuripaikkojen metsästämiseksi. Joten ei stressiä koulusta - vielä. 

So life is good.

For awhile. 

Ihanaa syksyn alkua kaikille!

Amanuenssina - Ihana kamala päivystys

Jännitin huomattavasti enemmän tätä työrupeamaa kuin edellistä.

Ainahan se on kuumottavaa, kun aloittaa uudessa paikassa. Uusi paikka, uudet kollegat, uusi sairaala ja omassa tapauksessani taas uusi kaupunkin jne.. Kaikki oli uutta, uutta uutta. Tämä oli ensimmäinen virallinen amanuenssuurini, vaikka olinkin jo viime jouluna ja lukukausien välisenä aikana tekemässä yliopistosairaalassa amanuenssina/tutkimusapulaisena paperitöitä ja toisinaan avustamassa leikkauksissa.

Amanuenssi on sairaalan työntekijä, mutta ensisijaisesti opiskelija ja harjoittelija. Työssä on tarkoitus oppia. Amanuenssi ei tee potilaita koskevia päätöksiä, vaan tutkii ja haastattelee potilaita, kirjoittaa potilaskertomuksia ja avustaa vastaavaa lääkäriä. Pieniä operaatioita saa/pitää harjoitella, valvovan silmän alla sekin. On hyvin tärkeää tietää omat rajansa ja se, missä oma osaaminen loppuu.

Katsaus opiskelijan taskuihin: paperia, puhelin (x2, toisella otetaan kuvaa), avaimet, kulkukortti, lisää paperia muistiinpanoja varten, ekg-pikaopas, ekg-viivain, 1xkirja, stetoskooppi, kyniä ja yleensä myös juomapullo kulkee matkassa.

Aloitin elokuussa keskussairaalan päivystyksessä oman - ensimmäisen virallisen - amanuenssuurini. Ensimmäinen viikkoni oli vain kolmipäiväinen, mutta olo oli silti kuin olisi katujyrän alle jäänyt. Infoa tuli valtavat määrät alkaen ihan potilaan tutkimisesta, sairaalan toiminnasta ja tietokonejärjestelmistä.  

Päivystys on ollut tavallaan juuri sitä mitä olen aina odottanutkin (kiire, adrenaliini, ennakoimattomuus, toisinaan selvät, toisinaan ei niin selvästi keissit) ja sitten taas toisilta osin yllätyksiäkin on tullut (ennen kaikkea siinä, miten suuri määrä paperitöitä jokainen potilas ja hoidon eri vaiheet vaativat..). Olen nähnyt hyvin erilaisia potilastapauksia (ja niin monta, etten edes pysy persässä, mitä kaikkea on tultu nähtyä ja koettua), ja se on ollut ehdottomasti tämän kuukauden suola. Voin sydämestäni suositella päivystystä jokaiselle manulle/kandille.

Opiskelijalle päivystys on sekä pahin painajainen ja paratiisi samaan aikaan.

Pääsee harjoittelemaan perus anamneesin tekoa ja tutkimista rutiininomaisesti, mutta piru vie, ongelmia on monenlaisia, toisinaan niitä on useita samaan aikaan, eikä ikinä satu tulemaan niitä erikoisalan potilaita, kun olet juuri opiskellut/kerrannut. Välillä oikeasti tuntuu lähes ylivoimaiselta löytää jutusta se punainen lanka, kun toisina kertoina se tarjotaan sinulle kuin tarjottimella. Vaikeaa mielestäni on myös miettiä, että mikä on päivystyksellistä ja mikä ei. Mihin tarvitaan vielä lisää tutkimuksia juuri nyt ja kenen paikka on osastolla tai kotona? Ihmisiä tulee sisään ovista ja ikkunoista, täytyy priorisoida ja viedä asioita eteenpäin. Tämä on asia, joka varmasti selkiintyy, kun opintoja ja kokemusta on enemmän takana.

Väsynyt mutta onnellinen manu

Seniori-lääkäreille nämä kaikki ovat tietenkin arkea ja (lähes) rutiinia, ja heiltä saa ja pitääkin aina kysyä, kysyä ja kysyä kaikesta mahdollisesta mitä tulee mieleen. Yksin ei saa jäädä, eikä niin ole tarkoituskaan. Koska olen opiskelija, hoitoon liittyvät päätökset tosiaan eivät kuulu minulle, mutta tietysti minulla on ajatuksia ja ehdotuksia, joita koetan kuin kepillä jäätä, ihan vain nähdäkseni, miten "mutuni" on tällä kertaa osunut oikeaan. Joskun valistuneet arvaukseni osuvat sinne suuntaan/oikein, toisinaan taas kolisten metsään. Omaa egoa kun näissä hommissa on ihan turha ottaa mukaan: parempi myöntää, ettei ole nyt varma, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, kuin jäädä yksin hautomaan ongelmiaan.

Vielä viikko jäljellä tätä hauskaa, sitten alkaakin jo olla aika palata koulun penkille. Yritän ottaa kaiken ilon ja hyödyn irti näistä viimeisistä päivistä. Ennen kaikkea hyödyn. Nyt kun porukkakin alkaa olla vähän tutumpaa, niin uskallan ihan eri tavalla kysyä asioita ja taas toisaalta tarjota itseäni, että "hei saanko käydä katsomassa tämän ensin itse?".

Tätä lisää. On jotenkin huvittavankin ihanaa huomata, että on niin oikeassa suunnassa elämänsä kanssa kerrankin <3

Kesä(työ) lomalla - ensimmäinen kesä sairaalassa!

Olen ollut ihan super onnellinen tänä kesänä!

Tämä on virallisesti ensimmäinen kesäni sairaalassa (oikeastaan kahdessa eri) amanuenssina.
Opintoja minulla on nyt takana 2,5 vuotta ja jotenkin pyörii siinä myllertävässä välimaastossa, jossa joka toinen hetki on, että "hei, minä tiedän tästä jotain!" kun taas toisena hetkenä on aivan rikki, että "mitä, mitä, mitä???"

En halua sen enempää mainita, että missä kaupungeissa olen tarkalleen töissä - ihan vain itsenikin takia - mutta sen voinen mainita, että vietän kesäni a) kahdessa eri sairaalassa b) kahdessa eri kaupungissa c) kahdessa aivan eri tehtävässä, eli sairaalan laboratoriossa (heinäkuun) ja päivystyksessä (elokuun). Kummatkin paikat olin saanut itsenäisesti hakemalla ja ahkeran soitto/sähköposti rumban jälkeen. Heinäkuun pesti alkaa olla pikkuhiljaa loppusuoralla ja koen oppineeni paljon, vaikka mitään varsinaista "lääkäröintiä" en olekaan tehnyt.

Kaikesta oppii ja kaikesta on hyötyä kunhan asenne on kohdillaan.

Alunperin asemakseni asetetussa EKG-huoneessa olen ollut loppujen lopuksi melko vähän, sillä siellä sitä ruuhkaa ei ole ollut ja toiseksi halusin heti päästä käsiksi myös näytteenottoon. Rauhallinen kesäkuukausi olikin oikea lottovoitto, sillä työkavereilla oli aikaa opettaa ja auttaa, ja ensimmäisen viikon jälkeen olenkin ottanut näytteitä myös itsenäisesti. Lisäksi olen ottanut nenä - ja nielunäytteitä, ollut mukana seuraamassa spirometria-testien ja rasitus-ekg:n ottoa ja allergiatestien tekemistä. Välilllä tuuppaan itseni mukaan myös seuraamaan näytteenottoa päivystyksen vuodepaikoille, vaikka siellä en olekaan ottanut vielä itse näytteitä. Tein myös urani ensimmäisen "itsenäisen päätöksen" ottamalla ylimääräiset näytteen päivystyspotilaasta, koska katsoin tämän(kin) putken tarpeelliseksi (ja koska olin ollut 99% että tästä löytyisi myös lähete koneelta, koska ilman lähetettähän labrassa ei tehdä yhtään mitään tutkimuksia tietenkään). Neula alkaa pysyä jo melko hyvin käsissä ja suonet löytyvät entistä helpommin. En voi olla korostamatta, että miten paljon vaikutusta tukevalla työyhteisöllä on ollut!!

Labra oli oikeasti opettavainen kokemus.
Näytteiden otto on nyt vain yksi osa tätä kokemusta, mutta lisäksi koen hyödylliseksi kaikki pienetkin asiakas/potilas kohtaamiset ja sen, että pääsee kertaamaan vähän, että mitä labroja pyydetään ja miksi, ja jos pyydetään tätä-tai-tätä, niin mitähänkö tällä potilaalla on ja niin edelleen. Tällä tavalla oma ajattelutapakin kehittyy. EKG-ta osaan ehkä vähän paremmin lukea, vaikka se ei edelleenkään ole vahvuuteni (siihen olisi ehdottomasti tarvinnut jonkun lääkäri-seniorin tueksi, jotta se olisi lähtenyt sujumaan), mutta kyllä esimerkiksi eteisvärinät ja kammiolisälyönnit ovat tulleet hyvinkin tutuiksi.

Tuli vain tarve oksentaa että miten tyytyväinen olen kesätyövalintoihini tähän asti. Ensi kuussa alkavaa pestiä päivystyksessä odotan innolla, sillä voisin kuvitella, että joskus tulevaisuudessa haluaisin tehdä työtä, mihin päivystys kuuluu oleellisena osana. Katsotaan miten käy, ja ainakin pääsee näkemään niitä kaikkein tavallisimpia tapauksia sairaaloissa.

Ihanaa kesää kaikille!

Kärpäsenä katossa Latvialaisessa sairaalassa

Kuten jo kerroin edellisessä postauksessani, niin pääsin yhtenä päivänä seuraamaan knk-lääkärin (korva-nenä-kurkku), joka oli ollut opettajani, päivää sairaalassa. Alun perin suunnittelemastani "parista tunnista" tulikin lähes täysi työpäivä (7.5h).

Päivä alkoi 8:30. Tiesin, että heillä oli meeting klo8:00 ja jätin suosiolla sen välistä, sillä se olisi joka tapauksessa latviaksi/venäjäksi, niin totesin, että en saisi siitä mitään irti. Aamulla jätin takkini ala-aulaan, vaihdoin kenkäni ja vedin valkoisen takkini ylleni. En tiennyt yhtään mitä odottaa. 

Opettajani odotti osaston aulassa ja siitä alkoi päivän juokseminen. Muutamassa tunnissa tulikin 5km täyteen. Aamu alkoi postoperatiivisten potilaiden vastaanotolla. Lääkäri poisti tikkejä, minä seisoin vieressä ja katselin. Siitä tulikin päiväni teema; seiso, niin että näet jotain, ja katso. Ja huolehdi, ettei tule kontaminaatiota. Potilaita oli aamulla melko monta ja lisäksi lääkäri kävi katsomassa potilaan, jolle oli suunniteltu leikkaus sille päivälle. Näin myös elämäni ensimmäisen trakeostomian.

Aamu meni hyvin nopeasti. Klo12 lääkäri sanoi, että mene kahville, syö jotain, nähdään leikkauksessa 10-15min päästä! Ja koska olin ollut jo siihen mennessä töissä sairaalassa, ymmärsin ottaa vinkistä vaari, enkä sanonut urheasti, että "kyllä minä jaksan". Kävin siis pikasella kahvi- ja mehupaussilla, että sokerit pysyisivät tarpeeksi korkealla loppupäivää varten (jonka siis piti olla enää lyhyt, mutta minkäs sille ahneudelleen mahtaa).

Puolen päivän jälkeen korjattiin vanhaa traumaa nenässä, kun poistettiin rustoa ja luuta nenän septasta jotta hengittäminen helpottuisi. Kunniatehtäviini kuului painaa vastaavan lääkärin otsalamppua päälle ja pois. Hänellä oli erikoistuva assisteeramassa ja tekemässä valtaosan työstä, mutta hän selitti myös minulle vähä väliä englanniksi, että mitä ja miksi he tekevät seuraavaksi. Koska minulla oli jo vähän kokemusta leikkaussalissa olemisesta osasin pitää tarpeeksi etäisyyttä, jotta pinnat pysyvät steriilinä, vaikka aina tilaisuuden tullen yritin päästä kurkkaamaan, että miltä sieltä nenästä oikein näyttää. Iltapäivälle riitti leikkauksen jälkeen vielä pari trakeostomiaa ja vahingossa todistettu elvytys (satuin vain olemaan "oikeassa paikassa oikeaan aikaan"). Ja kuten aina, otin oman paikkani taka-alata: yritin nähdä ja seurata tilanteita, mutta pidin huolta siitä, etten ollut kenenkään tiellä.

Eli varsin vaiherikas päivä. Sai ehkä hieman kosketuspintaa, että minkälaisia asioita knk:lla voi tehdä. Ja ilmeisesti olin onnistunut hyvin tehtävässäni "varjona", sillä opettajani tokaisi lopuksi, että jos haluan nähdä vielä jotain muuta, olen toistekin tervetullut :) Pitää pitää mielessä, sillä jokainen kokemus on tärkeä ja herättää ainakin opiskelumotivaatiota, kun pääsee näkemään, että mitä sitä voi joskus "isona" tehdä. Lisäksi tekee hyvää kielitaidolle, kun joutuu heitetyksi täysin latviankieliseen ympäristöön (miinus silloin kuin puhutaan venäjää, mutta näin oli lähinnä potilaiden kesken. Lääkärit keskenään keskustelivat latviaksi.)

Mahtava kokemus. Näitä lisää. 

Pitää olla vain rohkea ja kysyä, niin kyllä näitä tilaisuuksia tulee.

Minne katosivat päivät?

Miten siinä kävi niin, että tästä tulikin yhtäkkiä kiireisin semesteri tähän asti?

Ei oikeastaan siitä syystä, että koulu olisi syönyt kaiken ajan (vaikka yhä valtaosan), mutta tästä on tullut myös henkilökohtaisen elämäni kiireisin kevät! On häitä ja polttareita (juhlintaa ja suunnittelua), minusta tuli täti ja olen tehnyt tämän vuoden hommia kandiseuramme eteen. Eli olen saanut juosta melko paljon myös Suomi-Latvia väliä.

Eli kiirettä on pitänyt. Olen kuitenkin jotenkin masokistisen onnellinen tästä kiireestä, vaikka välillä on väsyttänyt aika lailla, eikä tämä kevätlukukausi ole aivan niin auvoisesti ole mennyt kuin olin toivonut. Etenkin ystäväni pharmakologian kanssa olen joutunut kamppailemaan paljon. 

Mutta mitä muuta?

On ollut ihanaa, että on ehtinyt taas nähdä ihmisiä ja käydä ulkona ja nauttia sitseistä ja muista opiskelijaelämän iloista. 

On ihanaa, että olen kaivanut taas pitkästä aikaa lenkkikengät kaapista!

Ja mitä parasta, pääsen seuraamaan korva-nenä-kurkku erikoislääkärin (joka oli niin ikään opettajani tänä keväänä) työpäivää ensi maanantaina (en tiedä yhtään, mitä on tulossa. Kysyin vain, onko tämä mahdollista, katselimme hetken kalenteria ja pum! näköjään ole menossa!) 

Eli vaikka ollutkin vähän "upps and downs" tässä vähä väliä, niin kyllä suunta on ollut enemmän nousujohtoinen :) On ollut todella hauskaa ja motivoivaa käydä katsomassa potilaita, harjoitella auskultointia ja treenauttaa korviaan sydänäänien eri vivahteille (vaikka tällä hetkellä ymmärrys onkin lähinnä "normaali vai ei-normaali"). Kesä(työ)lomaa jo odotan innolla. Olo on todella positiivinen tämän kevään suhteen, että kyllä kaikesta kiireestä ja stressistä selviää, vaikka sitten välillä vaikeuksien kautta.

Ihanaa kevättä kaikille!

Meilläkin on haalarit!!

Onhan sitä kuin lapsi jouluna!

Vaikka nämä ovat kaikkea muuta kuin ensimmäiset haalarini. Niitä on nykyään peräti kolmet. Nämä ovat kuitenkin RiSLO:n ensimmäiset haalarit ikinä, joten olihan ne pakko ottaa muistoksi.

Merkkejä on myös, mutta ne on tiukasti ommeltu edellisiin kemistin haalareihin. Innolla odotan sitä hulluuden puuskaa, kun revin ne irti ja ompelen/kuumaliimaan ne uusiin ja vihoviimeisiin akateemisiin univormuihin (saa nähdä tapahtuuko ikinä..). Tuntuu ehkä hassulta, että keräilen näitä, mutta onhan haalarit hauska muisto tästä ainutlaatuisesta ajasta. Eikä tarvitse bileissä murehtia, että omille vaatteille tapahtuisi jotain ;)

Opiskelijajärjestömme (jonka hallitukseen itsekin atm kuulun) on tuonut lukuisia perinteitä Suomesta meille tänne Riikaan. Siitä tulee ihan hirveän kotoisa olo. Etenkin sitsit ja vuosijuhlat ovat molemmat perinteitä, joita itse opiskeluelämässä olen aina rakastanut. Ja tietysti haalareissa rymyäminen. Hirveästi niille ei ole vielä ehtinyt tulla käyttöä, mutta viimeistään vappuna niitä pääsee taas ulkoiluttamaan.

Meille koitti nyt pitkä pääsiäisloma. Ja loma tarkoittaa Norjaa <3 En ole koskaan ollut siellä pidempää, joten odotan reissua paljon. Yksi ystäväni on kotoisin Norjasta ja menemmekin isolla porukalla hänen vanhempiensa kesäasunnolle, joka on saarella, melko pohjoisessa. Asunnolla on sähkö ja vesi, eli ei suoranaista eräjormailua ole tiedossa, mutta luultavasti päivät menevät kalastellen tai patikoiden.

5th semester: lukukausi, kun on aikaa sairastaa

Hengissä ollaan radiohiljaisuudesta huolimatta!

Viimeisestä postauksesta on tullut kuluneeksi jo yli kuukausi..

Miten tässä näin pääsi käymään?

Väsyin.

Vähemmän yllättävästi väsymys iski sen jälkeen, kun stressitasot laskivat, eikä tarvinnut enää suorittaa. Vietin semesterien välissä oikeastaan vain 1viikon loman, loput 2viikkoa olin töissä samassa sairaalassa kuin joulunakin. Ja vaikka tämä työjakso olikin parasta ikinä (pääsin seuraamaan ja asissteeraamaan leikkauksia <3), niin kyllä sitä taas jälkiviisaana huomasi, että olisi voinut pitää ihan lomaakin.

Nyt on jo 4viikkoa takana 5. lukukautta. Aika on mennyt nopeasti ja suoraan sanottuna lähes sumussa. Asiaa ei ole helpottanut se, että olen ollut yli 2 viikkoa siitä hirvittävässä taudissa, eikä koulusta oikein voi ottaa "omaa lomaakaan". Onneksi tähän asti vitos semma on myös lunastanut lupauksensa "helppona" jaksona. Luojan kiitos. Testejä on tullut ja mennyt, ja niistä on selvitty, vaikka motivaatio on ollut aivan maassa. Vasta oikeastaan tämän viikon aikana on alkanut olla jo lähes tulkoon "normaali" olo ja innostus koulua kohtaan nousta.

Korkea aika, sillä kohta alkaa taas tulla tenttejä.

Tämä oli oikeastaan odotettavissa: sekä tauti että väsymys. 

Piti vain olla itselleen armelias ja antaa itselleen aikaa toipua. Ja se on auttanut. 

Eikä tässä tarvitse kauaa jaksaakaan enää, sillä pian tulee taas pitkä tauko, kun tulee pääsiäisloma. Ja tämän loman aikana aion oikeasti pitää lomaa; matka Norjaan onneksi on jo varattu :)

Kevät voisi pian jo tulla! <3 

1/3 lääkäri

Asioita, jotka olen elämästä oppinut:

Koskaan et ole valmis.

Harvoin olet varma.

Yrittämättä jättäminen harmittaa enemmän kuin epäonnistuminen.

Pettymyksistä voi selvitä.

Tuntuu uskomattomalta, että on kulunut 2 vuotta siitä, kun opinnot alkoivat.  Aivan vastahan jännitettiin ensimmäistä anatomian examia, koska (herra-mun-jee) kokeessa oli myös suullinen osio!! Nyt on takana jo anatomia, histologia, microbiologia ja fysiologia yms., kun monelle prekliiniselle oppiaineelle jätetään enemmän tai vähemmän haikeat hyvästit. Silti mitä pidemmälle olen päässyt, sitä enemmän olen sitä mieltä, että luojan kiitos opinnot kestävät sen 6 vuotta. Tästä matka vasta alkaa!

Opinnot ovat lääkäriksi kasvua. Ja kasvu vaatii aikaa ja se on välillä raastavan kivuliasta. Mitä enemmän opit, sitä enemmän ymmärrät, miten vähän itseasiassa tiedät. Tieto lisää tuskaa on varsin totta ja osuva sanonta.

Nämä ovat olleet rankat kaksi vuotta.
Piti muuttaa vieraaseen maahan ja kaupunkiin, kauas perheestä, ystävistä ja kaikesta tutusta. Ensimmäinen vuosi tuntui menevät käytännössä oman elämän jälleenrakentamiseen täällä Riiassa. Toinen opiskeluvuosi meni selviytymisessä tentistä seuraavaan. Nyt ehkä viimein tulee sellainen tilanne, että ehtii hieman hidastaa tahtia ja nauttia siitä, että opiskelee lääketiedettä. Ystävien kanssa puoliksi vitsaillen, puoliksi tosissaan olemme heitelleet ideoita mitä kaikkea haluamme tehdä kun on taas "elämää 4.semesterin jälkeen".

Mitä haluaisin siis tehdä?
Ensinnäkin haluaisin matkustaa enemmän. Yksi reissu ystävien kanssa on jo suunnitteilla. Vuottani tulee myös värittämään järjestötoiminta. Lisäksi haluaisin löytää mielenkiintoisen work shopin (opiskeluihin liittyvän), tehdä enemmän käsitöistä ja opetella uusia kappaleita pianolla. Haluaisin päästä varjoksi täällä Latviassa seuraamaan jonkun lääkärin työtä ja ehkä päästä patologian laitokselle tekemään ruumiinavauksia/tutkimustyötä.

Näistä suunnitelmista ehkä 1/3 toteutuu. Tänä vuonna.
Sillä ei ole niinkään väliä, mikä toteutuu ja mikä ei. Kunhan jotain uutta ja mielenkiintoista tulisi. Haluan ottaa kaiken mahdollisen irti opiskeluvuosistani - ne eivät jatku ikuisesti.
1/3 takan, 2/3 edessä.
Minulla ei ole mikään kiire.