State exam: DONE

 6 vuotta lääkistä, done. 6 vuotta Latviassa taputeltu. Olo on todella epätodellinen.

Tämä viikko oli exam viikko. Koronan vuoksi yleensä kolmipäiväinen state exam oli tosiaan nyt kaksipäiväinen. Tiistaina oli teoriakoe (10 kysymystä jaettuna kahteen 100min settiin, tunnin tauko välissä) kotikoneella respondus LockDown browserin kanssa (mikä estää huijaamasta kokeen aikana). Repondus on vanha tuttu korona-ajalta. Ja siitä huolimatta (ja ehkä juuri syystä) yksi suurimmista stressin aiheuttajista juuri ennen examia oli, että miten respondus toimii sinä päivänä. Itsellä ei onneksi ollut mitään suuria ongelmia. Ja vaikka ensin en ollut hirveän innostunut tauosta kesken koetta, tämä oli todella hyvä. Tunnin aikana ehti syödä, käydä vessassa, nollata hetkeksi päätä ja kerrata vielä hetki aiheita, jotka olivat vielä edessä. 

Parasta kuitenkin teoriakokeen jälkeen oli se, että sen jälkeen ei tarvinnut (tai voinut) tehdä mitään. Koe oli tehty. Seuraava 24h piti vain odottaa. Keskiviikko iltapäivällä arvottiin potilas case päivän erikoisala (sisätaudit, kirurgia, trauma-ortopedia, naistentaudit, infektiotaudit tai lastentaudit). Itselleni arpa osui trauma-ortopediaan, mikä ei ollut mikään oma suosikkini. Loppu keskiviikko ilta (ja yö) tuli kerrattua vielä kerran eri murtumatyypit ja niiden hoitolinjat, selkärankatraumat, trauma (ABCDE) protokollat ja palovammojen hoito. Sekä noin 200 erilaista röntgenkuvaa.

Torstaina saimme potilas casen ja siihen liittyvät kysymykset (diagnoosi, differentiaali diagnoosi, hoito ja tutkimussuunnitelma). Vastausaikaa oli 30min, jonka jälkeen oli keskustelu aiheesta raadin kanssa Zoomin kautta. Omassa raadissani ei ollut pelkästään ortopedeja mutta myös neurokirurgi ja muita kirurgian erikoisalojen edustajia. Keskustelun ja kysymyksien jälkeen minut siirrettiin hetkeksi eri break out roomiin, minkä jälkeen raati antoi arvosanan potilas casesta. Tämän vuoksi uskallan jo varmaksi sanoa, että state exam on taputeltu ja päästy kunnialla läpi. 

Mitä nyt?

Ensimmäiset päivät examin jälkeen on lilluttu jossain epätodellisessa euforiassa. Nähty ystäviä. Ja nukuttu. Kävimme kämppiksen kanssa lähes kolmen tunnin kylpylä hoidossa (infrapunasaunaa ja hierontaa), mikä teki todella hyvää. Sitä ei edes ymmärtänyt, miten jumissa koko kroppa oli yli 2kk lukemisurakan ja 1kk tiiviin thesis kirjoittamisen jälkeen. Väsymys hiipii aina vasta jälkikäteen. Onneksi kuitenkin tällä kertaa olin ottanut nukkumisen prioriteetiksi nr.1. Viimeiset kuukaudet on vedetty ensin melatoniinin ja sitten mirtazapiinin avulla ja uskon, että tämän avulla pää on pysynyt näinkin hyvin kasassa valtavan stressin alla. Uni ja ruoka ovat todella tärkeitä, eikä niistä pitäisi ikinä pihdata, vaikka ei olisi "aikaa". 

Virallinen valmistumispäivä on vasta helmikuussa. Sitä ennen ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin levätä ja palautua. Saamme tutkintotodistuksen vasta valmistumispäivänä ja sen jälkeen alkaa byrokratiamylly Valviran kanssa. Ja sen jälkeen on oikeasti valmis, laillistettu lääkäri, myös Suomessa.

Ja se tuntuu aivan absurdilta. Mutta hyvällä tavalla.

Suunnitelmat keväälle on jo lyöty lukkoon ja olen aivan älyttömän innoissani. Palaan näihin suunnitelmiin myöhemmin. En ole vielä lyönyt lukkoon, mitä teen jatkossa blogin kanssa. Tämä on ollut ennen kaikkea "päiväkirja" lääkiksen läpi ja nyt tämä osa matkaa on tullut päätökseen. Luultavasti muutama postaus tulee vielä siirtymisessä Latviasta Suomeen ja laillistumisesta, mutta siitä eteenpäin en ole varma. En esimerkiksi tiedä haluanko jatkaa blogin kirjoittamista erikoistuessa. Olisiko sille kiinnostusta?

Final countdown: viimeinen kuukausi lääkistä

Tänään lounasta kokatessa tulin ajatelleeksi, että nämä olivat sitten Riian viimeiset riisit.
Ja eilen juuri keskusteltiin Kämppiksen kanssa siitä, onko järkeä ostaa enää jauhoja, kun vanha pussi loppui.
Asunnosta ovat hävinneet molemmat pyörät, peili ja matto. Yksi kuorma särkyviä astioita lähti tutun mukana autokyydillä Suomeen. 

Ymmärrys siitä, että aika Riiassa lähenee loppuaan, muuttuu kokoajan konkreettisemmaksi. Ja pitää sisällään monenlaisia tunteita riemusta ahdistukseen. Ja haikeutta. Lähtö täältä auttamatta tarkoittaa sitä, että välimatkat ulkomaalaisiin ystäviin kasvaa, kun ystäväpiiri hajoaa ympäri Eurooppaa. Samaan aikaan on enemmän kuin valmis aloittamaan uusi elämänvaihe. 

Mikäli kaikki menee hyvin, niin 1kk kuluttua on lopputentti (eli State exam) ohi. Ja tällä hetkellä olen hyvin kateellinen Suomessa opiskeleville kollegoille, ettei heidän tarvitse sitä käydä läpi. Tentti on koronan vuoksi meillä etänä ja "vain" kaksipäiväinen. Heti tammikuun alussa on kirjallinen tentti, jossa on yhteensä 10 kysymystä 444:n kysymyksen "paketista". Kysymyksiä on mm. sisätaudeista, kirurgiasta, trauma/ortopediasta, lastentaudeista, infektioista, neurologiasta ja niin edelleen. State examin toisena päivänä on potilas case, joka pitää esitellä raadille (eli suullisesti kertoa diagnoosi,  perustelut sille, erotus-diagnostiikka, ehdotukset tarvittavista lisätutkimuksista ja hoitosuunnitelma). Potilas casesta ei tiedä etukäteen muuta kuin laajempi erikoisala (eli esimerkiksi sisätaudit tai kirurgia) ja tämäkin vasta vuorokausi ennen itse tenttiä. Tentissä kiinnitetään huomiota loogiseen ja analyyttiseen päättelykykyyn ja tietysti omaksuttuihin taitoihin opintojen aikana.

Lukeminen on vaatinut kyllä paljon henkisesti ja fyysisesti. Välillä tulee suoranaiset flashbackit ajasta, kun luki lääkiksen pääsykokeeseen Suomeen. Melatoniinia on tarvittu usein unta auttamaan. Ja vaikka melunestokuulokkeet ovatkin olleet taivaan lahja, ne ovat myös aiheuttaneet painaumia silmälasien sangoista. Niska-hartiaseutu on myös ottanut itseensä, kun lukee päivästä toiseen tietokoneen ääressä. Tähän onneksi jumppanauha on tuonut pientä helpotusta. Olen yrittänyt nyt priorisoida hieman paremmin kroppani, eli nukkua, syödä ja verrytellä, sekä nähdä ystäviä, vaikka stressi alkaa selkeästi ottaa osansa. Mutta kuten itselleni jatkuvasti muistutan - tämä on maraton, ei sprintti. Kaikesta muustakin on selvitty ja niin selvitään tästäkin, jos ei muulla niin supisuomalaisella sisulla ja perkeleellä. 

Viimeinen kuukausi vielä. Tähän tähdätään.

Elämää Latviassa: lääkistä koronan varjossa

Eilen oli 5. vuoden viimeinen tentti. Viikonlopun pituisen "loman" jälkeen alkaa  6. ja samalla viimeinen vuosi lääkiksessä. Viimeinen! Ajatus on aivan absurdi. Vastahan me tulimme Riikaan!

Siitä on melko tarkalleen tasan viisi vuotta, kun tulimme Latviaan, kun kaikki oli uutta ja jännittävää, tentit (etenkin ne suulliset) pelottavia ja niin kammottavan stressaavia. Kaikki sanoivat, että preklinikka on raskas - etenkin toinen vuosi - ja tämä osoittautui todeksi. Kaikki sanoivat myös, että elämä muuttuu helpommaksi ja kurssit mielenkiintoisimmiksi, kun klinikka alkaa. Tässäkin vanhemmat opiskelijat olivat oikeassa. Mitä tietenkään kukaan ei voinut ennakoida, oli että minkälaista juuri meidän klinikka-vuotemme tulisi näyttämään pandemian vuoksi.

Nyt, kun tätä koronaa ja pandemiaa on kestänyt melko lailla vuoden, on hyvä aika katsoa vähän taaksepäin ja reflektoida, että mitä helvettiä oikein tapahtui. Aluksi tuli epäusko, sitten shokki ja tämän jälkeen ainakin itseni valtasi kyyninen hyväksyntä. "Tämä nyt on tätä, ei tässä voi kuin sopeutua" tyylinen ajattelutapa toimi varmaan eräänlaisena puolustusmekanismina maailman kaaoksen keskellä. Paneuduin tilastoihin, vertailin tartuntojen ja kuolintapauksien kehittymistä viikko viikolta ja vertasin eri maiden tilannetta toisiinsa jatkuvasti, jaoin varmaan ärsyttävyyteen asti näitä "fun fact, näin huonosti täällä menee tällä hetkellä!" viestejä tuttavilleni ja samalla suljin korvani niiltä, jotka yhä kiistivät koko kriisin olemassaolon, etten suuttuisi ja loukkaantuisi siitä, että jollan oli otsaa väheksyä ahdistustani maailman tilanteesta. 

Alkoholinmyyntirajoituksia viikonloppuina 😅 (ko rajoitus oli varsin lyhytikäinen)

Lopulta, monien mutkien, tilanteen väliaikaisen tasaantumisen ja uudelleen pahenemisen jälkeen, tuli kuitenkin hyväksyminen. Maskit ovat tulleet samaan kotoalähtö-loruun "avaimet, puhelin, kukkaro" kanssa, niiden keittämisestä arkipäiväistä, matkustamisen jälkeisistä karanteeneista itsestään selvyys ja korona-testeistä ikävä kyllä tuttu kokemus. Ihminen on kummallinen eläin siinä mielessä, että se tottuu.  Elämä jatkuu, vaikkakin vinona versiona vanhasta.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, Latviassa yliopistot menivät kiinni jo viime keväällä. Syyskuu oli etänä, mutta lokakuussa alkoi varovaisesti lähiopetus porrastetusti, pienemmillä ryhmäkoilla. Tuntui hyvältä olla takaisin lähiopetuksessa ja nähdä potilaita, vaikka koronarajoitukset ja maskipakot olivatkin koko ajan arjessa läsnä. Tätä herkkua kesti tosin vain pienen hetken ajan, sillä marraskuussa tilanne paheni Latviassa merkittävästi ja 9.11. täällä alkoi vuoden toinen State of emergency, jota on jatkettu ja jatkettu. Tällä hetkellä pitäisi loppua helmikuun alussa, mutta epäilen, että näin ei tule käymään. Säännöt ovat tiukat; oman talouden ulkopuolisia ei saa nähdä, maskit pitää olla julkisissa paikoissa, mm. kuntosalit on suljettu, ravintolat saavat tarjota vain take-away palveluja (wolt ollut suuressa suosiossa) ja viikonloppuisin 22-05 välillä ulkonaliikkumiskiellot. Mutta tälle on myös syynsä: tähän päivään mennessä Latviassa (väkiluku n.1.9milj.) on kuollut 1180 ihmistä koronaan, joista suurin osa marras-tammikuun välillä. Lokakuussa, kun palasin Riikaan, luku oli alle 50. Erityisen pahalta tuntui, kun yksi meitä opettanut infektiotautien erikoislääkäri (joka oli ollut töissä etulinjassa) kuoli tautiin vuodenvaihteessa. Korona ja sen aiheuttamat kuolemat saivat ikäänkuin kasvot.

Ostorajoituksia kaikissa paitsi "essential" tuotteissa, eli mm sukkahousuissa

Ymmärrettävästi opiskelu ei ole ollut aivan sitä, mitä alunperin oli odottanut. Ei kukaan aloita lääkistä, että saisi tehdä opinnot zoomin kautta. Oli uskomattoman helpottavaa päästä kandina töihin kesällä. Tuntui hyvältä päästä tekemään sitä, minkä vuoksi alunperin tälle tielle lähtikin. Oli ihana oppia, nähdä ja kehittyä, vaikka kesä oli myös rankka ja päädyin tapani mukaan ylityöllistämään itseni. Minun on pitkään pitänyt kirjoittaa kandikesästä, ja vaikka seuraava kandikesä häämöttääkin jo edessä, niin tämä teksti tulee myös ennen pitkään (he, hups).

Tällä hetkellä siis taas Latviassa, luultavasti maaliskuuhun asti. Suomeen palataan hyvissä ajoin karanteeniin, kun huhtikuusta eteenpäin tehdään kouluun liittyviä harkkoja kotimaassa. Isoimpina kysymyksinä on kämppä (pitääkö se vai), muuttaako kokonaan tavarat pois vai siirtää vaan ystävien nurkkiin. Mutta nämä ovat asioita, jotka varmaan varmistuvat kevättä kohti, kun tietää minkälaiset matkustusrajoitukset on voimassa.

Odotuksia 6. vuodesta ja ajatuksia viimeisestä vuodesta tulossa myöhemmin.

Pysytään terveinä ja terve järki mukana.

Korona-kevät Latviassa osa III: elämää rajojen sulkemisen jälkeen

Rajat menivät kiinni muutama päivä sitten. Elämä on jatkunut sen jälkeen niin normaalisti kuin olettaa saattaa näissä olotiloissa.

Tiistaina alkoi aivan normaalilla aikataululla kuin aikaisemminkin biostatiikan kurssi (huoh) sillä erolla, että lähiopetuksen sijaan tunnit on pidetty zoomissa. Se on toiminut yllättävän hyvin ja täytyy sanoa, että täytyy antaa kaikki kunnia yliopistolle, joka on joutunut nopealla aikataululla asioita uudelleen järjestämään. 

Elämäntilanteissa, joissa ei ole pienintäkään järkeä, niin mielestäni on tärkeää pitää kiinni niistä pienistä asioista, joissa on järkeä ja joihin pystyy vaikuttamaan. Joka aamu on onneksi pakko herätä tunnille, joka päivä on pakko opiskella jotain. Joka päivä onneksi minulla on ihmiskontakti (kämppis) ja olen ollut tiiviisti yhteydessä ystäviini lähellä ja kaukaa. Julkisilla paikoilla ei hirveästi olla oltu, kävelyillä ollaan käyty ja kaupassa, muttei juuri muualla. Mielestäni on ollut tärkeää etenkin lääketieteenopiskelijoina kunnioittaa viranomaismääräyksiä ja noudattaa myös tervettä järkeä. Se pitää sisällään myös sen, ettei aseta itseään tai muita vaaraan.

Latviassa tilanne on edennyt siinä missä muuallakin maailmalla kuin lumivyöry. Jos maanantaina tapauksia oli 34 niin tänään perjantaina niitä on jo 111. En ole ihan varma, millä perusteella testauksia tehdään ja miten moni tapauksista on oikeasti vakavia, mutta siinä uskossa, että verrattaessa Suomeen, täällä ehkä testataan kevyemmillä perusteilla kuin Suomessa. Itseä suoraan sanottuna tämä kasvu vähän hirvittää (ei henkilökohtaisella tasolla, koska itse olen perusterve), sillä tuberkuloosi esimerkiksi on yhä edelleen ajankohtainen tauti Latviassa ja jos mitään on oppinut kliinisessä potilastyössä, niin monet aikuiset polttavat kuin savupiiput talvi-iltoina. Pelkästään niissä on riskitekijöitä kerrakseen.

Muovilevy kassojen suojana

Ohjeita ja käsidesiä asiakkaille

Mitä enemmän lukee uutisia, kasvaa myös oma turhautuneisuus, koska tulee sellainen olo, ettei voi tehdä mitään. Jos tämä "korona-kevät" näyttää jatkuvan aina vain "korona-kesäksi" niin olen myös vakavissani miettinyt Suomeen palaamista aikaisemmin, että voisin tarpeen tullen tarjota itseäni avuksi Suomeen. Mutta sitä ennen pitää edelleen saada ne luvat kuntoon, ja niissä menee kyllä vielä hetki. Ja toisaalta haluan pitää myös huolta, että saan kurssit eteenpäin kaikesta huolimatta. Suomeen kun pääsee Suomen kansalaisena niin kauan kun lautat Tallinnasta kulkee (viimeisimmän tiedon mukaan), mutta takaisin Latviaan ei sitten ole tulemista, ennen kuin rajat lopulta taas aukeavat.

Ihanaa viikonloppua kaikille, pysykää kotona, mutta lippu korkealla! <3 

Korona-kevät Latviassa part II: päivä ennen rajojen sulkeutumista

Ja kappas kuinkas siinä kävikään, että tunti viimeisen postaukseni jälkeen tuli tieto, että Latvian rajat sulkeutuvat maanantai-tiistai välisenä yönä, niin että 17.3. eteenpäin ei lentoliikennettä, maanteitä pitkin rajojen yli pääsevät vain rekkat. Käytännös bussit ja junat pysähtyvät, samoin satama (julkiselta liikenteeltä). Rajojen yli pääsee vain jos on terve, työmatkalla (?) tai läpikulkumatkalla omaan kotimaahansa. Ne, jotka ovat myös rekisteröityneitä Latvian asukkaita pääsevät takaisin maahan (eli teoriassa myös minä, jos palaisin Suomeen ja haluaisin tulla takaisin). Aino ongelma on, että vaikka pääsisin Viron puolelle, en tiedä olisiko siellä lauttoja viemässä minua Helsinkiin (to be honest, en ole ottanut hirveästi asiasta selvää, koska olen päättänyt jäädä ainakin toistaiseksi Riikaan... ja murehtia mahdollisia seurauksia myöhemmin).

Sunnuntaina oli kolmas päivä kansallisen hätätilan julistamisen jälkeen. Kävimme kävelyllä ja kaupassa kämppiksen kanssa tsekkaamassa menoa. Silloin ainakin hyllyissä oli hyvin tavaraa, meno oli normaali/rauhallinen, ihmiset eivät hamstranneet kärrykaupalla kamaa. Olin itse epäillyt, että hyllyt olisivat tyhjiä, ja että tavaraa tulisi vasta maanantaina lisää, mutta näköjään kaupan omat varastot ainakin tähän asti olivat riittäneet aivan hyvin. Tällä hetkellä ulkonaliikkumiskielto on käsittääkseni vasta klo23 eteenpäin ja lisäksi yli 50 ihmisen kokoontumiset on kielletty. Lisäksi omaksi murheekseni myös monia kuntosaleja on laitettu nyt kiinni. Maanantaina Latviassa oli todettu yhteensä 34 koronavirustapausta. 

Enemmän paniikkia tuntuu olevan opiskelukavereitteni kesken - kun tieto lentoliikenteen loppumisesta tuli, monet varasivat liput Suomeen ja lähtivät. Ja kun lentoliput loppuivat, järjestettiin kimppakyytejä (oma, vuokra-auto tai jopa taxilla) Tallinnaan, että pääsee lautalla Helsinkiin. Ihmiset eivät niinkään pelkää koronaa, vaan sitä että jäävät jumiin Latviaan. Ja toisaalta ymmärrän sen hyvin. Epävarmuus on tässä kaikkein ahdistavinta. Toisilla myös saattaa olla hyvinkin joku paikka, minne mennä eristyksiin. Oma kakkoskotini Suomessa on vanhempieni luona. Vaikka asunto on iso ja mahtuisin sinne hyvin, niin en kuitenkaan halua ottaa riskiä viedä tautia sinne. Molemmat vanhempani ovat lääkäreitä ja tällä hetkellä priorisoin heidän terveytensä ja turvallisuutensa oman epämukavuuteni yli. Ja muuta ns. hyvää paikkaa lähteä eristykseen minulla ei ole. 

Maanantai alkoi sillä, että seliteltiin, mitä pitää tehdä kurssien eteen. Meidän olisi pitänyt (?) ilmeisesti tehdä jo viime perjantaina (kun tiedotus oli vielä all over the place ja kaikki hyvin sekavaa) yksi koulutehtävä, mutta pienen väännön jälkeen proffa antoi meidän palauttaa tehtävät vielä tänään. Seuraavan kolmen viikon aikana meillä olisi muutenkin vain yhtä kurssia, niin se ehkä hiukan helpottaa, että ei tarvi hirveän monen eri kurssin kanssa pohtia, että miten tämän kanssa nyt online-opintoina edetään. Pääsiäisloma onkin sitten 3.4-13.4. välillä, että silloin pitää ihan itsenäisesti miettiä mihin haluaa aikansa käyttää. 

Lääkisopiskelijana Latviassa feat kansallinen hätätila (korona-kevät 2020)

Enpä olisi uskonut, että kirjoittaisin tämänkaltaista tekstiä. Ikinä.

Long story short: 12.3. Latvia julisti kansallisen hätätilan koronavirus-pandemian vuoksi aina 14.4. asti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että koulut, päiväkodit ja yliopistot ovat kiinni, eri massatapahtumia (urheilu ja kulttuuri) on peruttu ja ihmisiä on suositeltu työskentelemään kotona, mikäli mahdollista. Kaupat ja kuntosalit ovat auki, ja lievää ostoshysteriaa on täälläkin nähtävissä. Kun hätätila julistettiin, Latviassa oli todettu "vasta" 16 varmistettua tapausta. Tänään 14.3. 26 tapausta (note, pitää muistaa, että Latviassa on vain noin 1.9miljoonaa ihmistä ja resurssit suurempaan epidemiaan luultavasti Suomea huonommat). Rajoja ei ole ainakaan tällä hetkellä suljettu, toisin kuin Tsekeissä, Puolassa ja ilmeisesti pian Tanskassa.

Eli mitä tästä seuraa?

No, olemme ns. "pakkolomalla" yliopistolta kuukauden ajan, jonka jälkeen kriisi toivottavasti on jo väistynyt. Oma yliopistoni RSU on mielestäni varsin hyvin välittänyt tietoa opiskelijoilleen joko suoraan sähköpostitse tai International Student associationin tai vuosikurssien "semester leaderien" välityksellä. Infoa on tullut jopa paljon, joka on ehkä joissain ihmisissä aiheuttanut hämmennystä. Jotkut pakkasivat kamansa ja lähtivät välittömästi takaisin kotimaihinsa koulun suosituksista huolimatta. Tällä hetkellä yliopiston ohjeistus on, että mikäli palaa nyt kotimaahansa, niin pitää olla 14päivää kotikaranteenissa sen jälkeen kun palaa Riikaan, ennen kuin saa osallistua taas oppitunneille (eli käytännössä Riikaan pitää palata viimeistään 1.4. mikäli kriisi ei pitkity).

How Latvians are handling
corona-virus crisis

How I'm personally handling
corona-virus crisis

Ensi viikon alussa pitäisi tulla myös infoa online-opinnoista, eli mahdollisuuksien mukaan kursseja vedetään eteenpäin. Omalla ryhmälläni olisi pitänyt olla biostatistiikan kurssi, joka käsittääkseni tarvitsee tietynlaisen ohjelman, mistä en ole varma, voidaanko tätä tarjota kotikoneille, vai siirtyykö kurssimme jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Aika näyttää. Itse en jaksa olla hirvittävän huolissani tällä hetkellä. 

Itselläni tosiaan on se kiitollinen tilanne, että kävi miten kävi, minulla on 4. vuoden kandin oikeudet ensi kesäksi (koska opintoni ovat alkaneet helmikuussa 2016). Ymmärrän, että 6. vuoden opiskelijoita stressaa valmistuminen, 5. vuoden (syksyllä -15 aloittaneiden) opiskelijoita mietityttää 5. vuoden kandiluvat ja mahdollinen terkka-kesän menetys in worse case scenario, jos semesterit venyvät hirvittävästi. Kaikkia yhtenäisesti stressaa se, saako ylipäätään mennä töihin ( THL:n ohjeistus on 14pvä kotikaranteeni mikäli tulee ulkomailta ennen kuin astuu terveydenhoidon palvelukseen, mutta joissain työpaikoilla ihmisille on sanottu vain 7pvän karanteenista). Pääsiäisen kandi-työt taitaa olla melkolailla kissed goodbye monilla, mistä tietenkin koituu taloudellista ahdinkoa, mutta minkäs teet. Tämä pandemia ei ole kenenkään vika ja sen asettamissa rajoissa pitää vain elää ja käyttää tervettä järkeä.

Monet kurssikaverini tosiaan hyppäsivät lauttoihin ja lentokoneisiin ja lähtivät takaisin kotimaihinsa. Itse kämppikseni kanssa kävimme kaupassa ja päätimme jäädä Riikaan ainakin toistaiseksi seuraamaan miten tilanne kehittyy. Jokainen vastuullisen ihmisen (ja etenkin lääkisopiskelijan) pitäisi kuitenkin jäädä karanteeniin ulkomailta tullessa 14pvä:ksi ja jos haluaisin tulla takaisin Riikaa, ennen kuin kurssit taas alkavat, pitäisi tosiaan palata 1.4. takaisin. Riikaan jääminen on ainakin itselleni taloudellisesti kannattavampaa ja uskon pystyväni keskittymään opiskeluihin paremmin paremmin täällä. Ja jos oikeasti tulee tarve päästä takaisin Suomeen (oli rajat kiinni tai ei), voin ottaa yhteyttä Suomen suurlähetystöön. 

Yritän pysyä positiivisena kaiken muun paitsi korona-viruksen suhteen (huono vitsi, I know, but girl needs to cope somehow :D). Voisimme linnoittautua vaikka 2ksi viikoksi kotiin ja pärjätä ihan hyvin. Yritän kehittää itselleni jonkinlaisen rutiinin näille viikoilla: aina voi opiskella ja niin kauan kun kuntosalit ovat auki ja pysyn itse terveenä, yritän urheilla jotta pysyn järjissäni nämä viikot. Minulla on käsityöprojekteja, kirjoja ja PS4 pelejä odottamassa, joten ei tässä tekeminen lopu hetkeen. Olen myös siinä onnellisessa asemassa, että monet ystäväni pysyvät ainakin näillä näkymin Riiassa, niin ei tarvitse viettää näitä viikkoja yksin.

Elämme jännittäviä aikoja. Ei tässä voi muuta sanoa.

Pysykää terveinä, peskää käsiä ja älkää hitto vie hamstratko sitä vessapaperia (sitä ei voi syödä ja Suomi on paperitehtaiden luvattu maa for fucks sake...). Jos kuulutte riskiryhmiin, olkaa oikeasti varovaisia. Muut ihmiset - olkaa vastuullisia ja järkeviä, älkääkä asettako muita ihmisiä vaaraan. 

Lähteitä ja hyödyllisiä linkkejä, niille joita kiinnostaa tilanne Latviassa:

https://www.mk.gov.lv/en/aktualitates/regarding-declation-emergency-situation

http://www.vm.gov.lv/en/ministry/novel_coronavirus_covid19_advice_for_the_public1/
https://spkc.gov.lv/lv/aktualitates/get/nid/757

Puolen vuoden kuulumiset

Yksi lukukausi taas meni. En ole aivain varma edes mihin. 

Oma takki on ollut varsin tyhjä viime aikoina. Edellisestä postauksestani on jo useampia kuukausia, sillä tänä keväänä olen ollut entistä tietoisempi ja harkitsevaisempi sen suhteen, missä haluan vetää rajan henkilökohtaisissa asioissa ja "blogi-kuulumisissa". No, kuten siinä usein käy, jatkuva harkitseminen johtaa siihen, ettei saa aikaan yhtään mitään. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan - jo onnellisesti kesälomilla, eikä yhtään liian aikaisin.

Annoin jo kauan sitten menneelle lukukaudelle lempinimen "7th heaven". Sitä se oli, eikä varmaan helpompaa enää opiskeluaikoina tule. Aloitimme opiskelut sykleittäin, eli käytännössä yhtä oppiainetta kerralla (esim psykiatriaa tai sisätauteja) x-määrä tunteja/viikkoja ja sitten siirrytään seuraavaan. Vain yksi final exam (ortopediasta). Lähes kolmen vuoden intensiivisen pyörityksen jälkeen tuntui lähes epätodelliselta, että oli aikaa.

Se, että ei ollut enää tiukkaa aikataulua, jatkuvaa kokeesta toiseen selviytymistä yms. tuntui todella oudolta ja oli todella vaikeaa pysyä minkäänlaisessa opiskelurytmissä, kun viikkoja ei rytmittänyt jatkuva paniikki ja selviytymistila. No, siihen saa sitten taas ensi semmalla vähän taas totutella, sillä vaikka tällä semmalla exameja ei ollut juurikaan, niin syksyllä niitä sitten onkin taas lähes joka sormelle. Mutta se on syksyn murheita se.

Nyt on kuitenkin aika (työ)lomailla. Olen odottanut tätä kesää niin paljon ja toivon, että se on yhtä opettavainen kuin viimevuotinen. Manu-kokemuksia odotellessa, kuvasaldo kuluneesta puolesta vuodesta (suurin osa provided by snapchat, lähes kronologisessa järjestyksessä). Enjoy.

Opiskelijana ulkomailla: minne (ja milloin) katosi ikävä?

Havahduin jossain kohtaa siihen, että minulla ei ole enää "ikävä" Suomeen.

Viimeisen tentin juhlintaa!

En ole aivan varma, missä vaiheessa tämä tunne katosi. Ja oliko minulla oikeastaan missään kohtaa varsinaista, maatajärisyttävää "koti-ikävää". Olin kuitenkin tottunut itsenäiseen elämään jo Suomessa - olinhan asunut jo poissa lapsuuden kodistani jo yli viisi vuotta siinä vaiheessa kun muutin Riikaan. 

Se mitä oikeastaan "ikävöin" ei ollut Suomi, vaan elämäni siellä. Nyt huomaan, että teen sitäkin enää vain harvoin. Huomaan, että olen kateellinen ja surullinen hetkistä, joita menetän (asioita kuten ensimmäisten joukossa synnärille ryntääminen siskonpojan syntyessä, uutiset ystävän kihloihin menosta, uudesta asunnosta ja niin edespäin), mutta enpä juuri muuta. Jotenkin sitä oma "elämä" on vain loksahtanut paikoilleen täällä Riiassa.

Luulen, että tähän ikävän "katoamiseen" liittyy itselläni neljä toisiinsa hyvin tiivisti liittyvää asiaa:

1. Väliaikaisuus
2. Kaikkeen tottuu

3. Turvaverkko

4. Juurettomuus

Ensinnäkin: väliaikaisuus. Uskon, että sillä on vissi ero, että tiedän tämän kaiken olevan vain kappale elämästäni, jolle on niin sanottu parasta ennen päivä. Etenkin, kun opintoja on enää "vain" puolet jäljellä, niin matka ei tosiaankaan tunnu enää pitkältä. Tällä hetkellä suunnitelmani on siis palata Suomeen valmistumisen jälkeen, vaikka eihän sitä ikinä tiedä, minne elämä vie kolmen vuoden päästä...

Olen ennenkin siteerannut tätä sanontaa: "kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä vietiin". Muistan, että minuun sattui enemmän kaikki menetetyt hetket ja kokemukset ystävien ja perheen kanssa opiskelujen alkuvaiheessa. Mutta siinä vaiheessa myös uusi ystäväpiiri haki vielä vähän muotoaan ja asuin yksin, mikä lisäsi ikävää Suomen "vanhaa elämää" kohtaan. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä, että olen saanut näin hyviä ihmisiä ja ystäviä elämääni. He ovat olleet aivan korvaamattomia tämän kolmen vuoden aikana.

Viimeinen tunne, johon olen törmännyt etenkin viime vuoden aikana vahvasti, on juurettomuus. Minulla ei ole tällä hetkellä kotia Suomessa. Aina, kun käyn Suomessa, huomaan olevani vieras ja vieraana. Kuten sanoin, lähdin lapsuudenkodistani jo kauan sitten - minulla ei ole siellä edes huonetta, eikä juuri kukaan ystävistäni asu enää kotikaupungissani (paria paluumuuttajaa lukuunottamatta). Minulla ei ole paikkaa, jossa voisin oikeasti olla, elää ja hengittää kuten haluan, vaan olen aina jonkun toisen luona - kuin purkaamaton matkalaukku lähtövalmiina seuraavaan paikkaan. Ja niin ihanaa kuin se onkin, että voi mennä jonkun luo asumaan viikoksi, kahdeksi tai kuukaudeksi, niin ei se oli koti. 

My new toy!

En siis osaa sanoa, minne ja milloin tuo ikävän tunne hävisi, oliko sitä oikeasti koskaan ja ikävöinkö vain retrospektiivisesti hetkiä, joita menetän? Olen hyvin tyytyväinen elämääni täällä, mutta olen tällä hetkellä myös tyytyväinen siitä, että tälle on jossain kohtaa joku "piste". Se, että mitä tämän pisteen jälkeen tapahtuu, on vielä mysteeri, mutta se ei oikeastaan ahdista minua ollenkaan. Elämä vie eteenpäin.

Ja siksi on aina hyvää pitää matkalaukku käden ulottuvilla.




(ja kuten epämääräisestä kuva-valikoimasta voi päätellä, olen ollut ääriimäisen laiska valokuvaamaan viime aikoina :D )

50% lääkäri ja puolenvälin antikliimaksi

Nyt kun olen yhtä tenttiä vaille puolessaväliä opintojani, yritän miettiä välillä, että "miltä nyt tuntuu?"

Vastaus tähän kysymykseen on vähintäänkin lakoninen: eipä juuri miltään. Jotenkin sitä on vain helpottunut, että on vain selvinnyt taas yhdestä vuodesta. Ainoa asia, joka välillä aiheuttaa hämmennystä on se tosiasia, että jatkossa tosiaan edessä on koko ajan vähemmän opiskelua kuin mitä takana. 

Aika menettää jotenkin kokonaan perspektiivinsä, kun elää ulkomailla opiskelukuplassa. Suurin osa elämästä pyörii tavalla tai toisella opiskelun tai opiskelukavereiden ympärillä ja Suomi ja elämä siellä tuntuu välillä yhtä kaukaiselta kuin ajatus siitä, että vielä jonain päivänä olen työelämässä vastuussa ihmishengestä. Puolenvälin välipysäkki pitäisi ehkä tuntua jotenkin merkitykselliseltä, mutta ainakin tällä hetkellä olo on lähinnä turta. 

Mutta vaikka välillä tosiaan tuntuu siltä, että aika olisi pysähtynyt, niin ei se ole. Huomaan salakavalasti kasvaneeni. Huomaan löytäneeni itsestäni piirteitä, joita en ollut ennen osannut odottaa – niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin.  Kasvu tuo kuitenkin mukanaan myös kasvukivut, ja omaksi harmikseni olen joutunut kohtaamaan yhä uudestaan ja uudestaan ne samat kompastuskivet, joista olin luullut päässeeni yli. Näistä parhaimpana/pahimpana esimerkkinä kausittainen, stressistä johtuva unettomuus ja nukahtamisongelmat, jotka ovat tehneet alkuvuoden tenttikaudesta huomattavasti kuormittavamman.

viiniä verkkareissa päivää ennen examia

Sitä kasvaminen kuitenkin on: soutamista ja huopaamista, eteenpäin ja taaksepäin menoa. Kunhan suunta on lopulta eteenpäin, niin muulla ei ole väliä. Asia, josta olen ylpeä itsestäni, on armeliaisuuden oppiminen itseäni kohtaan. Lisäksi olen joutunut oppimaan ihan uudella tavalla delegointia ja vastuunjakoa. Nämä ovat taitoja, joita saan harjoittaa koko seuraavan vuoden ajan. Tämän vuoden teemana muutenkin tulee olemaan terve nöyryys. Täytyy oppia, että kaikkea ei välttämättä tiedä ja osaa, ennen kuin ottaa selvää tai pyytää apua. Kaikkea ei aina tarvitse tehdä itse.

Toivottavasti lopputalvi/kevät/vuosi menee paremmilla unilla (kuin 3-6h yössä). Paljon isoja juttuja olisi taas tänä vuonna. Paljon hyviä juttuja. Minulla on jo kesä lyöty lukkoon ja olen ihan super innoissani siitä, sillä sain lopulta järjestettyä itselleni amanuenssuurit juuri niille aloille kuin halusin – sisätaudeille ja kirurgialle. Kesän tulevat työt toimivat suurimpana motivoivana voimana niinäkin hetkinä, kun väsyttää ja motivaatio muuten olisi aivan nollassa. Kunnianhimoisena ihmisenä haluan tietenkin osoittaa taitoni parhaalla mahdollisella tavalla. Eikä pidä unohtaa, että kesällä 2020 odottaa mahdollisuus ensimmäiseen kandi-kesään.

6th semester: saisipa valita vain rusinat pullasta!!

Vihdoin ja viimein pieni katsaus siitä, että mitä voi odottaa kolmannen opiskeluvuoden toiselta puolikkaalta, eli 6. semmalta. Hiljaisuuden syynä tähän asti ei ole ollut varsinaisesti "kiire", vaikka täytyy sanoa, että koko ajan on ollut menoa ja melskettä. 

Mutta ensin itse semesteriin.

Sillä on puolensa ja puolensa. Lukujärjestys on melko rento, mutta ei-opiskelijaystävällinen. Mitä tällä tarkoitan, että tunnit alkavat joko klo 8 aamulla tai vasta 14:30 iltapäivällä, jolloin tunti loppuu lähempänä viittä iltapäivällä tai sen jälkeen. Muutamina päivänä sekä että, mikä tietenkin tarkoittaa 4h hypäriä päivän keskelle. Itse olin hieman harmissani tästä ja huolissani siitä, tuleeko koiralle liian pitkiä päiviä, mutta huoli oli turha, sillä kotiin ehtii mukavasti tuntien välissä. Toiset taas käyttävät välissä olevan ajan opiskeluun, joka on tietenkin kätevää.

Käytännön harjoittelua: i.v. lääkkeiden anto

6. semmalla on niin ikään myös mielenkiintoisia aiheita (kirurgia, KNK, kardiologia) ja tärkeitä, vaikkakin hankalia aiheita (farmakologia <3), mutta se pitää myös sisällään ihan täyttä p*skaa (näistä parhain esimerkki, environmental medicine... mikä se edes on?!). Jos saisi vain valita nämä rusinat pullasta, niin semesteri olisi aivan mahtava. Lukukauden lopussa (tammi-helmikuussa) odottaa sitten kunnon exam rytäkkä, kun kirjoitetaan mm. kirran, knk:n, kardiologian ja farmakologian loppukokeet.

Kuulostaa siis aika paljolta, mutta onko?

Kyllä ja ei. 

Tähän lukukauteen voisi käyttää aivan niin paljon kuin voi sitä antaa, mutta itse olen suoraan sanottuna antanut sitä vielä melko vähän.

Sen sijaan karkasin kämppiksen kanssa viikonlopuksi Maltalle (ansaitulle "mini-kesälomalle"), olen nauttinut opiskelijaelämästä, syönyt ulkona, pyöräillyt uudella pyörälläni ja nukkunut. Ja tosiaan hain koirani Suomesta, eli Iris on nyt taas Riiassa pitkän tauon jälkeen. Lisäksi hommat opiskelijajärjestössä ovat pitäneet kiireisenä ja olen myös aloittanut jo armottoman työn seuraavan kesän aamnuenssuuripaikkojen metsästämiseksi. Joten ei stressiä koulusta - vielä. 

So life is good.

For awhile. 

Ihanaa syksyn alkua kaikille!

Kärpäsenä katossa Latvialaisessa sairaalassa

Kuten jo kerroin edellisessä postauksessani, niin pääsin yhtenä päivänä seuraamaan knk-lääkärin (korva-nenä-kurkku), joka oli ollut opettajani, päivää sairaalassa. Alun perin suunnittelemastani "parista tunnista" tulikin lähes täysi työpäivä (7.5h).

Päivä alkoi 8:30. Tiesin, että heillä oli meeting klo8:00 ja jätin suosiolla sen välistä, sillä se olisi joka tapauksessa latviaksi/venäjäksi, niin totesin, että en saisi siitä mitään irti. Aamulla jätin takkini ala-aulaan, vaihdoin kenkäni ja vedin valkoisen takkini ylleni. En tiennyt yhtään mitä odottaa. 

Opettajani odotti osaston aulassa ja siitä alkoi päivän juokseminen. Muutamassa tunnissa tulikin 5km täyteen. Aamu alkoi postoperatiivisten potilaiden vastaanotolla. Lääkäri poisti tikkejä, minä seisoin vieressä ja katselin. Siitä tulikin päiväni teema; seiso, niin että näet jotain, ja katso. Ja huolehdi, ettei tule kontaminaatiota. Potilaita oli aamulla melko monta ja lisäksi lääkäri kävi katsomassa potilaan, jolle oli suunniteltu leikkaus sille päivälle. Näin myös elämäni ensimmäisen trakeostomian.

Aamu meni hyvin nopeasti. Klo12 lääkäri sanoi, että mene kahville, syö jotain, nähdään leikkauksessa 10-15min päästä! Ja koska olin ollut jo siihen mennessä töissä sairaalassa, ymmärsin ottaa vinkistä vaari, enkä sanonut urheasti, että "kyllä minä jaksan". Kävin siis pikasella kahvi- ja mehupaussilla, että sokerit pysyisivät tarpeeksi korkealla loppupäivää varten (jonka siis piti olla enää lyhyt, mutta minkäs sille ahneudelleen mahtaa).

Puolen päivän jälkeen korjattiin vanhaa traumaa nenässä, kun poistettiin rustoa ja luuta nenän septasta jotta hengittäminen helpottuisi. Kunniatehtäviini kuului painaa vastaavan lääkärin otsalamppua päälle ja pois. Hänellä oli erikoistuva assisteeramassa ja tekemässä valtaosan työstä, mutta hän selitti myös minulle vähä väliä englanniksi, että mitä ja miksi he tekevät seuraavaksi. Koska minulla oli jo vähän kokemusta leikkaussalissa olemisesta osasin pitää tarpeeksi etäisyyttä, jotta pinnat pysyvät steriilinä, vaikka aina tilaisuuden tullen yritin päästä kurkkaamaan, että miltä sieltä nenästä oikein näyttää. Iltapäivälle riitti leikkauksen jälkeen vielä pari trakeostomiaa ja vahingossa todistettu elvytys (satuin vain olemaan "oikeassa paikassa oikeaan aikaan"). Ja kuten aina, otin oman paikkani taka-alata: yritin nähdä ja seurata tilanteita, mutta pidin huolta siitä, etten ollut kenenkään tiellä.

Eli varsin vaiherikas päivä. Sai ehkä hieman kosketuspintaa, että minkälaisia asioita knk:lla voi tehdä. Ja ilmeisesti olin onnistunut hyvin tehtävässäni "varjona", sillä opettajani tokaisi lopuksi, että jos haluan nähdä vielä jotain muuta, olen toistekin tervetullut :) Pitää pitää mielessä, sillä jokainen kokemus on tärkeä ja herättää ainakin opiskelumotivaatiota, kun pääsee näkemään, että mitä sitä voi joskus "isona" tehdä. Lisäksi tekee hyvää kielitaidolle, kun joutuu heitetyksi täysin latviankieliseen ympäristöön (miinus silloin kuin puhutaan venäjää, mutta näin oli lähinnä potilaiden kesken. Lääkärit keskenään keskustelivat latviaksi.)

Mahtava kokemus. Näitä lisää. 

Pitää olla vain rohkea ja kysyä, niin kyllä näitä tilaisuuksia tulee.

Minne katosivat päivät?

Miten siinä kävi niin, että tästä tulikin yhtäkkiä kiireisin semesteri tähän asti?

Ei oikeastaan siitä syystä, että koulu olisi syönyt kaiken ajan (vaikka yhä valtaosan), mutta tästä on tullut myös henkilökohtaisen elämäni kiireisin kevät! On häitä ja polttareita (juhlintaa ja suunnittelua), minusta tuli täti ja olen tehnyt tämän vuoden hommia kandiseuramme eteen. Eli olen saanut juosta melko paljon myös Suomi-Latvia väliä.

Eli kiirettä on pitänyt. Olen kuitenkin jotenkin masokistisen onnellinen tästä kiireestä, vaikka välillä on väsyttänyt aika lailla, eikä tämä kevätlukukausi ole aivan niin auvoisesti ole mennyt kuin olin toivonut. Etenkin ystäväni pharmakologian kanssa olen joutunut kamppailemaan paljon. 

Mutta mitä muuta?

On ollut ihanaa, että on ehtinyt taas nähdä ihmisiä ja käydä ulkona ja nauttia sitseistä ja muista opiskelijaelämän iloista. 

On ihanaa, että olen kaivanut taas pitkästä aikaa lenkkikengät kaapista!

Ja mitä parasta, pääsen seuraamaan korva-nenä-kurkku erikoislääkärin (joka oli niin ikään opettajani tänä keväänä) työpäivää ensi maanantaina (en tiedä yhtään, mitä on tulossa. Kysyin vain, onko tämä mahdollista, katselimme hetken kalenteria ja pum! näköjään ole menossa!) 

Eli vaikka ollutkin vähän "upps and downs" tässä vähä väliä, niin kyllä suunta on ollut enemmän nousujohtoinen :) On ollut todella hauskaa ja motivoivaa käydä katsomassa potilaita, harjoitella auskultointia ja treenauttaa korviaan sydänäänien eri vivahteille (vaikka tällä hetkellä ymmärrys onkin lähinnä "normaali vai ei-normaali"). Kesä(työ)lomaa jo odotan innolla. Olo on todella positiivinen tämän kevään suhteen, että kyllä kaikesta kiireestä ja stressistä selviää, vaikka sitten välillä vaikeuksien kautta.

Ihanaa kevättä kaikille!

Meilläkin on haalarit!!

Onhan sitä kuin lapsi jouluna!

Vaikka nämä ovat kaikkea muuta kuin ensimmäiset haalarini. Niitä on nykyään peräti kolmet. Nämä ovat kuitenkin RiSLO:n ensimmäiset haalarit ikinä, joten olihan ne pakko ottaa muistoksi.

Merkkejä on myös, mutta ne on tiukasti ommeltu edellisiin kemistin haalareihin. Innolla odotan sitä hulluuden puuskaa, kun revin ne irti ja ompelen/kuumaliimaan ne uusiin ja vihoviimeisiin akateemisiin univormuihin (saa nähdä tapahtuuko ikinä..). Tuntuu ehkä hassulta, että keräilen näitä, mutta onhan haalarit hauska muisto tästä ainutlaatuisesta ajasta. Eikä tarvitse bileissä murehtia, että omille vaatteille tapahtuisi jotain ;)

Opiskelijajärjestömme (jonka hallitukseen itsekin atm kuulun) on tuonut lukuisia perinteitä Suomesta meille tänne Riikaan. Siitä tulee ihan hirveän kotoisa olo. Etenkin sitsit ja vuosijuhlat ovat molemmat perinteitä, joita itse opiskeluelämässä olen aina rakastanut. Ja tietysti haalareissa rymyäminen. Hirveästi niille ei ole vielä ehtinyt tulla käyttöä, mutta viimeistään vappuna niitä pääsee taas ulkoiluttamaan.

Meille koitti nyt pitkä pääsiäisloma. Ja loma tarkoittaa Norjaa <3 En ole koskaan ollut siellä pidempää, joten odotan reissua paljon. Yksi ystäväni on kotoisin Norjasta ja menemmekin isolla porukalla hänen vanhempiensa kesäasunnolle, joka on saarella, melko pohjoisessa. Asunnolla on sähkö ja vesi, eli ei suoranaista eräjormailua ole tiedossa, mutta luultavasti päivät menevät kalastellen tai patikoiden.