Final countdown: viimeinen kuukausi lääkistä

Tänään lounasta kokatessa tulin ajatelleeksi, että nämä olivat sitten Riian viimeiset riisit.
Ja eilen juuri keskusteltiin Kämppiksen kanssa siitä, onko järkeä ostaa enää jauhoja, kun vanha pussi loppui.
Asunnosta ovat hävinneet molemmat pyörät, peili ja matto. Yksi kuorma särkyviä astioita lähti tutun mukana autokyydillä Suomeen. 

Ymmärrys siitä, että aika Riiassa lähenee loppuaan, muuttuu kokoajan konkreettisemmaksi. Ja pitää sisällään monenlaisia tunteita riemusta ahdistukseen. Ja haikeutta. Lähtö täältä auttamatta tarkoittaa sitä, että välimatkat ulkomaalaisiin ystäviin kasvaa, kun ystäväpiiri hajoaa ympäri Eurooppaa. Samaan aikaan on enemmän kuin valmis aloittamaan uusi elämänvaihe. 

Mikäli kaikki menee hyvin, niin 1kk kuluttua on lopputentti (eli State exam) ohi. Ja tällä hetkellä olen hyvin kateellinen Suomessa opiskeleville kollegoille, ettei heidän tarvitse sitä käydä läpi. Tentti on koronan vuoksi meillä etänä ja "vain" kaksipäiväinen. Heti tammikuun alussa on kirjallinen tentti, jossa on yhteensä 10 kysymystä 444:n kysymyksen "paketista". Kysymyksiä on mm. sisätaudeista, kirurgiasta, trauma/ortopediasta, lastentaudeista, infektioista, neurologiasta ja niin edelleen. State examin toisena päivänä on potilas case, joka pitää esitellä raadille (eli suullisesti kertoa diagnoosi,  perustelut sille, erotus-diagnostiikka, ehdotukset tarvittavista lisätutkimuksista ja hoitosuunnitelma). Potilas casesta ei tiedä etukäteen muuta kuin laajempi erikoisala (eli esimerkiksi sisätaudit tai kirurgia) ja tämäkin vasta vuorokausi ennen itse tenttiä. Tentissä kiinnitetään huomiota loogiseen ja analyyttiseen päättelykykyyn ja tietysti omaksuttuihin taitoihin opintojen aikana.

Lukeminen on vaatinut kyllä paljon henkisesti ja fyysisesti. Välillä tulee suoranaiset flashbackit ajasta, kun luki lääkiksen pääsykokeeseen Suomeen. Melatoniinia on tarvittu usein unta auttamaan. Ja vaikka melunestokuulokkeet ovatkin olleet taivaan lahja, ne ovat myös aiheuttaneet painaumia silmälasien sangoista. Niska-hartiaseutu on myös ottanut itseensä, kun lukee päivästä toiseen tietokoneen ääressä. Tähän onneksi jumppanauha on tuonut pientä helpotusta. Olen yrittänyt nyt priorisoida hieman paremmin kroppani, eli nukkua, syödä ja verrytellä, sekä nähdä ystäviä, vaikka stressi alkaa selkeästi ottaa osansa. Mutta kuten itselleni jatkuvasti muistutan - tämä on maraton, ei sprintti. Kaikesta muustakin on selvitty ja niin selvitään tästäkin, jos ei muulla niin supisuomalaisella sisulla ja perkeleellä. 

Viimeinen kuukausi vielä. Tähän tähdätään.