Kun aivot laitetaan narikkaan, ja järki jää satamaan

Olen ollut niin innoissani koko päivän, että olen hädin tuskin pysynyt nahoissani. Syy numero yksi: minulla on 2 vapaapäivää PUTKEEN, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että saan kahdeksi päiväksi lakata kynteni ja koristella vaikka minkälaiseksi (yksinkertaiset huvit... I know!). Syy numero kaksi: LAIVA! Bot-bot-boten här kommer jag! (ja kaikki ruotsinkieliset, antakaa anteeksi edellinen!)

Järki-ihminen minussa naureskelee tätä lapsellista intoani. Se on kuitenkin vain laiva. Nähty, koettu, been there done that, the end. Miksi siitä silti jaksaa aina innostua yhä uudestaan ja uudestaan? Etenkin kun viimeiset kolme laivareissuani parin vuoden sisällä ovat olleet enemmän tai vähemmän "jänniä" kokemuksia suurella draamalla ja näyttävillä tapahtumasarjoilla höystettynä. Olenkin laukaissut, että tällä hetkellä suunta on vain ylöspäin. Niin jäätäviä asioita on laivan sisäpuolella tapahtunut, vaikka niille nykyään voikin jo naureskella.

"Mitä tapahtuu laivalla, jää laivalle." Kuinkahan moni noin ajattelee? Itsekin tuuditan itseäni ja soimaavaa omatuntoani sillä. Tuntuu, että siinä pienessä purkissa ihmisten järki sumenee ja kaikki päästävät itsensä "vapaaksi". Aivan kuin jokin arjen alle petoutunut persoona pääsisi niskan päälle "ei kenenkään maalla", jossa kaikki tuntuu olevan sallittua kunnes päädytään laivaputkaan. Ihmiset ryyppäävät järjettömästi, rellestävät ties kenen kanssa ja valvovat parhaimmillaan koko vuorokauden kahvin ja vodkan voimilla. Mikä siinä on niin kiehtovaa? Sekö, että se ei ole millään tavalla soveliasta oikeassa elämässä?

Ehkä. Mikäpä minä olisin tässä tekopyhäilemään, olenhan itsekin päätynyt laivalla niin ylilyönteihin, itkukohtauksiin, katoamistemppuihin kuin taxfreessa pyörtymiseen kiitos nestehukan. Epäilen vahvasti, että olisin päätynyt kaikkiin näihin tilanteisiin kotimaaperällä. Jo ihan siksi, että Turussa nyt tuntuu kaikki tuntevan kaikki, eikä ole mukavaa saada ylimääräisiä todistajia idioottimaisille tempauksilleen.

Parasta laivareissuissa on kuitenkin porukka, jonka kanssa lähtee. Etenkin jos kokee voivansa olla oma itsensä heidän kanssaan, eikä tarvitse huolehtia siitä, mitä muut ajattelevat sinusta. Se on toisinaan aivan liian rankkaa. Tyhmyyksiin on välillä ihan vapauttavaa päätyä, niin kauan kun nämä "typeryydet" eivät aiheuta kenellään mitään vahinkoa. Ehkä laivareissujen hienoin asia todella on se, että voi kaikessa rauhassa löystää hieman ruuvejaan ja jättää muutama ratas satamaan - ja kerätä ne sitten kun kotiinpaluun aika tulee.

Toivottakaa reissulleni onnea! Myrsky on onneksi jo laantunut. Ilta luultavasti keinutaan muutenkin ankarasti, niin lisäaaltoja ei kyllä tarvita ;)


Kuva: http://data.whicdn.com/images/13961837/beautiful-birds-freedom-girl-inspiration-Favim.com-131798_large.jpg

Joulu: rakastaa, ei rakasta, rakastaa...

Pakko tunnustaa heti tähän alkuun, että en ole mikään yber-hyber jouluihminen. Kaikista joululauluista pidän/siedän ehkä 10%:a, lahjojen hankintahysteria ja yltiöpäinen jouluhössötys on minulle vierasta ja ahdistavaa. Jouluahdistus kasvaa aina mitä lähemmäs H-hetkeä tullaan, eikä se, että kauppakeskukset aloittavat hysterian jo marraskuun alussa, auta asiaa lainkaan. Jouluunkin tulee suorittamisen maku, kun pitäisi muka tehdä hirveästi asioita: joulusiivo pitäisi tehdä, koristella koti teeman mukaan, hankkia kuusi, ripustaa ehkä uudet verhot, leipoa piparit ja tortut, ja ylipäätään valmistaa aatoksi ylenpalttinen ruokaöveri. Ruuhkaisista ostoskeskuksista pitäisi hankkia lahjoja, kortteja pitäisi lähettää joka ikiselle kaverille ja sukulaiselle... Pikkujouluja tulee tietenkin tulee ovista ja ikkunoista ja pitäisi taas kaivaa se kammottava tonttulakki kerran vuodessa päähänsä ja juoda vuoden kiintiö täyteen glögiä.

Ja silti, vaikka ja (ehkä) koska en olekaan mikään klassinen joulunhalaaja, rakastan sitä. Kaiken tämän pimeän keskellä tarvitaan lämmintä ja valoisaa tunnelmaa, joka tuoksuu neilikalle. Virallisia juhlia ei ole vuosittain liian paljon ja etenkin tämä pimeä kausi tarvitsisi enemmän:

1. Valoa - niin kynttilät kuin leditkin käyvät.
2. Lämpöä - vaihtoehtoina viltti, villasukat, lämmin glögi/kaakao, syli tai hali...etc.
3. Läheisyyttä - kertaa hali ja syli. Pusutkaan eivät ole pahasta.
4. Naurua - ihan vain koska se tekee hyvää nauraa joskus vatsansa kipeäksi
5. Juhlia - tekosyyt ovat yhtä hyviä kuin oikeatkin syyt.

Eli vaikka jatkankin joulun suorittamisen ja kulutushysteria inhoamista, pidän monista sen lieveilmiöistä. Ja onhan sen kynttilänhämyisessä ja mausteisessa tunnelmassa jotain taianomaista.

10 biisiä, jotka saavat sydämeni värisemään (at the moment)

Kaikki alkoi PMMP:n heliumpallosta, ja rupesin sitten kokoamaan muitakin biisejä, jotka puhuttelevat minua tällä hetkellä hetkellä. Aika sekalainen seurakunta siitä näköjään tuli :)
Toim huom. ei missään tietyssä "järjestyksessä".

 

1)PMMP: Heliumpallo

 

2) Chisu: Tie

 

3) Nightwish: Forever yours

 

4)Rebekka Karijord: Wear it like a crown

 

5) Birdy: Just a game

 

6) Fkyfall (by Adele)

 

7) Within Temptation: Say my name

 

8)Evanescence: Breath no more

 

9) Three days grace: Never too late

 

10) We are the fallen: I will stay

 

Ja koska en ikinä pysy näissä "vain kymmenen" niin lisätäänpäs vielä:

 

10+1) Six: A.M.: Life is beautiful

 

Pakko lisätä vielä se pakollinen osuus, että "minulla ei ole mitään oikeuksia näihin videoihin, vaan ne kaikki ovat peräisin youtuben ihmemaailmasta ja kunnia kuuluu artisteille ja videon tekijöille. Oma tarkoitukseni on vain levittää (mielestäni) hyvän musiikin sanomaa."

 

Näistä jokainen on omalla tavallaan vaikuttanut minuun syvästi. Kuten huomata saattaa, biisejä löytyy laidasta laitaan kevyemmästä rokimpaan, eikä tässä edes päästä siihen rankinpaan materiaaliin, josta pidän. Kaikkia näitä kuitenkin yhdistää melodisuus ja vahvat tunteet. Etenkin viimeinen biisi on ollut yksi tämän syksyn pelastuksia ja olen luukuttanut sitä tuhottoman monta kertaa.

 

Nyt öitä murut.

Slow love Slow; miksi meillä on aina kiire?

Pieni sydämeni;

ole tässä,

ole läsnä,

muuta en pyydä

 "Sori, emmää kerkeä, on kiire." Ihan liian usein lankeaa näihin sudenkuoppiin. Tiedän olevani yksi iso hamsteri, mitä tulee tekemisen hamstraamiseen. Lankean myös usein erillaisiin projekteihin (on se sitten suursiivous, kirja tai pipon kutominen..) joita en koskaa saa loppuun asti, koska on liikaa kaikkea muuta. Yksikin päivä ilman kalenteria saisi minut epätoivon ja hermoromahduksen partaalle, kun en voisi koko ajan tarkastaa, mitä pitää tehdä seuraavaksi ja minne pitäisi mennä, ja mitä asioita pitäisi toimitta. Vaikka kiire ei sanana välttämättä kuvaa parhaiten elämääni tällä hetkellä, niin siitä huolimatta tuntuu, että elämä on tuskaisen paljon kaikenmaailman juttuja. On työt, on laulutunnit, on harrastajateatterilla lipunmyyntiä ja uskomatonta kyllä, sosiaalista elämää. Ainakin joskus. Mutta kun välillä tuntuu taas siltä, että jopa tästä viimeisestä - rakkaiden ihmisten näkemisestä - on tullut vain yksi taakka lisää kalenteriin. Silloin on aika mennä itseensä: mitä helvettiä minä teen?

 Taas vaihteeksi asia, jota saarnaan kaikille, mutta toteutan itse aivan yhtä huonosti: monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. "I want it all" rallatus soi päässäni usein, ja se on oma Akhilleen kantapääni. Varsinkin yhdistettynä jopa ällistyttävään organisointikykyyni (vain kalenterin suhteen, toim. huom.). Saan sullottua kalenterini uskomattoman tukkoon, jos vain halua. Väitän ainakin itselleni, että nautin kiireestä ja siitä, että on paljon tekemistä ja menoa, sillä pelkään pysähtyä ja paikoilleni lamaantumista. Toisaalta huomaan hermostuvani heti, jos jostain syystä jotain muuttuukin: vapaapäivään tuleekin työvuoro, treffit kaverin kanssa siirtyvät tai viivästyvät tunnilla tai parilla, tai jotain muuta vastaavaa. Joskus yksikin muutos saattaa kaataa koko pirun korttipakan ja siitä vasta riemu ratkeaakin.

On eri asia ajautua kiireeseen kuin koota niitä itse. Omien rajojensa yliarvoiminen ei ole koskaan suositeltavaa ja mitä vanhemmaksi ole tullut, sitä enemmän alan kannattamaan eräänlaista "easy leaving" mentaliteettia. Kavereitani, jotka opiskelevat, kehotan olemaan käymättä töissä, ellei taloudellinen tilanne sitä vaadi. Liikunta itselläni on esimerkiksi jäänyt taas kokonaan pois, mutta hittoako siitä pitää tehdä mitään mörköä kalenteriin: aina ei kerkeä 3kertaa viikossa salille/lenkille, vaikka kuinka haluaisi. Kalenteri ei ole kaikkivoipa, eikä kaikelle voi myöskään antaa aikarajaa - mikä perfektionistin painajainen! Etenkin mitä tulee tunteisiin; suru ja toipuminen eivät tapahdu kiireessä, eikä niille voi asettaa parasta ennen päivää. Aika hoitaa kyllä tehtävänsä, niin kuin muidenkin haavojen paranemisissa. Aikanaan. Miksi piinata itseään turhaan liian suurilla vaatimuksilla, kun oikeasti voisi välillä vain pysähtyä ja hengittää.

Haluaisin hidastaa koko maailman menoa tällä hetkellä. Jo ihan siitä syystä, että koskaan ei tule takaisin sitä päivää, jonka kiireessä juoksemme läpi. En halua menettää päiviä sillä, että suoritan niistä jokaisen mahdollisimman tehokkaasti läpi päästäkseni päämäärään X. En usko, että kukaan pystyy olemaan aidosti läsnä käsillä olevissa hetkissä, mikäli katse ja ajatus (ainakin alitajuntaisesti) on jo toisaalla. Tälläkin hetkellä huomaan ajattelevani koko ajan vain huomista työvuoroani, vaikka juuri nyt olenkin kotona, kirjoitan ja hengitän. Vilkuilen kelloa ja mietin, koska pitää mennä nukkumaan, jotta jaksaa huomisenkin päivän juosta kuin kuka tahansa kunnollinen suorittava kansalainen. Kiire ja kiireentunne siis jatkuu, vapaallakin.

Onneksi aika myös opettaa. Ennen pitkään.

Öitä.

Haaste: And that's Who I am

Kuvat täältä

 

Not all those who wander are lost

Miksi en voi olla yksi niistä onnellisista ihmisistä, jotka unelmoivat vain yhtä asiaa ja tekevät kaikkensa sen saavuttamiseksi? Miksi minulla on ihan liikaa unelmia, joita voisin tavoitella? Olen hieman avannut unelmiani aikaisemminkin, mutta en sen tarkemmin, jo ihan syystä, että en pysy niissä itsekään perässä. Miettiessäni mitä haluan, poikkeuksetta päässäni alkaa soimaan Queenin "I want it all"; haluan siis aivan liikaa kaikenlaista. Vaikka loppujenlopuksi - pitkän syvällisen pohdiskelun jälkeen - päädyimmekin Hymykuopan kanssa siihen, että tärkeintä olisi se, että on onnellinen. Niin yksinkertaista! Millään muulla ei ole väliä, mutta kunhan olisi onnellinen niin siinä hetkessä kuin myöhemminkin. Onni ei voi olla lainattuja minuutteja sieltä täältä.

Ei kaiken tarvitse mennä niin kuin unelmoimme. Jos kaikki olisi mennyt ns. "putkeen", olisin tällä hetkellä opiskelemassa jo hitto 3:tta vuotta lääketiedettä, monta kokemusta ja ystävää köyhempänä. Ei olisi teatteria, teatteriystäviä, Uuden Seelannin reissua tai jalat alta vieneitä ihastuksia (even they all went bad...).Vastatuuleen kulkeminen onkin ollut paljon opettavaisempaa kuin pelkässä auringonpaisteessa tanssahtelu. Ainakin sitä on tultu opittua yhtä jos toista itsestään ja siitä, että oikeasti elämä kantaa ja lähes kaikesta selviää. Omia rajoja on tultu myös kolisteltua siihen tahtiin, että tietää paljon paremmin, mihin pystyy ja mihin ei. Ja tällä hetkellähän en edes harkitse hakevani lääkikseen, vaan kirjallisuutta, kauppakorkeaan tai musiikkia :D

Mitäkö nyt haaveilen? Onnellisuudesta, tasapainoisuudesta ja siitä, että yksinkertaisesti "kaikki sujuisi kohtuullisen hyvin" elämässä. Haaveilen sellaisesta tylsästä, tasaisesta elämästä, maustettuna ystävien kanssa sekoilemisesta ja extempore-tilanteista; elämästä ilman turhaa draamaa ja kädenvääntöä. Haaveilen heittäytymisestä ja siitä, että uskaltaisin entistä enemmän päästää irti ja rikkoa niitä ympäristön luomia "sääntöjä", mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Haluan oppia sietämään sitä, että en tule olemaan valmis vielä pitkään aikaan. Mutta hitto vie, elämme vain kerran: miksi se pitäisi tehdä koulu- tai uraputkessa?

Paitsi että olenhan minäkin tällähetkellä uraputkessa :) Tänään siitä tuli viimein virallista: meikäläisen ylennys vuoropääliköksi. Ei huono: kuukausi sitten oli lyödä hanskat tiskiin koko paikasta, sitten alkoikin keskustelut siitä, tulisiko minusta seuraava vuoropäälikkö lähtevän tilalle. Olen tyytyväinen päätökseeni jäädä, vaikka työ toisinaan onkin rankanpuoleista. Voittaa se työnhaun. Ja näyttää pirun hyvältä CV:ssä. Mutta tiedän, että tämäkin on vain väliaikainen elämänvaihe. Toisaalta ajatus siitä, että olisin nyt 22-vuotiaana valmis ammattiin, jota aion tehdä kunnes menen eläkkeelle (niitäkin on) niin huh,hu huijaa. Saisin varmaan kouristuksia. Ehkä minun täytyy vain harhailla vielä hetki, ennen kuin tiedän edes, missä työssä viihtyisin niinkin kauan, että haluaisin ja jaksaisin tehdä sitä oikeasti vuosikausia.

Haaveileminen jatkuu, jatkuu luultavasti läpi elämän. Joitain haaveita tulee toteutettua, joitain ei, mutta aivan sama, kun lopputulos on, että on onnellinen elämäänsä. Onni ei ole itsestään selvä asia, ja senkin eteen täytyy tehdä paljon töitä. Ensin täytyy päättää, mikä tekee itsensä onnelliseksi juuri nyt ja ylläpitää sitä, tai tavoitella jotain, mikä tekisi onnelliseksi. Joskus onni voi olla niinkin pinnallista kuin uusi takki. Tai kuppi kaakaota, hyvä kirja tai pitkä uni. Onni pitää löytyä arjesta, sillä ei elämä koskaan tule olemaan pelkkiä huippuja. Ja oikeastaan, mitä syvempi lasku, sitä tärkeämpää olisi löytää hyviä asioita arjesta. Pienet asiat auttavat jaksamaan, kun isoja ei jaksa kantaa.
Ei sen enempää syvällisyyksiä tänään. Öitä!



Under my umbrella; ajatuksia rakkaudesta

Olen jounut usein sen kysymyksen eteen, että kuinka henkilökohtaisia asioita tänne uskaltaa kirjoittaa. Tiedän, että ainakin jotkut ystävänikin lukevat näitä juttuja, enkä haluaisi joutua "tilille" mistään. Olen yrittänyt pitää omat asiani ominani ja ystävieni asiat heidän ominaan. Käytän heistä nimimerkkejä, joita aina he itsekään eivät tunnistaisi itsestään (no, Kämppis on kämppis, mutta muuten). Omista asioista huomaan avautuvani helpommin kuin olisi ehkä hyvä, ja päässäni kaikuu opettajamainen saarna "MUISTA ETTÄ KAIKKI MITÄ LATAA/KIRJOITTAA INTERNETTIIN VOI JÄÄDÄ SINNE IKUISIKSI AJOIKSI!" Ja sen semmoista. Toisaalta blogi on myös omanlainen päiväkirja, joten on luonnollista kirjoittaa asioista, jotka koskettavat itseäni juuri sillä hetkellä. Mutta suojellakseni itseäni, ja jotta voin ainakin sanoa, että olen kirjoittanut jälleen kerran vain yleisesti, sovitaan, että tänäänkin puhutaan vain yleisesti asiasta, joka on blogini kolmas ja viimeinen sana. Love; Rakkaus.

 Ensinnäkin käytän sanaa hyvin rennolla otteella ja helposti, mutta tosiasia on myös se, etten ole elämäni ensimmäisen 22 vuoden aikana vielä koskaan rakastunut oikeasti. Tavallaan olen ihan onnellinen, että olen välttänyt ne teinivuosien maailmanloppumaiset sydänsurut, sillä tiedän, etten ollut edes vielä kolme vuotta sitten valmis rakastumaan tai rakastamaan yhtään ketään. Minulla oli pitkä tie itseni kanssa: tulla ehjäksi, tulla vahvaksi ja ennen kaikkea sietämään sitä, että olin täydellisen hukassa itseni kanssa. Edelleen olen epävarma sen suhteen, mikä hittolainen minusta tulee isona, mutta sen verran olen kasvanut, että tiedän haluavani tulevaisuudessa jonkun, jonka kanssa kasvaa isoksi.

Toinen asia on ikinä kasvaa niin vahvaksi, että päästää ketään niin lähelle, että suhdetta voi kutsua rakkaudeksi. Luottamuksen pitää olla silloin vahvempi kuin pelon tulla satutetuksi. Vaikka rakkaus onkin itselleni enemmän teoriaa kuin käytäntöä, niin kai se klisee pitää paikkansa, että rakkaus on ottamista ja antamista. Sen lisäksi se on hyväksymistä; virheiden sietämistä ja niiden rakastamista. Oma ongelmani (tiedostan sen kiusallisen hyvin) on pelko ja liian nopeat jalat. Huono lenkkeilykuntoni ei selvästikään ole yhdenvertainen pakenemiskuntoni kanssa, ja ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun olen viime hetkellä pistänyt hätäjarrun päälle ja kaasuttanut 180astetta toiseen suuntaan, kun huomaan olevani korviani myöten ihastunut johonkuhun. En osaa sanoa, kadunko pakenemisiani. Jotenkin olen kuitenkin saanut vakuutettua itselleni, että mikäli ikinä sen kuuluisa Mr. Right Guy törmää vastaan, niin hän ei anna minun juosta. Tai että minä itse en halua paeta.

Toisaalta olen mielummin herkkä juoksemaan epävarmoissa tilanteissa karkuun kuin syliin. En ikinä haluaisi siihen tilanteeseen (joita olen ikävä kyllä nähnyt elävässä elämässä), että roikun ja "rakastan" jotakuta vain siksi, etten jäisi vahingossakaan yksin. Kun lopulta rakastun, haluan rakastua siihen henkilöön, en siihen, että hän on käsieni ulottuvissa. Tai en ainakaan halua jämähtää suhteeseen, koska en usko löytäväni ketään parempaakaan. Ei, ei. Haluan suhteen, jossa en voisi kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa kuin juuri hänen. Eikö se ole juuri sitä, kun sanotaan, että rakkaus on sokea?

Vai olenko itse vain naiivi? Pitäisikö minun tyytyä siihen, että tosirakkauksia löytyy vain elokuvissa ja kirjoissa, muuten on vain kelpo kumppaneita? Jos haluan rakkauden, jossa olen "se ainoa", olenko liian vaativa? Pitäisikö harkita vain sen koiran hankkimista (jälleen kerran)? Vai jospas vain jälleen kerran työnnän pääni pakkaseen, ja käsken itseäni ajatelemaan vähemmän ja katselemaan ympärilleni enemmän. Ei se "True Love" ikinä tule kohdalle, jos päättäväisesti pitää silmänsä kiinni pahalta maailmalta, joka varmasti tulee antamaan turpaan vielä useaan kertaan tämän elämän aikana. That's life.

Jostain kuitenkin ne elokuvatkin ovat innoituksensa saaneet. Eivät ne voi olla pelkkää toiverikasta fantasiaa asiasta, jota ihmiset kaipaavat kaikkein eniten; rakastetuksi tulemisesta. Siihen minä luotan ja toivoni lasken.

Öitä!

Angry Bird: miksi on niin vaikeaa olla itsekäs?

Tänään tuli sitten maailman oudoimmat heräteostokset kaupassa: miso-lisää-vain-vesi-keittoa ja nuudeleita. En ole syönyt nuudeleita varmaan vuoteen! Nyt kuitenkin teki mieli. Ja se oli ihan tarpeeksi hyvä syy. Piste.
Olen ollut todellinen Angry Bird viimepäivinä. Yöunet ovat jääneet vähiksi, koska uni ei oikein malta tulla ja aamulla on pitänyt mennä töihin. Onneksi huomenna saa ladata akkuja ja töihin mennään vasta illaksi. Jos mahdollista, nukun puoleen päivään. Niin. Jos saan nukuttua. Viimeksi kun yritin nukkua "pitkään", heräsin puoli kymmeneltä ja kukkuluuruu...

Liian paljon puhutaan mielestäni siitä, että ihmiset ovat nykyään itsekkäämpiä ja ajattelevat vain itseään. Neuvojakaan ei tunnuta otettavan vastaan keneltään. "My life, my way, don't tangle! I don't give a damn about others" etc... Yleensä itsekkäät polkevat niitä, jotka ovat luonteiltaan liian kilttejä. Tai ei kilttejä, vaan yksinkertaisesti niitä ihmisiä, jotka eivät osaa sanoa "ei".

"Ei" on tyly sana. Lyhyt, mutta se pureutuu syvälle, kun joku sanoo sen tietyllä äänenpainolla. Kiltti tyttö ei saa sanoa ei. Silloin hänkin on itsekäs. Ja kiltti tyttö haluaa olla kaikkea muuta kuin itsekäs - kaikkien hyväksymä, kaikille tarpeellinen. En ole koskaan pitänyt itseäni "kilttinä tyttönä", mutta ikävä kyllä näköjään kliiniset testit ovat todistaneet perusolettamukseni kupilliseksi haudutettua paskaa. En ole ehkä perinteinen kiltti tyttö, aina iloinen ja aurinkoinen. Pauhaan kovaan ääneen oikeudesta sanoa ei ja kieltäytyä asioista, joista ei pidä. Silti huomaan olevani usein tilanteessa, jossa sanon "minä ymmärrän" ja "ei se mitään". Vaikka todellisuudessani haluaisin vain polkea jalkaa ja huutaa: "NÄE MINUT äläkä sitä joka sanoo aina 'tottakai!'!!!"

Kiltit ihmiset ovat usein ansassa itsensä kanssa. Etenkin niinä kertoina, kun palvelusta pyytää joku toinen kiltti ihminen. Kilttiä pitää auttaa, kiltti tietää sen, ja kiltti autettava tuntee huonoa omatuntoa siitä, että tulee autetuksi. Siinäpä vasta soppa.

Kiltti pitää itseään itsekkäänä silloin kuin ajattelee oikeasti vain sitä, mikä olisi itselleen kaikkein parasta. Oma paras kun ei ole koskaan toiselle paras. Niin sitä ainakin kuvittelee. Ihan niin kuin löytöretkien kulta-aikana, jolloin valtiot kilpailivat siitä, kuka saa isoimman osuuden vasta-löydetystä Amerikasta: Jos haalin näin ja näin paljon etuja ja omaisuutta, sitä on vähemmän tuolle toiselle. Mutta ei ihmisen onni oli yksi vakio (niin kuin ei ole muidenkaan rikkauksien määrä). Jos on itsekäs ja pitää itsensä puolia, niin toisella menee automaattisesti huonommin ja tämä tulee poljetuksi. Ei - näin.

Opettelen yhä sanaa ei. Niin pirun helppo, mutta samalla niin täydellisen ruma. Kun sanotaan ei, siinä on jotenkin lopullinen kaiku.

Nyt öitä.

Vielä ihana biisi tähän iltaan. Toiminut terapiana laulellessani.

Onneksi huomenna on uusi päivä.

Se on väärin. Lapsikin sen ymmärtää.

Enpä ole vähään aikaan lukenut kirjaa, joka olisi herättänyt yhtä voimakkaita tunteita ja ajatuksia. Harper Leen Kuin surmaisi satakielen oli samaan aikaan sydäntä lämmittävä, pienen tytön kasvutarina ja toisaalta hyinen esimerkki siitä, mitä ihmiset tekevät tekemään toisilleen ennakkoluulojen ja perityn vihan nimissä. Kirja käsittelee ihmisyyttä 1930-luvun Alabamassa, jossa rotuerottelun perinteet ovat syvällä. Kirjan kertojana on 8-vuotias Scout, jonka asianajaja isä Atticus ottaa käsittelyyn jutun, jossa mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Oikeusjutusta tulee myrsky pienen Scoutin ja tämän isoveljen arkeen, ja lapsien on pakko ottaa kasvupyrähdys maailmaan, jota eivät voi vielä ymmärtää.

On aivan uskomattoman hienoa, että kirja on julkaistu vuonna 1960, milloin rotuerottelulaki oli vielä voimassa, ainakin Etelässä. Ja onhan kirja yhtä - viidenkymmenen vuoden jälkeenkin - yhä ajankohtainen. Olisi naiivia väittää, että kaikki epäkohdat olisivat viidessäkymmenessä vuodessa haihtuneet. Ei. Rasismia ja epäluuloja ihmisiä kohtaan tämän "rodun" takia on edelleen, joskin nyt vielä enemmän kuin karsastetaan mustia, silmätikuiksi ovat joutuneet lähi-idän maista tulevat "terroristit".

Inhoan muuten sanaa "rotu" ihmisten kesken... emmekö me kaikki ole vain ihmisiä hyvine ja huonoine puolinemme? Näytämme erilaisilta mutta meillä on kaksi jalkaa, kaksi kättää ja aivot, joita saisimme käyttää toisinaan ahkerammin. Meidät erottaa toisistamme ulkonäön lisäksi kulttuuri ja arvot. Olemme kaikki omia persooniamme, ympäristömme muokkaamia, mutta silti; vain ihmisiä. Siksi on aina yhtä musertavaa huomata, että olemme yhä vain toistemme pahimmat vihamiehet. Aivan kuin eläimen reviiririidan riivaamia. Scoutin veljeä Jemiä  lainatakseni: "Jos on vain yhdenlaisia yhdenlaisia ihmisiä, niin minkä vuoksi he tekevät kaikkensa halveksiakseen toisiaan?"

Niin paljon kun yleensä hauskuutamme itseämme sillä, mitä tulee "lapsien suusta", niin niissä piilee toisinaan myös totuus, joka on paljon aikuisen totuutta puhtaampi. Emmekö me aikuiset yritä aina opettaa lapsille, mikä on väärin ja mikä oikein? Esimerkiksi, ketään ei saa kiusata. Miksi sitä yksinkertaista sääntöä on meidän aikuisten joskus niin vaikea totella?

Palatakseni vielä itse kirjaan, niin alunperin olin ollut hieman jopa kyyninen, ja ajatellut että "no, pakko kai tämäkin klassikko on lukea..." mutta voi jumantsuide mikä kirja! Historia-friikkinä hihittelin mielittäni yksityiskohdille ja toisaalta ihastelin kirjoittajan neroutta ja taitoa käsitellä rankkaa ja tunteita herättävää aihetta lapsen silmin. Sillä joskus vain lapsi on kyllin rohkea toteamaan, että jokin asia on väärin, vaikka aikuiset hyssyttelisivät. Ei ole mitään vaikeampaa kuin vastustaa valtavirtaa, vaikka omatunto sitä vaatisi. Aivan liian helppoa on vain sulkea silmänsä.

.......................................................................................................................................................
Pakko laittaa pieneksi loppukevennykseksi muutama "lapsen suusta" klassikkoa, joita olen aikoinani kuullut/lukenut:

"Isosisko on sellainen, jota sekä vihaa että rakastaa. Se on semmonen rakas paskapää."

" Joosef ei ollut Jeesuksen isä. Siinä oli joku juttu aasin kanssa, mutten muista mikä."'

"Onneksi meillä on mummi!" (pikkutyttö äidin kanssa käydyn riidan jälkeen)

"Äiti mikä sampi?" Äiti vastaa, että kala. Tyttö ihmeissään. "Enpä olisi arvannut!"
Myöhemmin äiti kuulee miten tyttö laulaa päiväkotilaisten kanssa: "Lensi maahan enkeli, joutuisampi muita."

Anonyymi kiusanhenki

Kynä on miekkaa väkevämpi.
Nykymaailmassa tietokoneen näppäimistö pistoolia. Ei sillä, että tietokoneella ja pistoolilla aiheutettu konkreettista vahinkoa voisi verrata keskenään. Mutta kuinka moni oikeasti osoittaisi aseella jotakuta ohimoon ja ampuisi? Toivottavasti ei hirvittävän moni. Kuinka moni sen sijaan voisi kirjoittaa kamalia asioita jostain henkilöstä julkisesti? Haukkua ja mustamaalata? Kiusata? Luultavasti aika moni. Etenkin, jos sen voi tehdä kasvottomasti.

Ei pidä aliarvioida sanojen (sanottujen tai kirjoitettujen) aiheuttamaa vauriota. Nettikiusaaminen ei ole enää mikään uusi juttu koulumaailmassa - vain uusi mauste vanhanaikaisten kiusantekojen rinnalle. Nettikiusaamisesta jää myös harvemmin kiinni, ja sitä voi olla vaikeaa todistaa. Julkisuuden henkilöitä taas riepotellaan mediassa, youtubessa ja keskustelupalstoilla kuin rättiä. Kuraa niskaansa saavat niin laulajat, näyttelijät, mallit kuin - voi kyllä - bloggaajatkin, politikoita unohtamatta. Muistaakseni useampikin julkisuudenhenkilö on sanonut haastatteluissan, ettei lue itsestään kirjoitettuja juttuja internetistä. Ymmärrän syyn erittäin hyvin. Itselläni ainakin menisi mielenterveys siihen, jos joutuisi päivästä toiseen kohtaamaan suodattamatonta kommentointia ulkonäöstä, lauluäänestä, näyttelijän taidoista tai painosta (vinkki, älkää rakkaat lukijat ikinä ruvetko siihen!). Kyllä toista ihmistä - jo ihan siksi että tämä on ihminen - pitää kunnioittaa edes sen verran, että mölyt ja törkeät kommentit pidetään itsellään, eikä repostella keskustelupalstoilla.

Menevätkö nämä Anonyymit Törkyturvat ikinä itseensä? Miltä heistä tuntuisi, jos samaa paskaa kaadettaisiin heidän niskaansa? Vai onko vika kasvatuksessa, ja Törkyturvat ovatkin vain Kurittomia Kakaroita ilman kunnollista moraalikasvatusta? Sitä, mitä muksut tekevät netissä, on kieltämättä vaikea vahtia, etenkin kun tietokoneesta on tullut toinen lapsenvahti TV:n rinnalle. Kaikkea mr/ms/mrs Anonyymin kirjoittelua ei kuitenkaan voi pistää kakaroitten/teinien lapselliseksi suunsoitoksi, vaan joukossa on varmasti myös Aikuisia Idiootteja, joiden motiivia en vain voi ymmärtää.

Miten vaikeaa joskus on vain olla hiljaa? Esimerkiksi blogien ja bloggaajien suhteen. Jos ei jostain pidä tai pitää rumana, miksi se mielipide on pakko jakaa? Mitä iloa siitä kenellekään, jos toiselle tulee paha mieli? Olen yrittänyt pitää tätä linjanani myös omissa kirjoitteluissani: jos näen hyvän elokuva, kerron siitä. Jos käynkin ravintolassa, jonka ruuasta en pidä, en mainitse asiasta mitään. "Anna hyvän kiertää". Mutta pidä pahat sanat itselläsi, etenkin jos niiden tarkoitus on vain loukata toista. Toistan vielä sen, minkä jo alussa totesin: sanojen aiheuttamaa vahinkoa ei pidä aliarvioida.

Pakko korostaa vielä, etten itse ole (vielä) koskaan joutunut tämänkaltaisen törkyn kohteeksi. Onneksi. Haluan vain herättää muita ajattelemaan asioita. Anonyymius ei ole mikään naamio, jonka takana voimme sanoa mitä tahansa, ilman vastuuta. Anonyymina pysymyinen pitäisi olla suoja, ei ase.

Ei minulla muuta tänään. Hyviä öitä!

ps. Kaikki Anonyymit Törkytuvat: anteeksi, mikäli loukkasin millään tavalla tunteitanne. Sanon vain oman mielipiteeni (vaikkakin tekopyhästi nimimerkin takana). Jos haluatte jotenkin vastata, niin olkaa hyvää; kommenttiboxi on käytettävissänne. Pistäkää postia, niin lupaan vastata kirjoituksesta!

Näkymätön nainen

Tänään oli yksi todella uuvuttava kokemus vaateliikkeessä. Kirjoitin siitä pitkän pätkän facebookiin, joten kopion sen tänne suoraan. Tuli vain vaihteeksi niin turhautunut olo, kun on ihmisiä, jotka voivat huonosti, mutta mitään ei tunnu olevan tehtävissä. Itse tein parhaani, ja kuuntelin. Vaikka tuskin siitä mitään apua oli...

Eli ei niin kivoja tarinoita oikeasta elämästä:
 Keski-ikäinen nainen makasi vaatekaupan lattialla pieni koiransa vierellään. Kun kysyin, oliko kaikki hyvin, nainen nosti päänsä ja tiesin sillä silmän räpäyksessä, että tuhannen humalassahan tuo oli. Selittäneekö se, miksi niin moni oli ennen minua vain kääntänyt katseensa ja kävellyt ohi?

Tämän jälkeen alkoi hankalin osuus. Nainen istui maassa ja ...

itki. Hän myönsi olevansa alkoholisti. Kuulin, että hänellä oli väkivaltainen miesystävä. Todisteita löytyi kasvoilta tarkemman tarkastelun jälkeen. Poliisia hän ei halunnut. Sanoi, että mies tappaisi hänet, jos hän soittaisi. Laukusta vilahti viina pullo. Naisella oli kaksi murrosikäistä tyttöä, mutta ilmeisestikään he eivät asuneet tämän kanssa. Ja tietysti naisella oli se pieni koira. Mies oli kuulemma polttanut kaikki valokuvat. Muun muassa. "Mä ole niin uupunut". Useaan kertaan hän myös uhkasi tappaa itsensä. Insuliinilla. Hänellä oli diabetes. Hän tietäisi miten. Hetken aikaa pelkäsin, että vielä se ottaa insuliinikynän laukustaan ja alkaa sillä heilumaan. Luojan kiitos niin ei käynyt.

Luojan kiitos sieltä myös lopulta tuli vartija, joka otti tilannetta haltuun. Hän toisti samat tarjoukset kuin minä aikaisemmin, mutta turhaan: ei poliisia, ei turvakotia (eläimiä kun sinne ei saa ottaa). Ambulanssi soitettiin. Pitkän puhumisen jälkeen. Taisin vedota prosessin aikana niin koiraan, järkeen kuin siihenkin, että naisen ei tarvitsisi tietää mitä tehdä; hänelle kerrottaisiin kyllä mitä tehdä, kun ambulanssimiehet tulisivat. Mutta hän oli juopunut ja väsynyt, enkä tietenkään voi tietää, mikä kaikki naisen tarinassa oli totta ja mikä tarua (tarinaa siis riitti ja se oli kovin värikäs...) Mutta olihan se selvä, että nainen tarvitsi apua, eikä tämän missään nimessä pitäisi palata kotiin hakattavaksi...

Ja mites sitten? Vartija jäi odottamaan naisen (ja koiran) kanssa lääkintämiehiä. Itse lähdin silloin paikalta. Vatsassa velloi kuvotus. Ei siksi, että nainen olisi ollut kuvottava, vaan koska tilanne oli mikä oli. Kaikkein kamalinta on se, että luultavasti tänä iltana hän vielä palaa kotiinsa, koiransa kanssa, saa ehkä turpaansa, ehkä ei. Ehkä sammuu jonnekin. Kuka tietää.

Ja olenko minä kamala ihminen, kun ajattelen, että olisinpa voinut auttaa edes sitä koiraa?

 

Ei mulla muuta. Mors.

...   ....   ....   ..... ....   ....   ....    ......   .....    .....  ....    .....   .....

ps. Älkää rakkaat kääntäkö päätänne, kun toisella on hätä. Kutsukaa apua, on se sitten poliisi, vartija, ambulanssi tai puoliso. Ei jätetään ketään heitteille, vaikka tämä onkin niitä laitapuolen kulkijoita, joille aivan liian helposti käännämme katseemme.

Ystäviä lähellä ja kaukaa

Tänään "juttelin" pitkästä aikaa yhden ystäväni kanssa facebookissa. Tai siis lähinnä vaihtelimme kuulumisia. Ystäväni asuu eri paikkakunnalla, joten siitä, kun olemme viimeksi nähteet, on kulunut jo pitkä tovi. Itse asiassa se oli kesäkuussa. (Hyvänen aika!) Silti hän on niitä tapauksia, että tuntuu ettei edes aika ja välimatka tunnu missään. Muutama yhteinen minuutti ja olemme kuin emme olisi olleet erossa ollenkaan. Melkein kuulin hänen äänensä pääni sisällä. Ikävä tosin riipaisi kipeästi, kun ymmärsin miten paljon haluaisinkaan kuulla kuulumiset häneltä suoraan, ehkä viinilasillisen ääressä ja sohvalla loikoillen. Mutta aika ei ole suosiollinen meille kummallekaan, joten olen vain onnellinen siitä, että hänellä menee hyvin.

Ystäviä on monenlaisia ja moneen junaan. Joitain näkee usein (=viikottain/kuukausittain), toisia harvemmin (=kerran pari vuodessa). Niitä, joita näkee harvemmin, voisi helposti herjata vähemmän tärkeiksi. Ei missään nimessä! Ystäviä on vain erilaisia ja eri tilanteisiin. Luojan kiitos ne ajat, milloin sai olla vain yksi "paraskaveri" (ala-asteella) ovat ohi - kuolleet ja kuopatut. Ainakin minä, omassa muka-aikuisessa persoonassani, tarvitsen paljon enemmän ystäviä nyt kuin esimerkiksi peruskoulussa tai lukiossa. Ehkä se liittyy aikuistumiseen, pois kotoa muuttamiseen ja siihen, että entistä vähemmän soitetaan äidille ja isälle, kun tarvitaan apua elämän kiperissä tilanteissa (paitsi tietysti silloin kun kyse on "sen parhaan" pizzataikinan ohjeesta tai rikkinäisestä pyörästä).

En oikeastaan suunnitellut, että niin kävisi, mutta niin vain kävi: minulla on ystäviä eri elämäntilanteisiin. Eikä se arvota ketään heistä yhtään sen tärkeämmäksi tai vähemmän tärkeäksi. Minulla on vain paljon ystäviä, kiitos ja ylistys siitä. Mutta esimerkiksi;
kun kaipaan turmiollista shoppailuseuraa tai ulos lounaalle, soitan Kikatukselle.
kun elämä murjoo minulla on TwistedSister, Serkku ja Myy.
kun kyse on miehistä niin luultavasti Pinkki ja Kultakutri kuulevat asiasta ensimmäisinä.
suurempia salaisuuksia on helppo jakaa Kämppikselle, samoin kuin parjata arjen perusmurheita, töistä ja siitä, että joku asiakas on ollut mäntti. Jo ihan syystä kun asumme saman katon alla.
Hauskanpitoon ottaisin taas heistä kenet tahansa ja nappaisisin vielä Ilon, Suklaan ja Hymykuopankin mukaan jos mahdollista!

Aikuisuudessa on se ihana puoli, että ns. turhat ihmissuhteet jäävät arjen jalkoihin, ja asemalaiturille, kun elämä kuljettaa toiseen suuntaan. Kun pitää nähdä niin paljon vaivaa, että saa pidettyä yhteyttä edes oikeisiin ystäviinsä, niin ei siinä kyllä ylimääräistä aikaa jää niille, jotka eivät ole sen arvoisia. Raakaa, mutta niin se vain menee.

Hymykuoppa taisi olla tosiaan oikeassa tänään facebookissa: "--- kai se ihminen sit vaan tarttee muita vierelleen." Paremmin hän ei olisi voinut asiaa ilmaista.

Itsekurin ABC?

Olen ennenkin joutunut motivaation, tai oikeastaa sen puutteen, inhottavaan ikeeseen. Tänään luultavasti sairastelun ja väsymyksen seurauksena se sitten pääsi uuteen mahtiinsa ja taisin melkein puoli tuntia vain avautua serkulleni, miten koulunkäynti turhauttaa, enkä tiedä mitä haluan elämältä ja niin edelleen. Tätä peruskauraa. Samalla kuitenkin tulin entistä varmemmaksi yhdestä asiasta: näin ei voi jatkua. Kun elämästä on tullut yhtä jalan polkemista ja hammastenkiristelyä, mihin ei auta sarkasmi, eikä "Aaaalways look at the bright side of life!" rallattelu, niin pitää pitää tehdä muutoksia. Isoja muutoksia. Ja ne vasta pelottavia ovatkin.

Yritin pohtia ongelmaani myös uudestä näkökulmasta: Miten neuvoisin ystävääni tilanteessani? Olen kova yksinkertaistamaan, eli jos keskustelu voisi mennä aika hyvin näin:

• Et pidä siitä, mitä teet? Vaihda.
• Et tiedä mitä haluat? Kokeile.
• Sinulla on unelma, mutta et ikinäkoskaanmilloinkaan pysty toteuttamaan sit. YRITÄ! Ja jos ei onnistu ensimmäisellä yrittämättä; YRITÄ KOVEMMIN! Ihan siitä syystä, että voit myöhemmin katsoa itseäsi peiliin ja todeta: "Hei, minä ihan oikeasti yritin!!"

Never say Never! ♥

Niinpä niin.
Kaikessahan tuossa edellä mainitussa piilee totuuden siemen, mutta asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia, jo ihan siitä syystä, että ihminen ei ole kone. Ihminen väsyy, turhautuu, luovuttaa jne... Ainakin itselläkin on ongelmia myös ystäväni Itsekurin kanssa. Pitäisi olla niin tiukka itsekuri, että pääsee tavoitteisiinsa, mutta niin joustava, ettei aja itseään piippuun. Siinä vasta venäläinen ruletti!

Eli mitäs sitten?
No, ensimmäisenä yritän harjoittaa sitä itsekurin-pirulaista. Ihan jo siitä syystä, että tämä syksy saadaan kunnialla purkkiin. Tauon (EHKÄ, en ole vielä päättänyt) opiskeluista voi pitää paljon paremmin mielin, jos asiat eivät ole aivan retuperällään. Etenkin jos pitää vielä palata muina routa-porsaina.
Toiseksi, pistän käsijarrun päälle ja lakkaan pakenemasta. Ulkomaanvaihto jääköön ensi keväältä, keskitytään nyt siihen, että saisin ensi kevääksi mahdollisimman hyvät mahdollisuuden pääsykokeisiin lukemiseen.
Kolmas asia voisi olla ennakointi. Tiedän, että minua kiinnostaa hakea ensi vuonna yliopistoon yleiseen kirjallisuuteen, joten luen. Teoriaa ja muuta. Kaikkea. Myös tämänhetkisen kouluni kirjoja. Yksinkertaisesti: it-se-ku-ri-a!! Pieninä annoksina ja kasvavin määrin. Maustettuna yleisinhimillisellä armolla! Sitä ei voi itselleen ankara nykyihminen liikaa itselleen antaa.

Olen ehkä päässyt liian "helpolla" epäonnistumisia pakoilemalla. Minulla kuitenkin on joku opiskelupaikka ja työt - ja kumpikin ovat vain tipahtaneet syliini kuin vahingossa, riman alta luikkiessa. Epäonnistumisia pakoilemalla on kuitenkin terve Itsekuri päässyt karkuun. En uskalla enää panostaa mihinkään, sillä pelkään saada näpeilleni. Ei niinkään voi lopun elämäänsä tehdä! Kun lähtee sutta karkuun, tulee karhu vastaan. Se on kyllä huomattu. Enhän minä muuten olisi tällähetkellä niin täynnä turhautumista.

Tästä tuli näköjään ennen kaikkea motivaatiokirje itselleni :) Mikäs siinä. Yksi kliseinen asia minun on kuitenkin pakko lisätä -  niin itseäni kuin muita samassa ongelmassa olevia - tsempatakseni:

If there's a will there's a way.

Siihen yhä jaksan uskoa. Monessakin tilanteessa.

All you need is love

Moulin Rouge. Sanat eivät riitä kuvaamaan rakkauttani sitä elokuvaa kohtaan. Kerronta on niin maagisen kaunista, ja joka katsomakerralla tuntuu löytävän aina vain uusia ja uusia yksintyiskohtia. Musiikit hivelee korvia ja kaikki näyttelijät tekee ihan huiput roolit. Todettiin Kämppiksen kanssa, että meidän pitää ostaa ISO paketti nenäliinoja, jos me vielä jatketaan meidän nyyhkyleffa-teemaa (Remember me viime viikolla = tulva. Ja tänään Moulin... Tulipa ainakin lattiat pestyä).

Siispä rakkaus.

"The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return". Ehkä elokuvahistorian yksiä hienoimpia fraaseja. Kukapa ei haluaisi rakkautta? Kukin tyylillään toki. Itse olen pahainen romantikko, joka haaveilee rakkaudesta, joka vie jalat alta ja nostaa pään pilvilinnoihin. Minulle kosketus on tärkeää: se että saa ottaa toista kädestä ja rutistaa niin lujaa kuin pystyy. Tai ehkä minusta vain tällä hetkellä tuntuu siltä. Oma sylini on ollut niin kauan tyhjä, kun "sitä oikeaa" ei vain tullut vastaan. Tai onhan joitain tullut ja mennyt, mutta eivät he ole "minun". Jos ymmärrätte eron.

Lauseen hienous ja vaikeus piileekin lopussa. Ainakin itselläni. "...and be loved in return." Sehän rakkaudessa kaikkein hienointa - ja vaikeinta - onkin. Luottaa ja ottaa rakkaus vastaan. Liekö se yleisempi ongelma vai olenko se vain minä, mutta siis ainakin itselläni itseluottamuksen puute ja turpiinsa saamisen pelko tulevat aina vastaan, kun pitäisi päinvastoin heittäytyä. Minulla ei ole ollut hyvää onnea rakkaudessa näin suoraan sanottuna. Mutta koska ei ole ollut myöskään pelissä, niin eiköhän se rakkaus jossain vaiheessa jostain ilmesty. Sitä ennen pitäisi vain kasvaa sen verran, että uskaltaa rakastaa takaisin, eikä juosta karkuun.



Ei itseään voi lopullisesti suojella. Jos haluaa oikeasti jonkun lähelleen, niin suojamuureja on pakko laskea alas, että kenelläkään muulla on niiden taakse tilaa. Jos jää muuriensa taa piiloon, jää helposti yksin. Niin paljon kuin pelkäänkin rakastumista, vielä enemmän pelkään, että sitä ei ikinä tapahdu. Niin kauan kuin tiedän, kumpi tunne - pelko vai halu - on voimakkaampi, osaan mennä eteenpäin. Mutta nämä tunteen pirulaiset menevätkin usein sekaisin juuri sinä hetkenä, kun pitäisi tehdä päätöksiä.


 Saatan kuulostaa liian kriittiseltä ja siltä, ettei minulle tule kelpaamaan kukaan, vaikka odottaisin sata vuotta. Väitän, että asia ei ole niin, vaan ongelma on uskalluksessa. Onhan minulla muutama vaatimus, mutta en tiedä, mielestäni ne eivät ole liikaa vaadittuja:


1.Rehellisyys. Se on kaiken pohja. Ja jos ei ole hyvinrakennettuja perustuksia, tietää mitä talolle tapahtuu.

2.Uskollisuus. Olen nähnyt petturuutta aivan tarpeekseni. Olkoon sitten historia minkälainen ja miten runsas tahansa, niin silloin kun rakastetaan toista, niin rakastetaan täysillä vai tätä yhtä (ja käyttäydytään sen mukaisesti). Monessa asiassa jakaminen on hyvä. Tässä suhteessa ei.

3.On oma itsensä. Mistä muuten sitä tietää, ketä rakastaa? Turha antaa itsestään siloisempaa kuvaa kuin on - se ei kauaa jatku. Ja sitten kun alkuhuuma ja teeskentely lakkaa, lakkaa rakkauskin. Ironisesti, silloin kuin opitaan tunteman toisensa.

Nämä kolme mielestäni ovat pikemminkin omanelämän ohjenuoriani kuin miesvaatimuksiani. Arvostan rehellisyyttä ja uskollisuutta. Ne eivät ole aina niitä helpoimpia teitä, mutta lopulta palkitsevimpia. Omana itsenään olo on taas koko elämän ajan jatkuva työ, varsinkin kuin tämä rooli, millainen on "omana itsenään" missäkin sosiaalisessa ympäristössä, saattaa muuttua. Kasvun mukana ainakin muuttuu, ja ihminenhän kasvaa henkisesti koko elämänsä. Ainakin toivottavasti.

Eli toivottavasti minäkin opin olemaan pelkäämättä rakkautta.

Puhdistuminen?

"Ihminen ei osaa lentää. Ihminen juoksee. Ihminen juoksee niin kauan kuin se jaksaa ja menee sitten piiloon ---". (Puhdistus) Kutakuinkin noilla sanoilla elokuva alkaa ja loppuu. Nyt harmittaa aivan vietävästi, ettei ole kirjaa käsillä, sillä olen melko varma, että kyseessä on suora lainaus Sofi Oksasen kirjasta. Puhdistus. Niin, minulla on sen kokoinen aukko sivistyksestä.

Elokuva oli hyytävä. Se tuntui vatsanpohjassa, tuoksui mudalle ja verelle, ja jätti itselleni tyhjän olon. Ovatko ihmiset todella niin pahoja toisilleen? Miksi? Tuoko valta tai ylivoima toiseen ihmiseen mukanaan julmuuden? Jollain tavalla siihen on helppo uskoa. Uskonhan minä siihenkin, että Nälkäpelin kaltainen maailma ei olisi mahdoton tässä hullussa maailmassa. Niin paljon kun aina haluan uskoa ihmisistä hyvää, niin onhan ihmisissä myös paljon pahuutta.

On ehkä ristiriitaista sanoa, että elokuva oli hyvä, kun se jätti niin kamalan olon, mutta kyllä se oli. Ja ehkä pikemminkin vaikuttava kuin hyvä. Näyttelijäsuorituksista Laura Birn oli häikäisevä, samoin mielestäni Peter Frazen. Elokuva oli tehty sellaisella tarkkuudella ja visuaalisella kauneudella(ja kauheudella), josta saa harvoin nauttia kotimaisissa elokuvissa. Mutta olihan elokuva karmiva ja raaka. Ja tämä raakuus tuntui johtuvan juuri sen pohjimmaisesta inhimillisyydestä. Ja siitä, että tämä voisi olla jonkun ihmispolon elämäntarina. Ystäväni kritisoi hieman, että paljon mutkia oli vedetty suoriksi. Ja niin varmaan oli, mutta niinhän niissä aina on pakko, kun tehdään kirjasta elokuva, huomautin hänelle. "Mutta ei noin paljon". Siihen en osannut sanoa mitään. Pitää taas kerran tarttua kirjaan ja päättää itse.

Onko menneen kuoleminen ainoa tapa vapautua sen kiroista ja puhdistautua? Näinkin hilpeisiin ajatuksiin väsynyt mieleni jäi elokuvan jälkeen. Lopussa oli kuitenkin ennen kaikkea uudestisyntymisen tunnelmaa ja menneestä vapautumista. Aloin peilata ajatusta itseeni ja mietin, mitä menneestä irti pääseminen minulle tarkoittaisi ja mitä minun pitäisi tehdä puhdistautuakseni? (tuskin mitään niin radikaalia kuin elokuvassa..) Mutta minulla ei siis ole vastausta kysymykseeni. Ehkä minun täytyisi vain pohtia asiaa enemmän.

Sillä se hymy, joka menneisyydestä puhdistumisen jälkeen seurasi, oli kaunis ja vapautunut.

Kuva täältä

What would I wish from the shooting star?

Olen tänään joutunut jälleen kerran miettimään elämääni ja sitä, minne tieni tulee vuoden päästä viemään. Tunne, että olen väärässä paikkaa opiskelemassa, on musertava! Haluan tällä hetkellä vain aivan jonnekin muualle niin kovin, että olen itsekin päästäni sekaisin, että mitä oikeasti tahdon ja mihin minulla on edes valmiuksia. Minulla on ja on ollut aivan liian monta haaveammattia, miksi haluaisin "isona": laulaja, lääkäri, arkkitehti, äiti, kirjailija, säveltäjä, musiikkiterapeutti, floristi, kondiittori jne... Maailmallekin haluaisin päästä vielä jonain päivänä, asua ehkä ulkomailla vuoden tai kaksi. En loppuelämäksi, mutta hetkeksi. Kuka tietää, jos vaikka se toteutuisikin jo ensi vuonna.

Mutta unelmia on vaikea toteuttaa, kun ne muuttuvat jatkuvasti tai ovat itsensä mielestä "mahdottomia". Vaikka ei ole mahdottomuutta. Sitä ainakin itselleni hoen. "If there's a will, there's a way." Tätä mantraa itselleni hoin 18-vuotiaana. Silloin halusin lääkikseen. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, olen yhä hukassa, mutta ainakin kiinni jossain opinahjossa. Hyvää vaihtelua sille tuuliajolle, missä lilluin vielä vuosi sitten. Ja ei sekään ole kiveen kirjoitettu, etteikö unelmani toteutuisikin juuri siellä, missä tällähetkellä olen. Aika näyttää.


Uskon, että olisin onnellinen monessa paikkaa. Ehkä liian monessa. On minulla pari niinkin suurta unelmaa, ettei niitä edes sanota ääneen. Aivan niin kuin ei sanota, mitä toivotaan kun puhalletaan kynttilät sammuksiin tai nähdään tähdenlento. Ne kerrotaan vasta sitten, kun ne unelmat ovat toteutuneet.

Uudessa Trendissä oli aivan uskomattoman inspiroiva juttu Heli Kajosta. En ole kuunnellut hänen musiikkiaan, saati katsonut Iholla-tvsarjaa, mutta hirvittävän sympaattiselta ihmiseltä hän vaikutti (eli pitää ehkä tutustua). En edes muista, mitä kaikkea jutussa oli, mutta yksi kysymys upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin ja herätti minut ajattelemaan tilannettani uudestaan. Eli: "Onko väärin etsiä itseään 25-vuotiaaksi?"

Kuin olisin saanut synninpäästön. Ei tietenkään!!

On aina valtavan helpottavaa kuulla, että joku muukin ikäiseni on/on ollut aivan yhtä hukassa kuin minäkin. Tai, että on ollut aivan yhtä hukassa, jos puhumme Kajosta. Anyway. Huokaus ja helpotus. En ole yksin. Jospas vain rentoudun taas hetkeksi ja muistaisin sen tavoitteen, jonka aikoinani itselleni asetin, eli joku tutkinto ennen kuin täytän kolmekymmentä. Siihen on vielä aikaa, eli vielä saa haahuilla ja olla epävarma kaikesta. Hoen itselleni samaa mantraa kuin viime keväänä: "Kaikki järjestyy".

En usko, että itseään löytää millään muulla tavalla kuin elämällä ja olemalla rehellinen itselleen. Tarttumalla hetkeen ja heittäytymällä siihen, mitä tie tuo tullessaan. Elämä kyllä kantaa, vaikka välillä kaikki tuntuukin aivan tavattoman vaikealta. Ja tietenkin unelmoimalla. Sillä ilman unelmia, ei ole mitään, mitä tavoitella.

Nyt unelmoin unesta. Öitä ja rutistus kaikille, jotka samassa ojassa ui. This too shall pass.

Ystävyyttä vain?

Olen mielestäni aikaisemminkin joutunut tähän tilanteeseen, eikä se tunnu ikinä hyvältä. Mies ja nainen, tyttö ja poika - ystävyys. Onko se mahdollista? Kyllä, väittäisin. Mielestäni on aivan mahdollista ja jopa todennäköistä, että ystäväpiiri koostuu muistakin kuin oman sukupuolensa edustajista. Itsellänikin on useita mies-kavereita, vaikkakaan ei kovinkaan läheisiä. Mutta on se välillä niin hemmetin hankalaa.

Mikä siinä on? Tyttökavereitteni kanssa halailemme paljon, suukotamme poskelle ja roikumme toistemme käsikynkässä keskellä kaupunkia. "Kulta" ja "Muru" ovat yleisiä hellyyttelynimiä puolin ja toisin. Toiset ystävistäni seurustelevat, toiset eivät, eikä missään ole ikinä mitään kiusallista. Rakastan ystäviäni aivan hillittömästi, enkä olisi mitään ilman heitä.

Miksi tästä kaikesta tulee niin vaikeaa ja kiusallista, kun kaverukset ovatkin mies ja nainen?

Olen kai joskus lohkaissut muina neropäinä, että jokainen nainen tarvitsisi ainakin yhden miespuolisen ystävän - ja mielellään homon - jotta voisi valittaa miesasioistaan ihmiselle, joka varmasti tietää, mitä miesten pään sisällä liikkuu. Ystävän, jolle voi uskoutua, ja luottaa, ettei suhdetta mutkisteta seksuaalisella jännitteellä. Ystävyys rakkaudella, mutta ei ihastuksella. Sillä nimenomaan tämä ihastus tuntuu rikkovan kaiken spontaanin lämmön kahden ystävän välillä.

Tämä on nyt kolmas kerta, kun näin käy. Pidän toista ystävänä, mutta sitten jossain vaiheessa kuningas alkoholi päättää laskea rimaa ja tulee tunnustuksia, joita ei ole valmis vastaanottamaan. Ja itse on kuin kala kuivalla maalla. Kammottava ristiriita sen suhteen, että toisaalta kaipaa hellyyttä ja läheisyyttä, uskoutumista ja turvallista kainaloa, mutta ei sen enempää. On se sitten kipinä, halu tai uskallus - en edes tiedä mikä - mutta jokin puuttuu. Sanon ehkä sanan "rakkaus" helposti, mutta on se totta, että kaikkia heitä olen omalla tavallani rakastanut, mutta en voisi sanoa, että olisin ihastunut heihin. Siitä tilanteesta vain ei pääse loukkaamatta toisen tunteita, ja juuri se rikkoo jotain korvaamatonta kahden väliltä.

Ensimmäisen ristiriidan kanssa meni vuosia korjautua, toisen kanssa suhteemme on neutralisoitunut vasta, kun mies on löytänyt itselleen tyttöystävän. Tämä kolmas on ollut tähän astisista läheisin, ja aiheuttanut sensorttisen morkkiksen, että en tiedä, koska tästä selvitään. Seuraavat kohtaamiset tulevat luultavasti olemaan yhtä piinaa - puolin ja toisin.

Tätä kaikkea sotkee ennen kaikkea se, että kaipaan kyllä rakkautta ja suhdetta. Siis parisuhdetta. Yritän pohtia, olenko vain pelkuri sillä silmieni edessä on kuitenkin hyvä, minulle tärkeä ihminen ja minä juoksen karkuun? Rationaalinen ajattelija minussa huutaa, että tartu kiinni, emotionaalinen puoli minussa pudistaa päätään. Ei ole reilua ketään kohtaan ryhtyä suhteeseen vain koska se on järkevää.

Aika rientää liian nopeasti ja pitää mennä töihin. Vastausta omaan dilemmaani ei siis täysin ole, mutta yhtä paljon kuin jaksan uskoa palavaan rakkauteen, jaksan uskoa yhä myös neutraaliin, mutta läheiseen ystävyyteen vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Tai sitten vain hankin sen koiran.