Tuuman verran onnellisempi: Kuka saa laihduttaa?

...itse asiassa en ole varma, että jopa kaksi? Who knows. Farkkujen ostaminen on aina ollut itselleni työläs prosessi ja usein tuskan, piinan ja pitkän henkisen valmentautumisen seuraus. Kauniisti sanottuna, kurvikkaana, mutta persjalkaisena tyttösenä housujen ostaminen on muutenkin aikamoista herkkua :D Tänään oli harvinaista kyllä niin helppo farkkujenhankinta-reissu, etten itsekään usko asiaa todeksi!

Anyway, anyhow, yksi kokonainen kuukausi lukemista takana (JUHUU!). Eli enää neljä kuukautta jäljellä (en tiedä pitäisikö tästä faktasta olla kauhuissaan vai helpottunut?) Kuukauden saldo on neljä fysiikankirjaa, kolme ja puoli kemian, ja n. 200 sivua paperia muistiinpanoja ja laskuja. Eli ihan kivasti on lähtenyt käyntiin, vaikka inan olenkin jäljessä aikataulustani. Mutta parempi kai ennemmin hitaasti ja varmasti, että asiat oppii myös, eikä puolihuolimattomasti hutasten, eiks jeh?

Toinen syy, miksi on ehkä onni että tätä luku-rumbaa ei jatku kuin enää neljä kuukautta: olisin luultavasti luuta ja nahkaa. Uskomatonta kyllä, yleensä olen stressisyöjä, nyt ei mikään tunnu maistuvan. Sillä combolla, että 1)on stressaantunut 2)nukkuu pitkät unet 3)kävelee/pyöräilee 2-4kertaa viikossa valmennuskursseille (edestakaisinmatka n.6km) niin hupsankeikkaa kilo jos toinenkin on karissut puolivahingossa. Joulukuun alusta melkein viisi. Vaikuttavina tekijöinä tosin voi olla myös a)se että työni pikaruokalassa loppui se 5vkoa sitten ja b)olen purkanut stressiäni 7.5kg kahvakuulla. Sillä kapineella sitten saa paikkansa kipeäksi!

Tajusin muuten se, että normaalipainoisen on oikeastaan jollain tapaa luvatonta hehkuttaa laihtumistaan. Aina kun pitäisi olla niin sinut itsensä kanssa, ja tyytyväinen sen kokoisena ja näköisenä kun on. Laihdutus tuntuu kuuluvan vain ylipainoisille (koska ylipaino on sairausriski) ja anorektikoille (sairaus sekin). Miksi minä "neiti Normaali" niin tekisin? Etenkin, jos ei ole mitään oikeaa ongelmaa. Enhän minä neljä kiloa painavampanakaan ollut mikään valaskala? Vainoaako kenties jossain takaraivon pohjalla syömishäiriön juuri, vai onko nykymedia aivopessyt minutkin laihuus-ihanteeseen? Minkälainen esimerkki minä olen itse bloggarina, kun voisin vetää lipun salkoon pelkästään siitä ilosta, että farkkukokoni on tuuman pari pienempi?

Suoraan sanottuna painon putoaminen on ollut itselleni helpotus. Ei siksi, että haluan olla hoikempi, vaan koska kilot, jotka on nyt kadotettu, saatiin eräässä ikävässä elämänvaiheessa yli vuosi sitten. Nyt kun ne ovat poissa, tuntuu että menneisyyden haamutkin ovat lopullisesti historiaa. Olen nyt aikalailla sen kokoinen kuin kirjoittaessani ylioppilaaksi. Muutaman kilon tarkkuudella ainakin. Ja näillä seuduilla olisi tarkoitus pysyä, tai ei ainakaan yhtään ylemmäs. Enää.

Toinen syy, miksi kilojen tiputus on helpotus, on se että en oikeastaan ole tehnyt mitään erikoista. Vain elänyt terveellisemmin ja voinut hyvin. Koko syksy oli yhtä stressiä ja harhailua, nyt olo on yhä stressaantunut, mutta suunta on löytynyt. Sitä suuremmalla syyllä teki mieli kiljua, kun yksi rakas ystäväni totesi jotenkin syyttävästi "sä oot laihtunut." NIIN OLENKIN! Entäs sitten? Olen tyytyväinen siihen, minkä kokoinen olen nyt. Ja minkä näköinen olen. Eikö se ole vain hyvä asia?


Tärkeintä mielestäni painon pudotuksessa (ja monessa muussakin) on mielestäni se, että sen tekee itseään varten, eikä muiden odotuksien ja ihanteiden mukaan. Jos on epämukava nahoissaan, tekee asialle jotain. Nyt puhutaan siis ihmisestä, joka on tasapainossa itsensä ja ympäristönsa kanssa, eikä aja takaa unelmaa tehdäkseen olostaan siedettävämpää. En näet usko, että verenmaku suussa laihduttava on sinut itsensä kanssa, ei 5, eikä 10 eikä edes 15kilon jälkeen. Jos hakee hyvää oloa laihuudella, ollaan pahasti metsässä. Hyvä olo tulee (luojan kiitos) aivan jostain muualta kuin puntarilta. Oma elämänfilosofiani voisikin olla pikemminkin "laihduta,kun voit hyvin". Silloin jaksaa edetä asioissa järkevästi, eikä turhaan piilota oikeita ongelmiaan (huonoa itsetuntoa, masennusta yms...) pakkomielteisen laihuuden tavoittelun alle. Laihdutus ei ole oikotie onneen, eikä stressilelu. Piste.

Vaahtosammutin lakkaa nyt vaahtoamasta ja menee keittämään teetä. Toivottavasti sain herätettyä jotain ajatuksia aiheesta. Itselläni alkoi vaan käpy palaa sen kanssa, kun tuntui, että minun täytyisi potea melkein huonoa omatuntoa siitä, että satun vain olemaan hoikempi taas. Viimeistään kuukauden päästä tilanneraportti ihan vain todisteena siitä, että hengissä yhä ollaan ja pää harteitten välissä. Wish me luck! (ja pysykää terveinä!)

Under my umbrella; ajatuksia rakkaudesta

Olen jounut usein sen kysymyksen eteen, että kuinka henkilökohtaisia asioita tänne uskaltaa kirjoittaa. Tiedän, että ainakin jotkut ystävänikin lukevat näitä juttuja, enkä haluaisi joutua "tilille" mistään. Olen yrittänyt pitää omat asiani ominani ja ystävieni asiat heidän ominaan. Käytän heistä nimimerkkejä, joita aina he itsekään eivät tunnistaisi itsestään (no, Kämppis on kämppis, mutta muuten). Omista asioista huomaan avautuvani helpommin kuin olisi ehkä hyvä, ja päässäni kaikuu opettajamainen saarna "MUISTA ETTÄ KAIKKI MITÄ LATAA/KIRJOITTAA INTERNETTIIN VOI JÄÄDÄ SINNE IKUISIKSI AJOIKSI!" Ja sen semmoista. Toisaalta blogi on myös omanlainen päiväkirja, joten on luonnollista kirjoittaa asioista, jotka koskettavat itseäni juuri sillä hetkellä. Mutta suojellakseni itseäni, ja jotta voin ainakin sanoa, että olen kirjoittanut jälleen kerran vain yleisesti, sovitaan, että tänäänkin puhutaan vain yleisesti asiasta, joka on blogini kolmas ja viimeinen sana. Love; Rakkaus.

 Ensinnäkin käytän sanaa hyvin rennolla otteella ja helposti, mutta tosiasia on myös se, etten ole elämäni ensimmäisen 22 vuoden aikana vielä koskaan rakastunut oikeasti. Tavallaan olen ihan onnellinen, että olen välttänyt ne teinivuosien maailmanloppumaiset sydänsurut, sillä tiedän, etten ollut edes vielä kolme vuotta sitten valmis rakastumaan tai rakastamaan yhtään ketään. Minulla oli pitkä tie itseni kanssa: tulla ehjäksi, tulla vahvaksi ja ennen kaikkea sietämään sitä, että olin täydellisen hukassa itseni kanssa. Edelleen olen epävarma sen suhteen, mikä hittolainen minusta tulee isona, mutta sen verran olen kasvanut, että tiedän haluavani tulevaisuudessa jonkun, jonka kanssa kasvaa isoksi.

Toinen asia on ikinä kasvaa niin vahvaksi, että päästää ketään niin lähelle, että suhdetta voi kutsua rakkaudeksi. Luottamuksen pitää olla silloin vahvempi kuin pelon tulla satutetuksi. Vaikka rakkaus onkin itselleni enemmän teoriaa kuin käytäntöä, niin kai se klisee pitää paikkansa, että rakkaus on ottamista ja antamista. Sen lisäksi se on hyväksymistä; virheiden sietämistä ja niiden rakastamista. Oma ongelmani (tiedostan sen kiusallisen hyvin) on pelko ja liian nopeat jalat. Huono lenkkeilykuntoni ei selvästikään ole yhdenvertainen pakenemiskuntoni kanssa, ja ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun olen viime hetkellä pistänyt hätäjarrun päälle ja kaasuttanut 180astetta toiseen suuntaan, kun huomaan olevani korviani myöten ihastunut johonkuhun. En osaa sanoa, kadunko pakenemisiani. Jotenkin olen kuitenkin saanut vakuutettua itselleni, että mikäli ikinä sen kuuluisa Mr. Right Guy törmää vastaan, niin hän ei anna minun juosta. Tai että minä itse en halua paeta.

Toisaalta olen mielummin herkkä juoksemaan epävarmoissa tilanteissa karkuun kuin syliin. En ikinä haluaisi siihen tilanteeseen (joita olen ikävä kyllä nähnyt elävässä elämässä), että roikun ja "rakastan" jotakuta vain siksi, etten jäisi vahingossakaan yksin. Kun lopulta rakastun, haluan rakastua siihen henkilöön, en siihen, että hän on käsieni ulottuvissa. Tai en ainakaan halua jämähtää suhteeseen, koska en usko löytäväni ketään parempaakaan. Ei, ei. Haluan suhteen, jossa en voisi kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa kuin juuri hänen. Eikö se ole juuri sitä, kun sanotaan, että rakkaus on sokea?

Vai olenko itse vain naiivi? Pitäisikö minun tyytyä siihen, että tosirakkauksia löytyy vain elokuvissa ja kirjoissa, muuten on vain kelpo kumppaneita? Jos haluan rakkauden, jossa olen "se ainoa", olenko liian vaativa? Pitäisikö harkita vain sen koiran hankkimista (jälleen kerran)? Vai jospas vain jälleen kerran työnnän pääni pakkaseen, ja käsken itseäni ajatelemaan vähemmän ja katselemaan ympärilleni enemmän. Ei se "True Love" ikinä tule kohdalle, jos päättäväisesti pitää silmänsä kiinni pahalta maailmalta, joka varmasti tulee antamaan turpaan vielä useaan kertaan tämän elämän aikana. That's life.

Jostain kuitenkin ne elokuvatkin ovat innoituksensa saaneet. Eivät ne voi olla pelkkää toiverikasta fantasiaa asiasta, jota ihmiset kaipaavat kaikkein eniten; rakastetuksi tulemisesta. Siihen minä luotan ja toivoni lasken.

Öitä!