Olen jounut usein sen kysymyksen eteen, että kuinka henkilökohtaisia asioita tänne uskaltaa kirjoittaa. Tiedän, että ainakin jotkut ystävänikin lukevat näitä juttuja, enkä haluaisi joutua "tilille" mistään. Olen yrittänyt pitää omat asiani ominani ja ystävieni asiat heidän ominaan. Käytän heistä nimimerkkejä, joita aina he itsekään eivät tunnistaisi itsestään (no, Kämppis on kämppis, mutta muuten). Omista asioista huomaan avautuvani helpommin kuin olisi ehkä hyvä, ja päässäni kaikuu opettajamainen saarna "MUISTA ETTÄ KAIKKI MITÄ LATAA/KIRJOITTAA INTERNETTIIN VOI JÄÄDÄ SINNE IKUISIKSI AJOIKSI!" Ja sen semmoista. Toisaalta blogi on myös omanlainen päiväkirja, joten on luonnollista kirjoittaa asioista, jotka koskettavat itseäni juuri sillä hetkellä. Mutta suojellakseni itseäni, ja jotta voin ainakin sanoa, että olen kirjoittanut jälleen kerran vain
yleisesti, sovitaan, että tänäänkin puhutaan vain
yleisesti asiasta, joka on blogini kolmas ja viimeinen sana. Love; Rakkaus.
Ensinnäkin käytän sanaa hyvin rennolla otteella ja helposti, mutta tosiasia on myös se, etten ole elämäni ensimmäisen 22 vuoden aikana vielä koskaan rakastunut
oikeasti. Tavallaan olen ihan onnellinen, että olen välttänyt ne teinivuosien maailmanloppumaiset sydänsurut, sillä tiedän, etten ollut edes vielä kolme vuotta sitten valmis rakastumaan tai rakastamaan yhtään ketään. Minulla oli pitkä tie itseni kanssa: tulla ehjäksi, tulla vahvaksi ja ennen kaikkea sietämään sitä, että olin täydellisen hukassa itseni kanssa. Edelleen olen epävarma sen suhteen, mikä hittolainen minusta tulee isona, mutta sen verran olen kasvanut, että tiedän haluavani tulevaisuudessa jonkun, jonka kanssa kasvaa isoksi.
Toinen asia on ikinä kasvaa niin vahvaksi, että päästää ketään niin lähelle, että suhdetta voi kutsua rakkaudeksi. Luottamuksen pitää olla silloin vahvempi kuin pelon tulla satutetuksi. Vaikka rakkaus onkin itselleni enemmän teoriaa kuin käytäntöä, niin kai se klisee pitää paikkansa, että rakkaus on ottamista ja antamista. Sen lisäksi se on hyväksymistä; virheiden sietämistä ja niiden rakastamista. Oma ongelmani (tiedostan sen kiusallisen hyvin) on pelko ja liian nopeat jalat. Huono lenkkeilykuntoni ei selvästikään ole yhdenvertainen pakenemiskuntoni kanssa, ja ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun olen viime hetkellä pistänyt hätäjarrun päälle ja kaasuttanut 180astetta toiseen suuntaan, kun huomaan olevani korviani myöten ihastunut johonkuhun. En osaa sanoa, kadunko pakenemisiani. Jotenkin olen kuitenkin saanut vakuutettua itselleni, että mikäli ikinä sen kuuluisa Mr. Right Guy törmää vastaan, niin hän ei anna minun juosta. Tai että minä itse en halua paeta.
Toisaalta olen mielummin herkkä juoksemaan epävarmoissa tilanteissa karkuun kuin syliin. En ikinä haluaisi siihen tilanteeseen (joita olen ikävä kyllä nähnyt elävässä elämässä), että roikun ja "rakastan" jotakuta vain siksi, etten jäisi vahingossakaan yksin. Kun lopulta rakastun, haluan rakastua siihen henkilöön, en siihen, että hän on käsieni ulottuvissa. Tai en ainakaan halua jämähtää suhteeseen, koska en usko löytäväni ketään parempaakaan. Ei, ei. Haluan suhteen, jossa en voisi kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa kuin juuri
hänen. Eikö se ole juuri sitä, kun sanotaan, että rakkaus on sokea?
Vai olenko itse vain naiivi? Pitäisikö minun tyytyä siihen, että tosirakkauksia löytyy vain elokuvissa ja kirjoissa, muuten on vain
kelpo kumppaneita? Jos haluan rakkauden, jossa olen "se ainoa", olenko liian vaativa? Pitäisikö harkita vain sen koiran hankkimista (jälleen kerran)? Vai jospas vain jälleen kerran työnnän pääni pakkaseen, ja käsken itseäni ajatelemaan vähemmän ja katselemaan ympärilleni enemmän. Ei se "True Love" ikinä tule kohdalle, jos päättäväisesti pitää silmänsä kiinni pahalta maailmalta, joka varmasti tulee antamaan turpaan vielä useaan kertaan tämän elämän aikana. That's life.
Jostain kuitenkin ne elokuvatkin ovat innoituksensa saaneet. Eivät ne voi olla pelkkää toiverikasta fantasiaa asiasta, jota ihmiset kaipaavat kaikkein eniten; rakastetuksi tulemisesta. Siihen minä luotan ja toivoni lasken.
Öitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti