Vuosi valmistumisen jälkeen

Valmistuin vuosi sitten lääkäriksi. Koko ajatus tuntuu aivan absurdilta. Ja samaan aikaan elämä Riiassa tuntuu aina vain kaukaisemmalta. 

Miten siitä voi olla jo vuosi?

Paljon on virrannut vettä aurajoessa ja daugavassa tällä väli. Oli muutto Suomeen vuoden pahimmassa talvimyrskyssä (thanks Valtteri 2022). Oli Valviran laillistumisprosessi, muutto uuteen (vieraaseen) kaupunkiin ja työt naistentaudeilla sairaalalääkärinä. Syksyllä tein ensimmäisen keisarileikkaukseni ja loppuvuodesta aloitin päivystämään. Hain ja sain erikoistumispaikan syksyn erikoislääkärikoulutus haussa vain aloittaakseni vaaditun terveyskeskuspalvelun kerryttämisen nyt alkuvuodesta.

Paljon asioita on siis tapahtunut. 

Muutamaan lauseeseen tiivistettynä viimeinen vuosi ja ura on siis edennyt hienosti ja elämä on muutenkin aika kivaa. Ja niinhän se paperilla onkin - mutta ei ilman elämälle tyypillistä vuoristorataansa. 

Siirtyminen opiskelijaelämästä työelämään oli melkoinen hyppy avantoon ilman portaita kiivetä ulos. Alkuun huomasin ikävöiväni elämää Riiassa, vaikka todellisuudessa ikävöinkin ennen kaikkea ihmisiä siellä. Ihmisiä, jotka olivat valtaosin jo muuttaneet pois niin kuin minäkin. Muutto vieraaseen kaupunkiin ilman olemassa olevaa ystäväpiiriä osoittautui yllättävän rankaksi, vaikka työporukassa vallitsikin hyvä yhteishenki ja olen sitä kautta tutustunut ihaniin ihmisiin. Luulen, että minulla on yksinkertaisesti matkaväsymystä. Olen ollut nyt yli seitsemän vuotta "reissussa" ja ikävä kotikunnille on vain kasvanut viimeisen vuoden aikana (vaikka teknisesti ottaen etäisyys onkin pysynyt kutakuinkin samana, vaihtunut vain etelästä pohjoiseen).

Kaikesta huolimatta viimeinen vuosi on ollut ennen kaikkea opettavainen. Olen oppinut paljon itsestäni, kasvanut nuorena lääkärinä ja ennen kaikkea tunne siitä, että olen oikealla polulla, on vahvistunut. Nyt terveyskeskustyötä tehdessäni minulla on ikävä naistentaudeille. Synnärijakso tähän asti on ollut parasta ikinä, vaikka en vielä olekaan vakuuttunut siitä, että minusta tulisi obstetrikko (eli synnärilääkäri). Alan kuitenkin pikkuhiljaa myös löytämään vahvuuksiani myös tk-lääkärinä ja nauttimaan sen hopeareunuksista (erityisesti lasten neuvolasta ja 8-16 työajasta). Ja hyvä niin, koska terkkaa pitäisi vielä tämän jälkeen tehdä se 6kk jossain välissä erikoistumista varten.

Viime vuosi oli siis ennen kaikkea työntäyteinen, enkä usko että tämä vuosi hirveästi tulee poikkeamaan edellisestä. Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni, että elämässä pitää olla muutakin kuin tasaisesti etenevä ura. Pitää myös elää. Kolmenkympin kriisi on ollut myös vallitseva elementti viimeisen vuoden aikana, enkä usko että tämä tulee helpottamaan vielä pitkään aikaan. Tästä huolimatta (ja juurikin tästä syystä) olen yrittänyt pitää myös itsestäni huolta. Aloitin yli vuoden tauon jälkeen kuntosali harrastuksen ja tähän asti se on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni.

Vuosi takana. Toista vuotta sekalaisin tuntein odotellessa. Helppoa tämä ei missään nimessä ole ollut, mutta väliaikaista tämäkin. Seikkailut keskussaairaalakaupungissa tulee jatkumaan todennäköisesti vielä seuraavat 2-3v joten pitää vain asennoitua siihen ja ottaa ajasta kaikki mahdollinen hyöty irti.

Arvovalinnat puntarissa - mitä lääkiksen jälkeen?

Lähestyessäni neljännen vuoden opintojen loppupuolta huomaan entistä enemmän pohtivani elämääni Riian ja lääkiksen jälkeen. Huomaan myös joutuvani entistä useammin isojen arvovalintojen eteen, mitkä liittyvät usein vahvasti tulevaisuuteeni - ja siihen, minkälaisen tulevaisuudestani haluan rakentaa. 

sairaalakisu

Osa arvovalinnoista ovat helppoja. Osa ovat taas helppoja päättää, mutta ehkä hankalampia toteuttaa käytännössä. Joissain kysymyksissä luulen olevani vielä hieman nuori ja kirkasotsainen, ja siitä syystä skeptinen sen suhteen, pystynkö ikinä toteuttamaan asioita siten, miten haluaisin. Koska elämä nyt on vain usein arvaamatonta ja vaatii vielä useammin tekemään kompromisseja. Saatan olla usein idealisti, mutta se ei tee minusta naiivia.

Arvovalinnat, joita olen pohtinut, liittyvät pitkälti odotuksiini tulevaa uraani kohtaan. Ja tunnen itseni hyvin bipolaariseksi välillä.

Vaakakupeissa tasapainoittelevat: 

1. Kunnianhimoinen erikoisala vs ns. "turvallinen" valinta, eli ura alalla jossa on huutava pula, mutta ei välttämättä niin lähellä sydäntä?

2. Ura vs perhe?

3. Työ julkisella puolella vai yksityisellä?

4. Täysiaikainen vai osa-aikainen työ?

Ongelma on ehkä se, että välillä huomaan haluavani kaikkia yhtä aikaan. Mutta samalla joudun muistuttamaan, että onni ei ole yhdestä asiasta kiinni. MUTTA on joitain haaveita, joiden toteutumatta jättämistä jää murehtimaan enemmän kuin tosia. Ja joidenkin haaveiden suhteen aika loppuu ennen pitkää kesken, kun taas joillain toisilla ei ole niin kiire. Ei oikeasti.

Yksi iso asia, josta en hirveästi ole puhunut täällä blogissa, mutta joka varmasti tulee vaikuttamaan tulevaisuudensuunnitelmiini vahvasti, on se että haluan joskus perheen. Ja tämä tulee olemaan yksi isoimmista asioista päättää valmistumisen jälkeen, ihan vain koska 30 menee rikki menee ensi vuonna. Samaan aikaan minua kuitenkin ajaa eteenpäin kunnianhimo urasta kilpailuhenkisellä erikoisalalla. Oma työfilosofiani on aina ollut, että työstä täytyy tykätä, koska niin iso osa elämää (jo ihan pelkkiä vuosia laskiessa). Ja itseäni kiinnostaa tällä hetkellä urat kirurgisilta aloilta tai vaihtoehtoisesti gynekologialla. Akuuttilääketiede ehkä, mutta siinä taas nousee kysymykset siitä, haluaako tehdä käytännössä kolmivuorotyötä. 

Ikä on ehdottomasti yksi suurimpia muuttujia tässä yhtälössä, sekä tietysti tulevaisuuden epävarmuus yleisesti (onko töitä, missä paikkakunnalla asuu, parisuhdestatus, terkkaan/erikoistumisputkeen pääseminen, mahdollinen pakko-väikkäri jne..). 

Niin paljon kuin etukäteen murehtiminen onkin turhaan, niin etukäteen suunnittelussa on puolensa. Helposti tuudittautuu siihen, että aikaa on, asiat menevät omalla painollaan ja kaikki järjestyy, niin kuin niiden on tarkoituskin järjestyä. Tämä viimeinen ei ainakaan pidä paikkansa. Asiat järjestyvät, mutta ei itsestään. Päätöksiä pitää tehdä sen mukaan, mitä pitää itselleen tärkeänä. En olisi ikinä päässyt unelmissani eteenpäin, jos olisin jäänyt vain odottelemaan, että asioita tapahtuu ja että asiat loksahtavat kohdilleen. Jos haluaa saavuttaa jotain, niin pitää joskus tehdä isoja päätöksiä sen suhteen, mitä pitää itselleen tärkeänä ja edetä sen mukaan. 

Tästä tuli varsin henkilökohtainen vuodatus, mutta nämä asiat ovat pyörineet varsin paljon päässäni viime aikoina. Tällä hetkellä elämäni näyttää siltä, että valmistuminen odottaa vuonna 2022 helmikuussa, laillistuminen luultavasti maalis-huhtikuussa, sitten tarkoitus tehdä tk-palvelut. Ja siinä onkin suunniteltuna elämä jo vuoden 2022 loppuun asti, melkein 3 vuotta eteenpäin. 

Absurdia? Ehkä hieman, mutta niin se elämä vain välillä menee.

Ihanaa loppuvuotta!

Opiskelijana ulkomailla: minne (ja milloin) katosi ikävä?

Havahduin jossain kohtaa siihen, että minulla ei ole enää "ikävä" Suomeen.

Viimeisen tentin juhlintaa!

En ole aivan varma, missä vaiheessa tämä tunne katosi. Ja oliko minulla oikeastaan missään kohtaa varsinaista, maatajärisyttävää "koti-ikävää". Olin kuitenkin tottunut itsenäiseen elämään jo Suomessa - olinhan asunut jo poissa lapsuuden kodistani jo yli viisi vuotta siinä vaiheessa kun muutin Riikaan. 

Se mitä oikeastaan "ikävöin" ei ollut Suomi, vaan elämäni siellä. Nyt huomaan, että teen sitäkin enää vain harvoin. Huomaan, että olen kateellinen ja surullinen hetkistä, joita menetän (asioita kuten ensimmäisten joukossa synnärille ryntääminen siskonpojan syntyessä, uutiset ystävän kihloihin menosta, uudesta asunnosta ja niin edespäin), mutta enpä juuri muuta. Jotenkin sitä oma "elämä" on vain loksahtanut paikoilleen täällä Riiassa.

Luulen, että tähän ikävän "katoamiseen" liittyy itselläni neljä toisiinsa hyvin tiivisti liittyvää asiaa:

1. Väliaikaisuus
2. Kaikkeen tottuu

3. Turvaverkko

4. Juurettomuus

Ensinnäkin: väliaikaisuus. Uskon, että sillä on vissi ero, että tiedän tämän kaiken olevan vain kappale elämästäni, jolle on niin sanottu parasta ennen päivä. Etenkin, kun opintoja on enää "vain" puolet jäljellä, niin matka ei tosiaankaan tunnu enää pitkältä. Tällä hetkellä suunnitelmani on siis palata Suomeen valmistumisen jälkeen, vaikka eihän sitä ikinä tiedä, minne elämä vie kolmen vuoden päästä...

Olen ennenkin siteerannut tätä sanontaa: "kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä vietiin". Muistan, että minuun sattui enemmän kaikki menetetyt hetket ja kokemukset ystävien ja perheen kanssa opiskelujen alkuvaiheessa. Mutta siinä vaiheessa myös uusi ystäväpiiri haki vielä vähän muotoaan ja asuin yksin, mikä lisäsi ikävää Suomen "vanhaa elämää" kohtaan. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä, että olen saanut näin hyviä ihmisiä ja ystäviä elämääni. He ovat olleet aivan korvaamattomia tämän kolmen vuoden aikana.

Viimeinen tunne, johon olen törmännyt etenkin viime vuoden aikana vahvasti, on juurettomuus. Minulla ei ole tällä hetkellä kotia Suomessa. Aina, kun käyn Suomessa, huomaan olevani vieras ja vieraana. Kuten sanoin, lähdin lapsuudenkodistani jo kauan sitten - minulla ei ole siellä edes huonetta, eikä juuri kukaan ystävistäni asu enää kotikaupungissani (paria paluumuuttajaa lukuunottamatta). Minulla ei ole paikkaa, jossa voisin oikeasti olla, elää ja hengittää kuten haluan, vaan olen aina jonkun toisen luona - kuin purkaamaton matkalaukku lähtövalmiina seuraavaan paikkaan. Ja niin ihanaa kuin se onkin, että voi mennä jonkun luo asumaan viikoksi, kahdeksi tai kuukaudeksi, niin ei se oli koti. 

My new toy!

En siis osaa sanoa, minne ja milloin tuo ikävän tunne hävisi, oliko sitä oikeasti koskaan ja ikävöinkö vain retrospektiivisesti hetkiä, joita menetän? Olen hyvin tyytyväinen elämääni täällä, mutta olen tällä hetkellä myös tyytyväinen siitä, että tälle on jossain kohtaa joku "piste". Se, että mitä tämän pisteen jälkeen tapahtuu, on vielä mysteeri, mutta se ei oikeastaan ahdista minua ollenkaan. Elämä vie eteenpäin.

Ja siksi on aina hyvää pitää matkalaukku käden ulottuvilla.




(ja kuten epämääräisestä kuva-valikoimasta voi päätellä, olen ollut ääriimäisen laiska valokuvaamaan viime aikoina :D )

Erikoisalani?

Tähän alkuun haluan heti painottaa, että minulla ei siis ole mitään käryä siitä vielä mitä haluan tehdä "isona". Tai on minulla jonkinlainen ajatus, mutta varsin suuntaa antava. Toisaalta olen myös tehnyt tietoisen valinnan sen suhteen, etten ajattele asiaa vielä.

Kun aloitin lääkiksen, ensimmäinen kysymys heti valmistumisvuodeni jälkeen oli, että mikä minusta sitten tulee? Vastaukseksi monet ihmiset odottivat kuulevansa, että kirurgi, neurologi tai psykiatri... vaikka tämä 6 vuoden koulutus on vasta lääketieteen perustutkinto (Suomessa LL eli lääketieteen lisentiaatti, meistä ulkomailla opiskelleista tulee taas laillistettuja lääkäreitä). Tutkinto antaa meille pätevyyden toimia lääkäreinä ja antaa mahdollisuuden jatkaa erikoistumisopintoihin. Ja erikoistumisopinnot (muistaakseni) kestävät taas sen 4-6 vuotta, alasta ja tuurista riippuen. Erikoistumisopinnot ovat tällä hetkellä jonkinlaisessa murroksessa, enkä ole rehellisesti ottaen aivan tilanteen tasalla, että miten erikoistumisopintoihin jatkossa haetaan/päädytään. Toisaalta en ole nähnyt sitä myöskään itselleni ajankohtaiseksi aiheeksi vielä vähään aikaan. Niin kuin en sitäkään, mikä erikoislääkäri minusta tulee (jos tulee) ennen pitkään.

Mutta onhan asiaa hauskaa pyöritellä mielessään.

erikoisalani.fi/ on nettisivusto, jonka kanssa olen pelaillut useammin kuin kehtaan myöntää. Sieltä on ollut mielenkiintoista saada osviittaa ja ideoita, vaikka testiä ei kuulukaan kuunnella kuin gospelia. On paljon erikoisaloja, joista en ollut edes kuullut ja tämän takia pidän testistä. Siellä voi myös punnita hieman, että onko unelmieni erikoisala sittenkään sopiva itselleni. Sillä on hyvä pitää mielessä, että haaveet ja oma persoona eivät välttämättä kulje käsi kädessä, vaikka kuinka toivoisi. Esimerkiksi, jos ala vaatii paljoa päivystämistä, mutta oma pääkoppa ja kroppa ei vain sitä kestä.

Oma testituloksieni kärjessä esimerkiksi ovat tällä hetkellä verisuonikirurgia, sydän- ja rintaelinkirurgia, ja neurokirurgia. Mutta ymmärrettävästi ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen käsitys näistä aloista on täysin mitätön ja vasta aika ja harjoittelut näyttävät, mihin kiinnostuu herää. Lisäksi tarvitaan ripaus hyvää tuuria ja kukaties hulluuttakin, ennen kuin päätös syntyy - sillä se ei ole vielä. Viisi vuotta on pitkä aika ja kuka tietää, minkälaista elämäni on silloin.

Tein siis tietoisen valinnan, että rakastan (lähes) kaikkea.
Haluan tutkia, opiskella ja nähdä vähän kaikkea, mitä tarjolla on ja yritän pitää itseni avoinna eri vaihtoehdoille. Minusta on melkein surullista, jos joku kulkee 6 vuotta silmälaput naamallaan vain yksi vaihtoehto mielessään. Harva oikeasti on varma vielä näin varhaisessa vaiheessa, että miltä erikoisalalta itsensä löytää. Ja varsinkin, kun kaikki ei ole itsestään kiinni, vaan myös siitä, mikä työtilanne on, löytyykö erikoistumispaikkoja, kestääkö pää ja fysiikka työtä ja niin edelleen. Turha piirrellä joustamattomia tulevaisuudenkuvia, kun voi käyttää leveämpää pensseliä ja laveerata. Ja ennen kaikkea olla utelias. Ja vaikka erikoistuisikin, pidän myös tärkeänä asiana säilyttää jonkinlainen lääketieteellinen "yleissivistys" myös muista aihepiireistä kuin omastaan.

Summasumlaarum minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä haluan tehdä valmistumiseni jälkeen ja parhaani mukaan yritän myös ennenaikaisia päätöksiä vältellä. Katsotaan mihin suuntaan vuodet minua vievät. Sen sijaan olen koonnut muutamia erikoisaloja, joista olen melko varma, etten ainakaan tule itseäni löytämään:

1) Psykiatria
Alimiehitetty, arvostettu ala. Hirvittävän kiinnostava, mutta en usko, että oma pääkoppani kestäisi sitä työtä. Plussana olisi tietysti hyvä työllisyystilanne (?), mutta nopenopenope. Not for me.

2) Silmälääkäri
Tämä kulkee samassa kategoriassa sen kanssa, miksi minusta ei tullut hammaslääkäriä.
Toisista sisäelimet ja ruumiinavaukset ovat vastenmielisiä (itse olen kuin lapsi karkkikaupassa niinä anatomian tunteina), minusta taas silmät. Kuten myös hampaat ja suu. En osaa selittää asiaa, siinä ei ole suoraan sanottuna mitään järkeä, mutta jostain syystä ajatus silmien tökkimisestä aiheuttaa vilunväristyksiä. Ei sitä tietenkään pidä vannoa, mutta luulenpa hyvinkin, ettei siitä tule erikoisalaani.

3) Kliininen kemia
Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, jos olisin halunnut opiskella kemiaa, olisin jäänyt Turun yliopistoon, enkä olisi lähtenyt lukemaan lääketiedettä Latviaan.

Hieman yli viikko vielä lomaa jäljellä!! Pian pääsee taas pakertamaan :D

Life in Riga

Vko.1 takana. Hyvin monta edessä.

Eli täällä siis kirjoittelee uunituore lääketieteen opiskelija Riiassa. Ensimmäinen (tutustumis)viikko on ohi ja ensi viikolla pitäisi alkaa tositoimet luentojen yms suhteen. Olo on ristiriitainen: innokas, mutta haikea. Hieman väsynytkin, mutta se ei johdu viikko-ohjelman raskaudesta vaan siitä kaikesta sosiaalisesta latauksesta, mitä viikko on pitänyt sisällään. Vastapainona kaikelle sille, olen viettänyt melko pitkiäkin aikoja vain kotona netflixin ääressä. Koko aikaa ei vain jaksa olla iloinen, sosiaalinen ja kaikin puolin mukava ihminen.

Lopetin viimein viime syksynä pääni hakkaamisen seinää vasten Suomen lääkiksen kanssa. Hain - ja pääsin - opiskelemaan Riikaan (Riga Stradins University) alaa, josta olen unelmoinut jo pitkään. Siitä huolimatta yksi päällimmäisimpiä tunteita on hassu luopumisen tunne. Vaikka loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä, missä itsensä lääkäriksi lukee, niin kuitenkin sillä on. Koko 25-vuotinen elämäni jäi lahden toiselle rannalle ja uuden elämän rakentaminen tyhjästä on samaan aikaan parasta ikinä ja aivan helvetin pelottavaa. 6 vuotta on pitkä aika. Mutta jotenkin jaksan myös uskoa siihen, että aika tekee tehtävänsä - asiat helpottuu ja elämä rakentuu uudestaan. Eikä se Suomi tai elämä siellä myöskään minnekään katoa.

Ennen kuin vajoan sen syvempiin mietteisiin, tässä ensimmäisiä ajatuksia kaupungista itsestään:

- Jugend yms "vanhojen talojen" paratiisi.
Talot ovat joko täysin kunnostettuja tai sen näköisiä, että nuorisoaktivistiporukka pitää sitä vallattuna. Seiniä koristaa joko upouudet maalit tai graffitit, joskus jopa samassa korttelissa näkee tätä vastakkainasettelua.

- Yksisuuntainen liikenne ja suojateiden puute.
Asun itse keskustan lähellä olen pakostakin kiinnittänyt huomiota, että lähes jokaisen kadun liikenne on yksisuuntainen. Sikäli ihan hyvä; helpottaa teiden ylityksissä, sillä tosiaan suojateitä täällä ei harrasteta kuin ehkä joka toisen ylityskohdan kohdalla.

- Alkoholikauppoja JOKA puolella!
Okei... Tässä puhuu tosiaan Suomi-tyttönen, joka on tottunut Alko-monopoliin. Oli vain jotenkin huvittavaa pööpöillä ensimmäistä kertaa viikko sitten kauppaan ja ohittaa 2-3 alkoholiputiikkia ennen kunnon supermarkettia :D Tähän kyllä tottuu pelottavan nopeasti, että voi kätevästi hoitaa kaikki (kröhöm...) elintarvikeostokset yhdestä kaupasta; eli tomaattikastikkeet ja votkat löytyy sopivasti viereisiltä hyllyiltä.

- Halpa
Suomen hintatasoon verrattuna. Etenkin ystävämme alkoholi. Opiskelijana, en valita.

- Julkinen liikenne & taxit
Sekä kaupunginsisäinen julkinen liikenne (buss, trolley-buss, tram) että taxin kanssa ajaminen halpaa kuin saippua. Opiskelijana saan vielä alennusta, eli kuukausikortti kaikkiin julkisiin maksaa 16e. Taxien kanssa saa kuitenkin olla hieman tarkkana; osat kalliimpia kuin toiset. Esim lentokentällä mainostetaan taxi-firmaa (can't remember the name...) joka ajaa keskustaan 20e:lla... Itse otin randomin taxin heti oven ulkopuolelta ja maksoin matkastani 11e.

Tässä ensimmäisen viikon mietteitä, ensi viikolla alkaa oikea opiskelu!
Wish me luck!

Pitääkö tytön olla aina kiltti ja epäitsekäs?

Milloin pitää ottaa askel taakse päin ja luovuttaa?

Olen miettinyt ennenkin tätä kiltin tytön ongelmaa: miellyttää vai ei? Kenen miellyttäminen on tärkeintä? Itseni vai jonkun muun? Mutta jos en joustakaan muiden mukaan, olenko itsekäs? Saanko sillä, että olen kiltti ja muovautuva, itselleni mitään? 

Varmasti jotain - muutoin sitä ei tulisi tehtyä. 

Ainakin itselleni on tärkeää, että koen olevani millään tavalla hyödyllinen ja tärkeä. Onhan sen luonnollista. Haluan olla hyvä ja luotettava ystävä ja sisko. Haluan osoittaa töissä, että osaan ja olen ahkera. Opiskeluissa (aivan, opiskelen taas!! Maailma on ihmeitä täynnä! ) en haluaisi mennä siitä missä aita on matalin, koska tuotan silloin pettymyksen itselleni. Haluaisin todistaa sekä itselleni että koko maailmalle että, hei! Minäkin olen tärkeä ja fiksu ihminen. Minullakin on jotain annettavaa. Mutta nämä tunteet joutuvat yhä useammin ja useammin koetukselle. Monestakin syystä. Yksi syy on, että olen väsynyt suorittamaan.

Ironisinta on ehkä se, että en myönnä olevani perussuorittaja, jonka elämän tehtävä on miellyttää muita. Kaukana siitä. Olen itsenäinen ja itsepäinen nainen, maustettuna oinaan tempperamentilla, taiteellisella herkkyydellä ja kunnianhimolla. Saatan ehkä kaivata ihmistä rinnalleni, mutta elämäni tuskin musertuu, jos ei tätä henkilöä koskaan löydy. Mutta silti, vaikka kaiken aikaa väitänkin tekeväni asioita sen takia, että ne ovat omia valintojani, huomaan ajautuvani usein umpikujaan sen kanssa, mitä itse haluan ja mitä kuvittelen muiden minulta odottavan. 

Esimerkiksi työni tällä hetkellä (joka itseasiassa herätti kirjoituspuuskan pitkästä aikaa). Koen olevani umpikujassa sen kanssa. Ja samalla kiitän ja ylistän kohtaloa, etten olekaan siellä vakituisesti,  vaan pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan. Mutta siis: pidän työstäni. Oikeastaan melko paljonkin. Se on raskasta, ravintolassa ruokien kanssa juoksemista ja astioiden keräämistä ja melkein aina on kiire. Asiakkaat ovat toisinaan aivan huippuja, ja saavat hymyn huulille koko päiväksi. Mutta jotain siinä selvästi mättää, sillä nykyään aina kun saan kutsun töihin, sydämeni nousee kurkkuun ja olen kuin bambi ajovaloissa. Ajatus töihin menosta saa minut menemään lukkoon, mutta toisaalta kieltäytyminenkin tuntuu mahdottomalta. Olen melkein paniikissa. Enkä tarkalleen edes tiedä miksi. 

Suorittaminen on vilpillistä ja koukuttavaa. Kuin juoksisi laina-ajalla. 

Itse suoritan miellyttääkseni lähinnä itseäni. Vakuutelen, että näin kuuluu vain tehdä ja jaksaa. Mielellään vielä hymy kasvoilla. Olen väsynyt siihen, että minun pitäisi olla aina valmis hyppäämään vuorokauden varoitusajalla töihin (mielellään kahdeksaksi tunniksi tai pidemmäksi..) vain koska muut odottavat minun tekevän niin. Ja totta kai odottavat: sehän on minun työtäni extra-tarjoilijana! Mutta vaikeinta on se, itseäni ahdistaa tuottaa toisille pettymys. Tekeekö se minusta itsekkään paskiaisen, johon ei voi luottaa, vai vain ihmisen. 

Minä haluan uskoa, että olen fiksu, tärkeä ja hyödyllinen - jopa lahjakaskin jossain - ilman että minun täytyy suorittaa joka elämänsaralla. Olen kahdenkymmenenneljän. Teoriassa aikuinen, eli minun pitäisi lakata ajattelemasta kuin epävarma teini, jonka koko elämä riippuu siitä, minkälaiset arvosanat saa, onko poika/tyttöystävää, tai mitä muut minusta ajattelevat. Ihan oikeasti: eikö suurin saavutus, mitä tässä hullussa, peloittavassa maailmassa voi saada, ole onnellisuus? Sitä ei saavuta suorittamalla oravanpyörässä. En ainakaan minä. Nostan ihan ihan oikeasti hattua niille, jotka opiskelevat ja tekevät hirveästi töitä sen ohella. Huomaan, että minä en siihen kykene. Muisto edellisestä loppuunpalamisesta (yhtälöllä työt+koulu= romahdus) on vielä aivan liian tuore ja kipeä. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun kunnolla joutui kasvotusten oman inhimillisyyteni kanssa (ja sekös suorittaja-ihmistä vituttaa). 

Toivon vain, että tästä tulisi tasapainoinen ja onnellinen vuosi. Miten siihen päästään, jää nähtäväksi.

Tähän tekstiin ja tunnelmiin sopi vain ihan liian hyvin Frozenin Let it go :) (Idina Menzelin ääni on aivan mahtava!)

Seuraavan kertaa. 

Dream on Dreamer

Ei ole mitään ihanampaa ja kamalampaa kuin Unelma. Se on yleensä jotain sellainen, joka saa sinut kikattamaan ja sydämesi läpättämään kuin kolibrin. Unelmasta (tai Unelmista... tässä suhteen haaremit äärimmäisen sallittuja!) voisi puhua, puhua ja puhua niin kauan kunnes leukaluita särkee ja äänestä tulee käheä. Itse voisin ainakin hölpöttää omista Unelmistani pienen ikuisuuden! (mistä tuli mieleeni, että olen aika varmasti puhunut ko. aiheesta ennenkin, mutta antakaa ikuiselle haihattelijalle anteeksi! Siinä vaiheessa vain kun leukaluuni viimein pettävät, sormet jatkavat...)

Unelmissa ja Unelmoinnissa on varjopuolensa, sillä ne ovat juuri sitä itseään: unelmia. Jotain, mitä sinulla ei vielä ole, mutta haluaisit saada/saavuttaa. Minusta on jotenkin paradoksaalista väittää, että kukaan voisi ikinä "elää unelmaansa". Eihän se ole enää Unelma! Se on totta, todellisuus! Ja luultavasti silloin aivan käsittämättömän ihana todellisuus ja hetki, kun unelmasta tulee viimein totta. Niin. Kunnes tosiaan haistattaa edelliselle unelmalleen niin sanotusti pitkät ja keksii uuden. Ihmiset ovat kuitenkin aina ihmisiä ja ruoho vihreämpää vielä jossain muualla. Niin se vain on. Unelmasta tulee osa itsestäänselvyyttä, arkea, eikä se enää  koskaan herätä samanlaista tunnetta kuin silloin, kun Unelma oli vasta varovainen sivulause kahvipöytäkeskustelun lomassa.

Minusta on tervettä unelmoida. Vaikka toisaalta se kasvattaakin meissä ikuista tyytymättömyyttä siihen, mitä meillä on tällä hetkellä. Unelmat ovat tavoitteita, asioita, joita haluamme saada ja saavuttaa. Minusta ihmisen on tärkeää kehittyä ja kehittää itseään; muuten päädytään liian nopeasti siihen pisteeseen, että mitä järkeä missään maailmassa ja elämässä edes on. Unelmat ovat myös osa aikuiseksi tulemista - kasvamista siksi ihmiseksi, joka toivoo olevansa. Mikä sitten kenenkin unelma on, on sitten jokaisen oma asia.

Kaiken tämän mahtipontisen Unelmoinnin ylistyksen jälkeen voisin vielä sanoa, ettei kaikkia niitä kannata ottaa niin vakavasti. Kyllähän sitä itse kukin haaveilee lottovoitosta ja maailmanympärimatkasta, mutta tuskin kenenkään (?) maailma oikeasti musertuu, jos näitä unelmia ei koskaan tavoitakaan? Unelmien yksi paras puoli luultavasti onkin niiden samanaikainen maagisuus ("ei näin koskaan tule tapahtumaan mutta...") ja toisaalta todellisuus. Unelmat, jotka ovat lähellä todellisuutta, mutta vielä ylitsepääsemättömän maagisia, ovat viheliäimpiä ikinä. Ja sitä minulle on lääkis tällä hetkellä... Unelma jossain ulkoavaruudessa, luultavasti lähellä uranuksen kiertorataa (....onko sillä?). Ja kuinka paljon toivoisinkaan, että saisin sen Unelman kiinni jo tänä vuonna...

ps. tänään unelmoin myös koirasta, omasta asunnosta, mykästä (lähinnä ei laulavasta) naapurista, salmiakista (toteutui!!) ja 10km juoksutavoitteesta (tänään tuli juostua 6km!!! JEEE!!!)
 Eli hiljaa hyvä tulee.

You just sometimes need a push

Joskus vain parasta, mitä ihminen voi saada, on turpaansa. Henkisesti. Ei, kukaan ei ole huutanut ja mollannut minua maan rakoon (paitsi valituksien muodossa esimiehelle... pitkä, pitkä juttu.) Joulu ei mennyt sittenkään odotuksien mukaisesti. Tuli isku kasvoille, joka jollain friikillä tavalla herätti minut jostain syvästä unesta toimimaan "nyt tai ei koskaan" mentaliteetilla.

Viikkoa ennen itse H-hetkeä, joulua, pappani joutui sairauskohtauksen takia sairaalaan ja oli koko päivän hiuskarvan varassa. Jälkipeli kohtauksen jälkeen on prosessi itsessään - mistään kohtauksesta (joka on tekemisissä aivojen kanssa) ei selvitä helpolla. Ei 80-vuotiaana. Edelleen mennään päivä kerrallaan ja vasta kesällä voidaan vetää mitään suurempia johtopäätöksiä, missä mennään. Jos siis mennään.

Olen vuodattanut turhautumistani elämääni. Ja nyt jotenkin asia kirkastui: Nyt-riitti. Pistin elämäni täysremonttiin, viimein!

1. Irtisanouduin
2. Ilmoittauduin valmennuskurssille.
3. Kevään projektina Lääkis.

Olo on kevyt. Olen niin helpottunut ensinnäkin töiden päättymisestä (enää 2 päivää!!!), toiseksi suunnitelmien selkeytymisestä. Nyt. Nyt haluan tätä tarpeeksi, että heitän kaiken muun huut-helkutaan ja hei,hei! Haluan opiskelemaan, haluan lääkikseen. Piste. Muita en edes ajattele.

Raha tässä tulee olemaan tiukilla, sillä valmennuskurssit eivät todellakaan ole mitään ilmaisia... Mutta kaikesta selvitään. Niin on aina selvitty.

♥ Hiljaisuus luultavasti jatkuu, mutta tulen varmasti kirjoittelemaan pitkin kevättä projektistani ja muista. Toivottakaa onnea ja puolen vuoden luku-psykoosia!

Päivän biisi: All This Time ♥

Slow love Slow; miksi meillä on aina kiire?

Pieni sydämeni;

ole tässä,

ole läsnä,

muuta en pyydä

 "Sori, emmää kerkeä, on kiire." Ihan liian usein lankeaa näihin sudenkuoppiin. Tiedän olevani yksi iso hamsteri, mitä tulee tekemisen hamstraamiseen. Lankean myös usein erillaisiin projekteihin (on se sitten suursiivous, kirja tai pipon kutominen..) joita en koskaa saa loppuun asti, koska on liikaa kaikkea muuta. Yksikin päivä ilman kalenteria saisi minut epätoivon ja hermoromahduksen partaalle, kun en voisi koko ajan tarkastaa, mitä pitää tehdä seuraavaksi ja minne pitäisi mennä, ja mitä asioita pitäisi toimitta. Vaikka kiire ei sanana välttämättä kuvaa parhaiten elämääni tällä hetkellä, niin siitä huolimatta tuntuu, että elämä on tuskaisen paljon kaikenmaailman juttuja. On työt, on laulutunnit, on harrastajateatterilla lipunmyyntiä ja uskomatonta kyllä, sosiaalista elämää. Ainakin joskus. Mutta kun välillä tuntuu taas siltä, että jopa tästä viimeisestä - rakkaiden ihmisten näkemisestä - on tullut vain yksi taakka lisää kalenteriin. Silloin on aika mennä itseensä: mitä helvettiä minä teen?

 Taas vaihteeksi asia, jota saarnaan kaikille, mutta toteutan itse aivan yhtä huonosti: monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. "I want it all" rallatus soi päässäni usein, ja se on oma Akhilleen kantapääni. Varsinkin yhdistettynä jopa ällistyttävään organisointikykyyni (vain kalenterin suhteen, toim. huom.). Saan sullottua kalenterini uskomattoman tukkoon, jos vain halua. Väitän ainakin itselleni, että nautin kiireestä ja siitä, että on paljon tekemistä ja menoa, sillä pelkään pysähtyä ja paikoilleni lamaantumista. Toisaalta huomaan hermostuvani heti, jos jostain syystä jotain muuttuukin: vapaapäivään tuleekin työvuoro, treffit kaverin kanssa siirtyvät tai viivästyvät tunnilla tai parilla, tai jotain muuta vastaavaa. Joskus yksikin muutos saattaa kaataa koko pirun korttipakan ja siitä vasta riemu ratkeaakin.

On eri asia ajautua kiireeseen kuin koota niitä itse. Omien rajojensa yliarvoiminen ei ole koskaan suositeltavaa ja mitä vanhemmaksi ole tullut, sitä enemmän alan kannattamaan eräänlaista "easy leaving" mentaliteettia. Kavereitani, jotka opiskelevat, kehotan olemaan käymättä töissä, ellei taloudellinen tilanne sitä vaadi. Liikunta itselläni on esimerkiksi jäänyt taas kokonaan pois, mutta hittoako siitä pitää tehdä mitään mörköä kalenteriin: aina ei kerkeä 3kertaa viikossa salille/lenkille, vaikka kuinka haluaisi. Kalenteri ei ole kaikkivoipa, eikä kaikelle voi myöskään antaa aikarajaa - mikä perfektionistin painajainen! Etenkin mitä tulee tunteisiin; suru ja toipuminen eivät tapahdu kiireessä, eikä niille voi asettaa parasta ennen päivää. Aika hoitaa kyllä tehtävänsä, niin kuin muidenkin haavojen paranemisissa. Aikanaan. Miksi piinata itseään turhaan liian suurilla vaatimuksilla, kun oikeasti voisi välillä vain pysähtyä ja hengittää.

Haluaisin hidastaa koko maailman menoa tällä hetkellä. Jo ihan siitä syystä, että koskaan ei tule takaisin sitä päivää, jonka kiireessä juoksemme läpi. En halua menettää päiviä sillä, että suoritan niistä jokaisen mahdollisimman tehokkaasti läpi päästäkseni päämäärään X. En usko, että kukaan pystyy olemaan aidosti läsnä käsillä olevissa hetkissä, mikäli katse ja ajatus (ainakin alitajuntaisesti) on jo toisaalla. Tälläkin hetkellä huomaan ajattelevani koko ajan vain huomista työvuoroani, vaikka juuri nyt olenkin kotona, kirjoitan ja hengitän. Vilkuilen kelloa ja mietin, koska pitää mennä nukkumaan, jotta jaksaa huomisenkin päivän juosta kuin kuka tahansa kunnollinen suorittava kansalainen. Kiire ja kiireentunne siis jatkuu, vapaallakin.

Onneksi aika myös opettaa. Ennen pitkään.

Öitä.

Not all those who wander are lost

Miksi en voi olla yksi niistä onnellisista ihmisistä, jotka unelmoivat vain yhtä asiaa ja tekevät kaikkensa sen saavuttamiseksi? Miksi minulla on ihan liikaa unelmia, joita voisin tavoitella? Olen hieman avannut unelmiani aikaisemminkin, mutta en sen tarkemmin, jo ihan syystä, että en pysy niissä itsekään perässä. Miettiessäni mitä haluan, poikkeuksetta päässäni alkaa soimaan Queenin "I want it all"; haluan siis aivan liikaa kaikenlaista. Vaikka loppujenlopuksi - pitkän syvällisen pohdiskelun jälkeen - päädyimmekin Hymykuopan kanssa siihen, että tärkeintä olisi se, että on onnellinen. Niin yksinkertaista! Millään muulla ei ole väliä, mutta kunhan olisi onnellinen niin siinä hetkessä kuin myöhemminkin. Onni ei voi olla lainattuja minuutteja sieltä täältä.

Ei kaiken tarvitse mennä niin kuin unelmoimme. Jos kaikki olisi mennyt ns. "putkeen", olisin tällä hetkellä opiskelemassa jo hitto 3:tta vuotta lääketiedettä, monta kokemusta ja ystävää köyhempänä. Ei olisi teatteria, teatteriystäviä, Uuden Seelannin reissua tai jalat alta vieneitä ihastuksia (even they all went bad...).Vastatuuleen kulkeminen onkin ollut paljon opettavaisempaa kuin pelkässä auringonpaisteessa tanssahtelu. Ainakin sitä on tultu opittua yhtä jos toista itsestään ja siitä, että oikeasti elämä kantaa ja lähes kaikesta selviää. Omia rajoja on tultu myös kolisteltua siihen tahtiin, että tietää paljon paremmin, mihin pystyy ja mihin ei. Ja tällä hetkellähän en edes harkitse hakevani lääkikseen, vaan kirjallisuutta, kauppakorkeaan tai musiikkia :D

Mitäkö nyt haaveilen? Onnellisuudesta, tasapainoisuudesta ja siitä, että yksinkertaisesti "kaikki sujuisi kohtuullisen hyvin" elämässä. Haaveilen sellaisesta tylsästä, tasaisesta elämästä, maustettuna ystävien kanssa sekoilemisesta ja extempore-tilanteista; elämästä ilman turhaa draamaa ja kädenvääntöä. Haaveilen heittäytymisestä ja siitä, että uskaltaisin entistä enemmän päästää irti ja rikkoa niitä ympäristön luomia "sääntöjä", mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Haluan oppia sietämään sitä, että en tule olemaan valmis vielä pitkään aikaan. Mutta hitto vie, elämme vain kerran: miksi se pitäisi tehdä koulu- tai uraputkessa?

Paitsi että olenhan minäkin tällähetkellä uraputkessa :) Tänään siitä tuli viimein virallista: meikäläisen ylennys vuoropääliköksi. Ei huono: kuukausi sitten oli lyödä hanskat tiskiin koko paikasta, sitten alkoikin keskustelut siitä, tulisiko minusta seuraava vuoropäälikkö lähtevän tilalle. Olen tyytyväinen päätökseeni jäädä, vaikka työ toisinaan onkin rankanpuoleista. Voittaa se työnhaun. Ja näyttää pirun hyvältä CV:ssä. Mutta tiedän, että tämäkin on vain väliaikainen elämänvaihe. Toisaalta ajatus siitä, että olisin nyt 22-vuotiaana valmis ammattiin, jota aion tehdä kunnes menen eläkkeelle (niitäkin on) niin huh,hu huijaa. Saisin varmaan kouristuksia. Ehkä minun täytyy vain harhailla vielä hetki, ennen kuin tiedän edes, missä työssä viihtyisin niinkin kauan, että haluaisin ja jaksaisin tehdä sitä oikeasti vuosikausia.

Haaveileminen jatkuu, jatkuu luultavasti läpi elämän. Joitain haaveita tulee toteutettua, joitain ei, mutta aivan sama, kun lopputulos on, että on onnellinen elämäänsä. Onni ei ole itsestään selvä asia, ja senkin eteen täytyy tehdä paljon töitä. Ensin täytyy päättää, mikä tekee itsensä onnelliseksi juuri nyt ja ylläpitää sitä, tai tavoitella jotain, mikä tekisi onnelliseksi. Joskus onni voi olla niinkin pinnallista kuin uusi takki. Tai kuppi kaakaota, hyvä kirja tai pitkä uni. Onni pitää löytyä arjesta, sillä ei elämä koskaan tule olemaan pelkkiä huippuja. Ja oikeastaan, mitä syvempi lasku, sitä tärkeämpää olisi löytää hyviä asioita arjesta. Pienet asiat auttavat jaksamaan, kun isoja ei jaksa kantaa.
Ei sen enempää syvällisyyksiä tänään. Öitä!



Under my umbrella; ajatuksia rakkaudesta

Olen jounut usein sen kysymyksen eteen, että kuinka henkilökohtaisia asioita tänne uskaltaa kirjoittaa. Tiedän, että ainakin jotkut ystävänikin lukevat näitä juttuja, enkä haluaisi joutua "tilille" mistään. Olen yrittänyt pitää omat asiani ominani ja ystävieni asiat heidän ominaan. Käytän heistä nimimerkkejä, joita aina he itsekään eivät tunnistaisi itsestään (no, Kämppis on kämppis, mutta muuten). Omista asioista huomaan avautuvani helpommin kuin olisi ehkä hyvä, ja päässäni kaikuu opettajamainen saarna "MUISTA ETTÄ KAIKKI MITÄ LATAA/KIRJOITTAA INTERNETTIIN VOI JÄÄDÄ SINNE IKUISIKSI AJOIKSI!" Ja sen semmoista. Toisaalta blogi on myös omanlainen päiväkirja, joten on luonnollista kirjoittaa asioista, jotka koskettavat itseäni juuri sillä hetkellä. Mutta suojellakseni itseäni, ja jotta voin ainakin sanoa, että olen kirjoittanut jälleen kerran vain yleisesti, sovitaan, että tänäänkin puhutaan vain yleisesti asiasta, joka on blogini kolmas ja viimeinen sana. Love; Rakkaus.

 Ensinnäkin käytän sanaa hyvin rennolla otteella ja helposti, mutta tosiasia on myös se, etten ole elämäni ensimmäisen 22 vuoden aikana vielä koskaan rakastunut oikeasti. Tavallaan olen ihan onnellinen, että olen välttänyt ne teinivuosien maailmanloppumaiset sydänsurut, sillä tiedän, etten ollut edes vielä kolme vuotta sitten valmis rakastumaan tai rakastamaan yhtään ketään. Minulla oli pitkä tie itseni kanssa: tulla ehjäksi, tulla vahvaksi ja ennen kaikkea sietämään sitä, että olin täydellisen hukassa itseni kanssa. Edelleen olen epävarma sen suhteen, mikä hittolainen minusta tulee isona, mutta sen verran olen kasvanut, että tiedän haluavani tulevaisuudessa jonkun, jonka kanssa kasvaa isoksi.

Toinen asia on ikinä kasvaa niin vahvaksi, että päästää ketään niin lähelle, että suhdetta voi kutsua rakkaudeksi. Luottamuksen pitää olla silloin vahvempi kuin pelon tulla satutetuksi. Vaikka rakkaus onkin itselleni enemmän teoriaa kuin käytäntöä, niin kai se klisee pitää paikkansa, että rakkaus on ottamista ja antamista. Sen lisäksi se on hyväksymistä; virheiden sietämistä ja niiden rakastamista. Oma ongelmani (tiedostan sen kiusallisen hyvin) on pelko ja liian nopeat jalat. Huono lenkkeilykuntoni ei selvästikään ole yhdenvertainen pakenemiskuntoni kanssa, ja ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun olen viime hetkellä pistänyt hätäjarrun päälle ja kaasuttanut 180astetta toiseen suuntaan, kun huomaan olevani korviani myöten ihastunut johonkuhun. En osaa sanoa, kadunko pakenemisiani. Jotenkin olen kuitenkin saanut vakuutettua itselleni, että mikäli ikinä sen kuuluisa Mr. Right Guy törmää vastaan, niin hän ei anna minun juosta. Tai että minä itse en halua paeta.

Toisaalta olen mielummin herkkä juoksemaan epävarmoissa tilanteissa karkuun kuin syliin. En ikinä haluaisi siihen tilanteeseen (joita olen ikävä kyllä nähnyt elävässä elämässä), että roikun ja "rakastan" jotakuta vain siksi, etten jäisi vahingossakaan yksin. Kun lopulta rakastun, haluan rakastua siihen henkilöön, en siihen, että hän on käsieni ulottuvissa. Tai en ainakaan halua jämähtää suhteeseen, koska en usko löytäväni ketään parempaakaan. Ei, ei. Haluan suhteen, jossa en voisi kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa kuin juuri hänen. Eikö se ole juuri sitä, kun sanotaan, että rakkaus on sokea?

Vai olenko itse vain naiivi? Pitäisikö minun tyytyä siihen, että tosirakkauksia löytyy vain elokuvissa ja kirjoissa, muuten on vain kelpo kumppaneita? Jos haluan rakkauden, jossa olen "se ainoa", olenko liian vaativa? Pitäisikö harkita vain sen koiran hankkimista (jälleen kerran)? Vai jospas vain jälleen kerran työnnän pääni pakkaseen, ja käsken itseäni ajatelemaan vähemmän ja katselemaan ympärilleni enemmän. Ei se "True Love" ikinä tule kohdalle, jos päättäväisesti pitää silmänsä kiinni pahalta maailmalta, joka varmasti tulee antamaan turpaan vielä useaan kertaan tämän elämän aikana. That's life.

Jostain kuitenkin ne elokuvatkin ovat innoituksensa saaneet. Eivät ne voi olla pelkkää toiverikasta fantasiaa asiasta, jota ihmiset kaipaavat kaikkein eniten; rakastetuksi tulemisesta. Siihen minä luotan ja toivoni lasken.

Öitä!

Itsekurin ABC?

Olen ennenkin joutunut motivaation, tai oikeastaa sen puutteen, inhottavaan ikeeseen. Tänään luultavasti sairastelun ja väsymyksen seurauksena se sitten pääsi uuteen mahtiinsa ja taisin melkein puoli tuntia vain avautua serkulleni, miten koulunkäynti turhauttaa, enkä tiedä mitä haluan elämältä ja niin edelleen. Tätä peruskauraa. Samalla kuitenkin tulin entistä varmemmaksi yhdestä asiasta: näin ei voi jatkua. Kun elämästä on tullut yhtä jalan polkemista ja hammastenkiristelyä, mihin ei auta sarkasmi, eikä "Aaaalways look at the bright side of life!" rallattelu, niin pitää pitää tehdä muutoksia. Isoja muutoksia. Ja ne vasta pelottavia ovatkin.

Yritin pohtia ongelmaani myös uudestä näkökulmasta: Miten neuvoisin ystävääni tilanteessani? Olen kova yksinkertaistamaan, eli jos keskustelu voisi mennä aika hyvin näin:

• Et pidä siitä, mitä teet? Vaihda.
• Et tiedä mitä haluat? Kokeile.
• Sinulla on unelma, mutta et ikinäkoskaanmilloinkaan pysty toteuttamaan sit. YRITÄ! Ja jos ei onnistu ensimmäisellä yrittämättä; YRITÄ KOVEMMIN! Ihan siitä syystä, että voit myöhemmin katsoa itseäsi peiliin ja todeta: "Hei, minä ihan oikeasti yritin!!"

Never say Never! ♥

Niinpä niin.
Kaikessahan tuossa edellä mainitussa piilee totuuden siemen, mutta asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia, jo ihan siitä syystä, että ihminen ei ole kone. Ihminen väsyy, turhautuu, luovuttaa jne... Ainakin itselläkin on ongelmia myös ystäväni Itsekurin kanssa. Pitäisi olla niin tiukka itsekuri, että pääsee tavoitteisiinsa, mutta niin joustava, ettei aja itseään piippuun. Siinä vasta venäläinen ruletti!

Eli mitäs sitten?
No, ensimmäisenä yritän harjoittaa sitä itsekurin-pirulaista. Ihan jo siitä syystä, että tämä syksy saadaan kunnialla purkkiin. Tauon (EHKÄ, en ole vielä päättänyt) opiskeluista voi pitää paljon paremmin mielin, jos asiat eivät ole aivan retuperällään. Etenkin jos pitää vielä palata muina routa-porsaina.
Toiseksi, pistän käsijarrun päälle ja lakkaan pakenemasta. Ulkomaanvaihto jääköön ensi keväältä, keskitytään nyt siihen, että saisin ensi kevääksi mahdollisimman hyvät mahdollisuuden pääsykokeisiin lukemiseen.
Kolmas asia voisi olla ennakointi. Tiedän, että minua kiinnostaa hakea ensi vuonna yliopistoon yleiseen kirjallisuuteen, joten luen. Teoriaa ja muuta. Kaikkea. Myös tämänhetkisen kouluni kirjoja. Yksinkertaisesti: it-se-ku-ri-a!! Pieninä annoksina ja kasvavin määrin. Maustettuna yleisinhimillisellä armolla! Sitä ei voi itselleen ankara nykyihminen liikaa itselleen antaa.

Olen ehkä päässyt liian "helpolla" epäonnistumisia pakoilemalla. Minulla kuitenkin on joku opiskelupaikka ja työt - ja kumpikin ovat vain tipahtaneet syliini kuin vahingossa, riman alta luikkiessa. Epäonnistumisia pakoilemalla on kuitenkin terve Itsekuri päässyt karkuun. En uskalla enää panostaa mihinkään, sillä pelkään saada näpeilleni. Ei niinkään voi lopun elämäänsä tehdä! Kun lähtee sutta karkuun, tulee karhu vastaan. Se on kyllä huomattu. Enhän minä muuten olisi tällähetkellä niin täynnä turhautumista.

Tästä tuli näköjään ennen kaikkea motivaatiokirje itselleni :) Mikäs siinä. Yksi kliseinen asia minun on kuitenkin pakko lisätä -  niin itseäni kuin muita samassa ongelmassa olevia - tsempatakseni:

If there's a will there's a way.

Siihen yhä jaksan uskoa. Monessakin tilanteessa.

All you need is love

Moulin Rouge. Sanat eivät riitä kuvaamaan rakkauttani sitä elokuvaa kohtaan. Kerronta on niin maagisen kaunista, ja joka katsomakerralla tuntuu löytävän aina vain uusia ja uusia yksintyiskohtia. Musiikit hivelee korvia ja kaikki näyttelijät tekee ihan huiput roolit. Todettiin Kämppiksen kanssa, että meidän pitää ostaa ISO paketti nenäliinoja, jos me vielä jatketaan meidän nyyhkyleffa-teemaa (Remember me viime viikolla = tulva. Ja tänään Moulin... Tulipa ainakin lattiat pestyä).

Siispä rakkaus.

"The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return". Ehkä elokuvahistorian yksiä hienoimpia fraaseja. Kukapa ei haluaisi rakkautta? Kukin tyylillään toki. Itse olen pahainen romantikko, joka haaveilee rakkaudesta, joka vie jalat alta ja nostaa pään pilvilinnoihin. Minulle kosketus on tärkeää: se että saa ottaa toista kädestä ja rutistaa niin lujaa kuin pystyy. Tai ehkä minusta vain tällä hetkellä tuntuu siltä. Oma sylini on ollut niin kauan tyhjä, kun "sitä oikeaa" ei vain tullut vastaan. Tai onhan joitain tullut ja mennyt, mutta eivät he ole "minun". Jos ymmärrätte eron.

Lauseen hienous ja vaikeus piileekin lopussa. Ainakin itselläni. "...and be loved in return." Sehän rakkaudessa kaikkein hienointa - ja vaikeinta - onkin. Luottaa ja ottaa rakkaus vastaan. Liekö se yleisempi ongelma vai olenko se vain minä, mutta siis ainakin itselläni itseluottamuksen puute ja turpiinsa saamisen pelko tulevat aina vastaan, kun pitäisi päinvastoin heittäytyä. Minulla ei ole ollut hyvää onnea rakkaudessa näin suoraan sanottuna. Mutta koska ei ole ollut myöskään pelissä, niin eiköhän se rakkaus jossain vaiheessa jostain ilmesty. Sitä ennen pitäisi vain kasvaa sen verran, että uskaltaa rakastaa takaisin, eikä juosta karkuun.



Ei itseään voi lopullisesti suojella. Jos haluaa oikeasti jonkun lähelleen, niin suojamuureja on pakko laskea alas, että kenelläkään muulla on niiden taakse tilaa. Jos jää muuriensa taa piiloon, jää helposti yksin. Niin paljon kuin pelkäänkin rakastumista, vielä enemmän pelkään, että sitä ei ikinä tapahdu. Niin kauan kuin tiedän, kumpi tunne - pelko vai halu - on voimakkaampi, osaan mennä eteenpäin. Mutta nämä tunteen pirulaiset menevätkin usein sekaisin juuri sinä hetkenä, kun pitäisi tehdä päätöksiä.


 Saatan kuulostaa liian kriittiseltä ja siltä, ettei minulle tule kelpaamaan kukaan, vaikka odottaisin sata vuotta. Väitän, että asia ei ole niin, vaan ongelma on uskalluksessa. Onhan minulla muutama vaatimus, mutta en tiedä, mielestäni ne eivät ole liikaa vaadittuja:


1.Rehellisyys. Se on kaiken pohja. Ja jos ei ole hyvinrakennettuja perustuksia, tietää mitä talolle tapahtuu.

2.Uskollisuus. Olen nähnyt petturuutta aivan tarpeekseni. Olkoon sitten historia minkälainen ja miten runsas tahansa, niin silloin kun rakastetaan toista, niin rakastetaan täysillä vai tätä yhtä (ja käyttäydytään sen mukaisesti). Monessa asiassa jakaminen on hyvä. Tässä suhteessa ei.

3.On oma itsensä. Mistä muuten sitä tietää, ketä rakastaa? Turha antaa itsestään siloisempaa kuvaa kuin on - se ei kauaa jatku. Ja sitten kun alkuhuuma ja teeskentely lakkaa, lakkaa rakkauskin. Ironisesti, silloin kuin opitaan tunteman toisensa.

Nämä kolme mielestäni ovat pikemminkin omanelämän ohjenuoriani kuin miesvaatimuksiani. Arvostan rehellisyyttä ja uskollisuutta. Ne eivät ole aina niitä helpoimpia teitä, mutta lopulta palkitsevimpia. Omana itsenään olo on taas koko elämän ajan jatkuva työ, varsinkin kuin tämä rooli, millainen on "omana itsenään" missäkin sosiaalisessa ympäristössä, saattaa muuttua. Kasvun mukana ainakin muuttuu, ja ihminenhän kasvaa henkisesti koko elämänsä. Ainakin toivottavasti.

Eli toivottavasti minäkin opin olemaan pelkäämättä rakkautta.

What would I wish from the shooting star?

Olen tänään joutunut jälleen kerran miettimään elämääni ja sitä, minne tieni tulee vuoden päästä viemään. Tunne, että olen väärässä paikkaa opiskelemassa, on musertava! Haluan tällä hetkellä vain aivan jonnekin muualle niin kovin, että olen itsekin päästäni sekaisin, että mitä oikeasti tahdon ja mihin minulla on edes valmiuksia. Minulla on ja on ollut aivan liian monta haaveammattia, miksi haluaisin "isona": laulaja, lääkäri, arkkitehti, äiti, kirjailija, säveltäjä, musiikkiterapeutti, floristi, kondiittori jne... Maailmallekin haluaisin päästä vielä jonain päivänä, asua ehkä ulkomailla vuoden tai kaksi. En loppuelämäksi, mutta hetkeksi. Kuka tietää, jos vaikka se toteutuisikin jo ensi vuonna.

Mutta unelmia on vaikea toteuttaa, kun ne muuttuvat jatkuvasti tai ovat itsensä mielestä "mahdottomia". Vaikka ei ole mahdottomuutta. Sitä ainakin itselleni hoen. "If there's a will, there's a way." Tätä mantraa itselleni hoin 18-vuotiaana. Silloin halusin lääkikseen. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, olen yhä hukassa, mutta ainakin kiinni jossain opinahjossa. Hyvää vaihtelua sille tuuliajolle, missä lilluin vielä vuosi sitten. Ja ei sekään ole kiveen kirjoitettu, etteikö unelmani toteutuisikin juuri siellä, missä tällähetkellä olen. Aika näyttää.


Uskon, että olisin onnellinen monessa paikkaa. Ehkä liian monessa. On minulla pari niinkin suurta unelmaa, ettei niitä edes sanota ääneen. Aivan niin kuin ei sanota, mitä toivotaan kun puhalletaan kynttilät sammuksiin tai nähdään tähdenlento. Ne kerrotaan vasta sitten, kun ne unelmat ovat toteutuneet.

Uudessa Trendissä oli aivan uskomattoman inspiroiva juttu Heli Kajosta. En ole kuunnellut hänen musiikkiaan, saati katsonut Iholla-tvsarjaa, mutta hirvittävän sympaattiselta ihmiseltä hän vaikutti (eli pitää ehkä tutustua). En edes muista, mitä kaikkea jutussa oli, mutta yksi kysymys upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin ja herätti minut ajattelemaan tilannettani uudestaan. Eli: "Onko väärin etsiä itseään 25-vuotiaaksi?"

Kuin olisin saanut synninpäästön. Ei tietenkään!!

On aina valtavan helpottavaa kuulla, että joku muukin ikäiseni on/on ollut aivan yhtä hukassa kuin minäkin. Tai, että on ollut aivan yhtä hukassa, jos puhumme Kajosta. Anyway. Huokaus ja helpotus. En ole yksin. Jospas vain rentoudun taas hetkeksi ja muistaisin sen tavoitteen, jonka aikoinani itselleni asetin, eli joku tutkinto ennen kuin täytän kolmekymmentä. Siihen on vielä aikaa, eli vielä saa haahuilla ja olla epävarma kaikesta. Hoen itselleni samaa mantraa kuin viime keväänä: "Kaikki järjestyy".

En usko, että itseään löytää millään muulla tavalla kuin elämällä ja olemalla rehellinen itselleen. Tarttumalla hetkeen ja heittäytymällä siihen, mitä tie tuo tullessaan. Elämä kyllä kantaa, vaikka välillä kaikki tuntuukin aivan tavattoman vaikealta. Ja tietenkin unelmoimalla. Sillä ilman unelmia, ei ole mitään, mitä tavoitella.

Nyt unelmoin unesta. Öitä ja rutistus kaikille, jotka samassa ojassa ui. This too shall pass.