All you need is love

Moulin Rouge. Sanat eivät riitä kuvaamaan rakkauttani sitä elokuvaa kohtaan. Kerronta on niin maagisen kaunista, ja joka katsomakerralla tuntuu löytävän aina vain uusia ja uusia yksintyiskohtia. Musiikit hivelee korvia ja kaikki näyttelijät tekee ihan huiput roolit. Todettiin Kämppiksen kanssa, että meidän pitää ostaa ISO paketti nenäliinoja, jos me vielä jatketaan meidän nyyhkyleffa-teemaa (Remember me viime viikolla = tulva. Ja tänään Moulin... Tulipa ainakin lattiat pestyä).

Siispä rakkaus.

"The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return". Ehkä elokuvahistorian yksiä hienoimpia fraaseja. Kukapa ei haluaisi rakkautta? Kukin tyylillään toki. Itse olen pahainen romantikko, joka haaveilee rakkaudesta, joka vie jalat alta ja nostaa pään pilvilinnoihin. Minulle kosketus on tärkeää: se että saa ottaa toista kädestä ja rutistaa niin lujaa kuin pystyy. Tai ehkä minusta vain tällä hetkellä tuntuu siltä. Oma sylini on ollut niin kauan tyhjä, kun "sitä oikeaa" ei vain tullut vastaan. Tai onhan joitain tullut ja mennyt, mutta eivät he ole "minun". Jos ymmärrätte eron.

Lauseen hienous ja vaikeus piileekin lopussa. Ainakin itselläni. "...and be loved in return." Sehän rakkaudessa kaikkein hienointa - ja vaikeinta - onkin. Luottaa ja ottaa rakkaus vastaan. Liekö se yleisempi ongelma vai olenko se vain minä, mutta siis ainakin itselläni itseluottamuksen puute ja turpiinsa saamisen pelko tulevat aina vastaan, kun pitäisi päinvastoin heittäytyä. Minulla ei ole ollut hyvää onnea rakkaudessa näin suoraan sanottuna. Mutta koska ei ole ollut myöskään pelissä, niin eiköhän se rakkaus jossain vaiheessa jostain ilmesty. Sitä ennen pitäisi vain kasvaa sen verran, että uskaltaa rakastaa takaisin, eikä juosta karkuun.



Ei itseään voi lopullisesti suojella. Jos haluaa oikeasti jonkun lähelleen, niin suojamuureja on pakko laskea alas, että kenelläkään muulla on niiden taakse tilaa. Jos jää muuriensa taa piiloon, jää helposti yksin. Niin paljon kuin pelkäänkin rakastumista, vielä enemmän pelkään, että sitä ei ikinä tapahdu. Niin kauan kuin tiedän, kumpi tunne - pelko vai halu - on voimakkaampi, osaan mennä eteenpäin. Mutta nämä tunteen pirulaiset menevätkin usein sekaisin juuri sinä hetkenä, kun pitäisi tehdä päätöksiä.


 Saatan kuulostaa liian kriittiseltä ja siltä, ettei minulle tule kelpaamaan kukaan, vaikka odottaisin sata vuotta. Väitän, että asia ei ole niin, vaan ongelma on uskalluksessa. Onhan minulla muutama vaatimus, mutta en tiedä, mielestäni ne eivät ole liikaa vaadittuja:


1.Rehellisyys. Se on kaiken pohja. Ja jos ei ole hyvinrakennettuja perustuksia, tietää mitä talolle tapahtuu.

2.Uskollisuus. Olen nähnyt petturuutta aivan tarpeekseni. Olkoon sitten historia minkälainen ja miten runsas tahansa, niin silloin kun rakastetaan toista, niin rakastetaan täysillä vai tätä yhtä (ja käyttäydytään sen mukaisesti). Monessa asiassa jakaminen on hyvä. Tässä suhteessa ei.

3.On oma itsensä. Mistä muuten sitä tietää, ketä rakastaa? Turha antaa itsestään siloisempaa kuvaa kuin on - se ei kauaa jatku. Ja sitten kun alkuhuuma ja teeskentely lakkaa, lakkaa rakkauskin. Ironisesti, silloin kuin opitaan tunteman toisensa.

Nämä kolme mielestäni ovat pikemminkin omanelämän ohjenuoriani kuin miesvaatimuksiani. Arvostan rehellisyyttä ja uskollisuutta. Ne eivät ole aina niitä helpoimpia teitä, mutta lopulta palkitsevimpia. Omana itsenään olo on taas koko elämän ajan jatkuva työ, varsinkin kuin tämä rooli, millainen on "omana itsenään" missäkin sosiaalisessa ympäristössä, saattaa muuttua. Kasvun mukana ainakin muuttuu, ja ihminenhän kasvaa henkisesti koko elämänsä. Ainakin toivottavasti.

Eli toivottavasti minäkin opin olemaan pelkäämättä rakkautta.