Näkymätön nainen

Tänään oli yksi todella uuvuttava kokemus vaateliikkeessä. Kirjoitin siitä pitkän pätkän facebookiin, joten kopion sen tänne suoraan. Tuli vain vaihteeksi niin turhautunut olo, kun on ihmisiä, jotka voivat huonosti, mutta mitään ei tunnu olevan tehtävissä. Itse tein parhaani, ja kuuntelin. Vaikka tuskin siitä mitään apua oli...

Eli ei niin kivoja tarinoita oikeasta elämästä:
 Keski-ikäinen nainen makasi vaatekaupan lattialla pieni koiransa vierellään. Kun kysyin, oliko kaikki hyvin, nainen nosti päänsä ja tiesin sillä silmän räpäyksessä, että tuhannen humalassahan tuo oli. Selittäneekö se, miksi niin moni oli ennen minua vain kääntänyt katseensa ja kävellyt ohi?

Tämän jälkeen alkoi hankalin osuus. Nainen istui maassa ja ...

itki. Hän myönsi olevansa alkoholisti. Kuulin, että hänellä oli väkivaltainen miesystävä. Todisteita löytyi kasvoilta tarkemman tarkastelun jälkeen. Poliisia hän ei halunnut. Sanoi, että mies tappaisi hänet, jos hän soittaisi. Laukusta vilahti viina pullo. Naisella oli kaksi murrosikäistä tyttöä, mutta ilmeisestikään he eivät asuneet tämän kanssa. Ja tietysti naisella oli se pieni koira. Mies oli kuulemma polttanut kaikki valokuvat. Muun muassa. "Mä ole niin uupunut". Useaan kertaan hän myös uhkasi tappaa itsensä. Insuliinilla. Hänellä oli diabetes. Hän tietäisi miten. Hetken aikaa pelkäsin, että vielä se ottaa insuliinikynän laukustaan ja alkaa sillä heilumaan. Luojan kiitos niin ei käynyt.

Luojan kiitos sieltä myös lopulta tuli vartija, joka otti tilannetta haltuun. Hän toisti samat tarjoukset kuin minä aikaisemmin, mutta turhaan: ei poliisia, ei turvakotia (eläimiä kun sinne ei saa ottaa). Ambulanssi soitettiin. Pitkän puhumisen jälkeen. Taisin vedota prosessin aikana niin koiraan, järkeen kuin siihenkin, että naisen ei tarvitsisi tietää mitä tehdä; hänelle kerrottaisiin kyllä mitä tehdä, kun ambulanssimiehet tulisivat. Mutta hän oli juopunut ja väsynyt, enkä tietenkään voi tietää, mikä kaikki naisen tarinassa oli totta ja mikä tarua (tarinaa siis riitti ja se oli kovin värikäs...) Mutta olihan se selvä, että nainen tarvitsi apua, eikä tämän missään nimessä pitäisi palata kotiin hakattavaksi...

Ja mites sitten? Vartija jäi odottamaan naisen (ja koiran) kanssa lääkintämiehiä. Itse lähdin silloin paikalta. Vatsassa velloi kuvotus. Ei siksi, että nainen olisi ollut kuvottava, vaan koska tilanne oli mikä oli. Kaikkein kamalinta on se, että luultavasti tänä iltana hän vielä palaa kotiinsa, koiransa kanssa, saa ehkä turpaansa, ehkä ei. Ehkä sammuu jonnekin. Kuka tietää.

Ja olenko minä kamala ihminen, kun ajattelen, että olisinpa voinut auttaa edes sitä koiraa?

 

Ei mulla muuta. Mors.

...   ....   ....   ..... ....   ....   ....    ......   .....    .....  ....    .....   .....

ps. Älkää rakkaat kääntäkö päätänne, kun toisella on hätä. Kutsukaa apua, on se sitten poliisi, vartija, ambulanssi tai puoliso. Ei jätetään ketään heitteille, vaikka tämä onkin niitä laitapuolen kulkijoita, joille aivan liian helposti käännämme katseemme.