Elämää Latviassa: lääkistä koronan varjossa

Eilen oli 5. vuoden viimeinen tentti. Viikonlopun pituisen "loman" jälkeen alkaa  6. ja samalla viimeinen vuosi lääkiksessä. Viimeinen! Ajatus on aivan absurdi. Vastahan me tulimme Riikaan!

Siitä on melko tarkalleen tasan viisi vuotta, kun tulimme Latviaan, kun kaikki oli uutta ja jännittävää, tentit (etenkin ne suulliset) pelottavia ja niin kammottavan stressaavia. Kaikki sanoivat, että preklinikka on raskas - etenkin toinen vuosi - ja tämä osoittautui todeksi. Kaikki sanoivat myös, että elämä muuttuu helpommaksi ja kurssit mielenkiintoisimmiksi, kun klinikka alkaa. Tässäkin vanhemmat opiskelijat olivat oikeassa. Mitä tietenkään kukaan ei voinut ennakoida, oli että minkälaista juuri meidän klinikka-vuotemme tulisi näyttämään pandemian vuoksi.

Nyt, kun tätä koronaa ja pandemiaa on kestänyt melko lailla vuoden, on hyvä aika katsoa vähän taaksepäin ja reflektoida, että mitä helvettiä oikein tapahtui. Aluksi tuli epäusko, sitten shokki ja tämän jälkeen ainakin itseni valtasi kyyninen hyväksyntä. "Tämä nyt on tätä, ei tässä voi kuin sopeutua" tyylinen ajattelutapa toimi varmaan eräänlaisena puolustusmekanismina maailman kaaoksen keskellä. Paneuduin tilastoihin, vertailin tartuntojen ja kuolintapauksien kehittymistä viikko viikolta ja vertasin eri maiden tilannetta toisiinsa jatkuvasti, jaoin varmaan ärsyttävyyteen asti näitä "fun fact, näin huonosti täällä menee tällä hetkellä!" viestejä tuttavilleni ja samalla suljin korvani niiltä, jotka yhä kiistivät koko kriisin olemassaolon, etten suuttuisi ja loukkaantuisi siitä, että jollan oli otsaa väheksyä ahdistustani maailman tilanteesta. 

Alkoholinmyyntirajoituksia viikonloppuina 😅 (ko rajoitus oli varsin lyhytikäinen)

Lopulta, monien mutkien, tilanteen väliaikaisen tasaantumisen ja uudelleen pahenemisen jälkeen, tuli kuitenkin hyväksyminen. Maskit ovat tulleet samaan kotoalähtö-loruun "avaimet, puhelin, kukkaro" kanssa, niiden keittämisestä arkipäiväistä, matkustamisen jälkeisistä karanteeneista itsestään selvyys ja korona-testeistä ikävä kyllä tuttu kokemus. Ihminen on kummallinen eläin siinä mielessä, että se tottuu.  Elämä jatkuu, vaikkakin vinona versiona vanhasta.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, Latviassa yliopistot menivät kiinni jo viime keväällä. Syyskuu oli etänä, mutta lokakuussa alkoi varovaisesti lähiopetus porrastetusti, pienemmillä ryhmäkoilla. Tuntui hyvältä olla takaisin lähiopetuksessa ja nähdä potilaita, vaikka koronarajoitukset ja maskipakot olivatkin koko ajan arjessa läsnä. Tätä herkkua kesti tosin vain pienen hetken ajan, sillä marraskuussa tilanne paheni Latviassa merkittävästi ja 9.11. täällä alkoi vuoden toinen State of emergency, jota on jatkettu ja jatkettu. Tällä hetkellä pitäisi loppua helmikuun alussa, mutta epäilen, että näin ei tule käymään. Säännöt ovat tiukat; oman talouden ulkopuolisia ei saa nähdä, maskit pitää olla julkisissa paikoissa, mm. kuntosalit on suljettu, ravintolat saavat tarjota vain take-away palveluja (wolt ollut suuressa suosiossa) ja viikonloppuisin 22-05 välillä ulkonaliikkumiskiellot. Mutta tälle on myös syynsä: tähän päivään mennessä Latviassa (väkiluku n.1.9milj.) on kuollut 1180 ihmistä koronaan, joista suurin osa marras-tammikuun välillä. Lokakuussa, kun palasin Riikaan, luku oli alle 50. Erityisen pahalta tuntui, kun yksi meitä opettanut infektiotautien erikoislääkäri (joka oli ollut töissä etulinjassa) kuoli tautiin vuodenvaihteessa. Korona ja sen aiheuttamat kuolemat saivat ikäänkuin kasvot.

Ostorajoituksia kaikissa paitsi "essential" tuotteissa, eli mm sukkahousuissa

Ymmärrettävästi opiskelu ei ole ollut aivan sitä, mitä alunperin oli odottanut. Ei kukaan aloita lääkistä, että saisi tehdä opinnot zoomin kautta. Oli uskomattoman helpottavaa päästä kandina töihin kesällä. Tuntui hyvältä päästä tekemään sitä, minkä vuoksi alunperin tälle tielle lähtikin. Oli ihana oppia, nähdä ja kehittyä, vaikka kesä oli myös rankka ja päädyin tapani mukaan ylityöllistämään itseni. Minun on pitkään pitänyt kirjoittaa kandikesästä, ja vaikka seuraava kandikesä häämöttääkin jo edessä, niin tämä teksti tulee myös ennen pitkään (he, hups).

Tällä hetkellä siis taas Latviassa, luultavasti maaliskuuhun asti. Suomeen palataan hyvissä ajoin karanteeniin, kun huhtikuusta eteenpäin tehdään kouluun liittyviä harkkoja kotimaassa. Isoimpina kysymyksinä on kämppä (pitääkö se vai), muuttaako kokonaan tavarat pois vai siirtää vaan ystävien nurkkiin. Mutta nämä ovat asioita, jotka varmaan varmistuvat kevättä kohti, kun tietää minkälaiset matkustusrajoitukset on voimassa.

Odotuksia 6. vuodesta ja ajatuksia viimeisestä vuodesta tulossa myöhemmin.

Pysytään terveinä ja terve järki mukana.

Arvovalinnat puntarissa - mitä lääkiksen jälkeen?

Lähestyessäni neljännen vuoden opintojen loppupuolta huomaan entistä enemmän pohtivani elämääni Riian ja lääkiksen jälkeen. Huomaan myös joutuvani entistä useammin isojen arvovalintojen eteen, mitkä liittyvät usein vahvasti tulevaisuuteeni - ja siihen, minkälaisen tulevaisuudestani haluan rakentaa. 

sairaalakisu

Osa arvovalinnoista ovat helppoja. Osa ovat taas helppoja päättää, mutta ehkä hankalampia toteuttaa käytännössä. Joissain kysymyksissä luulen olevani vielä hieman nuori ja kirkasotsainen, ja siitä syystä skeptinen sen suhteen, pystynkö ikinä toteuttamaan asioita siten, miten haluaisin. Koska elämä nyt on vain usein arvaamatonta ja vaatii vielä useammin tekemään kompromisseja. Saatan olla usein idealisti, mutta se ei tee minusta naiivia.

Arvovalinnat, joita olen pohtinut, liittyvät pitkälti odotuksiini tulevaa uraani kohtaan. Ja tunnen itseni hyvin bipolaariseksi välillä.

Vaakakupeissa tasapainoittelevat: 

1. Kunnianhimoinen erikoisala vs ns. "turvallinen" valinta, eli ura alalla jossa on huutava pula, mutta ei välttämättä niin lähellä sydäntä?

2. Ura vs perhe?

3. Työ julkisella puolella vai yksityisellä?

4. Täysiaikainen vai osa-aikainen työ?

Ongelma on ehkä se, että välillä huomaan haluavani kaikkia yhtä aikaan. Mutta samalla joudun muistuttamaan, että onni ei ole yhdestä asiasta kiinni. MUTTA on joitain haaveita, joiden toteutumatta jättämistä jää murehtimaan enemmän kuin tosia. Ja joidenkin haaveiden suhteen aika loppuu ennen pitkää kesken, kun taas joillain toisilla ei ole niin kiire. Ei oikeasti.

Yksi iso asia, josta en hirveästi ole puhunut täällä blogissa, mutta joka varmasti tulee vaikuttamaan tulevaisuudensuunnitelmiini vahvasti, on se että haluan joskus perheen. Ja tämä tulee olemaan yksi isoimmista asioista päättää valmistumisen jälkeen, ihan vain koska 30 menee rikki menee ensi vuonna. Samaan aikaan minua kuitenkin ajaa eteenpäin kunnianhimo urasta kilpailuhenkisellä erikoisalalla. Oma työfilosofiani on aina ollut, että työstä täytyy tykätä, koska niin iso osa elämää (jo ihan pelkkiä vuosia laskiessa). Ja itseäni kiinnostaa tällä hetkellä urat kirurgisilta aloilta tai vaihtoehtoisesti gynekologialla. Akuuttilääketiede ehkä, mutta siinä taas nousee kysymykset siitä, haluaako tehdä käytännössä kolmivuorotyötä. 

Ikä on ehdottomasti yksi suurimpia muuttujia tässä yhtälössä, sekä tietysti tulevaisuuden epävarmuus yleisesti (onko töitä, missä paikkakunnalla asuu, parisuhdestatus, terkkaan/erikoistumisputkeen pääseminen, mahdollinen pakko-väikkäri jne..). 

Niin paljon kuin etukäteen murehtiminen onkin turhaan, niin etukäteen suunnittelussa on puolensa. Helposti tuudittautuu siihen, että aikaa on, asiat menevät omalla painollaan ja kaikki järjestyy, niin kuin niiden on tarkoituskin järjestyä. Tämä viimeinen ei ainakaan pidä paikkansa. Asiat järjestyvät, mutta ei itsestään. Päätöksiä pitää tehdä sen mukaan, mitä pitää itselleen tärkeänä. En olisi ikinä päässyt unelmissani eteenpäin, jos olisin jäänyt vain odottelemaan, että asioita tapahtuu ja että asiat loksahtavat kohdilleen. Jos haluaa saavuttaa jotain, niin pitää joskus tehdä isoja päätöksiä sen suhteen, mitä pitää itselleen tärkeänä ja edetä sen mukaan. 

Tästä tuli varsin henkilökohtainen vuodatus, mutta nämä asiat ovat pyörineet varsin paljon päässäni viime aikoina. Tällä hetkellä elämäni näyttää siltä, että valmistuminen odottaa vuonna 2022 helmikuussa, laillistuminen luultavasti maalis-huhtikuussa, sitten tarkoitus tehdä tk-palvelut. Ja siinä onkin suunniteltuna elämä jo vuoden 2022 loppuun asti, melkein 3 vuotta eteenpäin. 

Absurdia? Ehkä hieman, mutta niin se elämä vain välillä menee.

Ihanaa loppuvuotta!

50% lääkäri ja puolenvälin antikliimaksi

Nyt kun olen yhtä tenttiä vaille puolessaväliä opintojani, yritän miettiä välillä, että "miltä nyt tuntuu?"

Vastaus tähän kysymykseen on vähintäänkin lakoninen: eipä juuri miltään. Jotenkin sitä on vain helpottunut, että on vain selvinnyt taas yhdestä vuodesta. Ainoa asia, joka välillä aiheuttaa hämmennystä on se tosiasia, että jatkossa tosiaan edessä on koko ajan vähemmän opiskelua kuin mitä takana. 

Aika menettää jotenkin kokonaan perspektiivinsä, kun elää ulkomailla opiskelukuplassa. Suurin osa elämästä pyörii tavalla tai toisella opiskelun tai opiskelukavereiden ympärillä ja Suomi ja elämä siellä tuntuu välillä yhtä kaukaiselta kuin ajatus siitä, että vielä jonain päivänä olen työelämässä vastuussa ihmishengestä. Puolenvälin välipysäkki pitäisi ehkä tuntua jotenkin merkitykselliseltä, mutta ainakin tällä hetkellä olo on lähinnä turta. 

Mutta vaikka välillä tosiaan tuntuu siltä, että aika olisi pysähtynyt, niin ei se ole. Huomaan salakavalasti kasvaneeni. Huomaan löytäneeni itsestäni piirteitä, joita en ollut ennen osannut odottaa – niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin.  Kasvu tuo kuitenkin mukanaan myös kasvukivut, ja omaksi harmikseni olen joutunut kohtaamaan yhä uudestaan ja uudestaan ne samat kompastuskivet, joista olin luullut päässeeni yli. Näistä parhaimpana/pahimpana esimerkkinä kausittainen, stressistä johtuva unettomuus ja nukahtamisongelmat, jotka ovat tehneet alkuvuoden tenttikaudesta huomattavasti kuormittavamman.

viiniä verkkareissa päivää ennen examia

Sitä kasvaminen kuitenkin on: soutamista ja huopaamista, eteenpäin ja taaksepäin menoa. Kunhan suunta on lopulta eteenpäin, niin muulla ei ole väliä. Asia, josta olen ylpeä itsestäni, on armeliaisuuden oppiminen itseäni kohtaan. Lisäksi olen joutunut oppimaan ihan uudella tavalla delegointia ja vastuunjakoa. Nämä ovat taitoja, joita saan harjoittaa koko seuraavan vuoden ajan. Tämän vuoden teemana muutenkin tulee olemaan terve nöyryys. Täytyy oppia, että kaikkea ei välttämättä tiedä ja osaa, ennen kuin ottaa selvää tai pyytää apua. Kaikkea ei aina tarvitse tehdä itse.

Toivottavasti lopputalvi/kevät/vuosi menee paremmilla unilla (kuin 3-6h yössä). Paljon isoja juttuja olisi taas tänä vuonna. Paljon hyviä juttuja. Minulla on jo kesä lyöty lukkoon ja olen ihan super innoissani siitä, sillä sain lopulta järjestettyä itselleni amanuenssuurit juuri niille aloille kuin halusin – sisätaudeille ja kirurgialle. Kesän tulevat työt toimivat suurimpana motivoivana voimana niinäkin hetkinä, kun väsyttää ja motivaatio muuten olisi aivan nollassa. Kunnianhimoisena ihmisenä haluan tietenkin osoittaa taitoni parhaalla mahdollisella tavalla. Eikä pidä unohtaa, että kesällä 2020 odottaa mahdollisuus ensimmäiseen kandi-kesään.

Amanuenssina - Ihana kamala päivystys

Jännitin huomattavasti enemmän tätä työrupeamaa kuin edellistä.

Ainahan se on kuumottavaa, kun aloittaa uudessa paikassa. Uusi paikka, uudet kollegat, uusi sairaala ja omassa tapauksessani taas uusi kaupunkin jne.. Kaikki oli uutta, uutta uutta. Tämä oli ensimmäinen virallinen amanuenssuurini, vaikka olinkin jo viime jouluna ja lukukausien välisenä aikana tekemässä yliopistosairaalassa amanuenssina/tutkimusapulaisena paperitöitä ja toisinaan avustamassa leikkauksissa.

Amanuenssi on sairaalan työntekijä, mutta ensisijaisesti opiskelija ja harjoittelija. Työssä on tarkoitus oppia. Amanuenssi ei tee potilaita koskevia päätöksiä, vaan tutkii ja haastattelee potilaita, kirjoittaa potilaskertomuksia ja avustaa vastaavaa lääkäriä. Pieniä operaatioita saa/pitää harjoitella, valvovan silmän alla sekin. On hyvin tärkeää tietää omat rajansa ja se, missä oma osaaminen loppuu.

Katsaus opiskelijan taskuihin: paperia, puhelin (x2, toisella otetaan kuvaa), avaimet, kulkukortti, lisää paperia muistiinpanoja varten, ekg-pikaopas, ekg-viivain, 1xkirja, stetoskooppi, kyniä ja yleensä myös juomapullo kulkee matkassa.

Aloitin elokuussa keskussairaalan päivystyksessä oman - ensimmäisen virallisen - amanuenssuurini. Ensimmäinen viikkoni oli vain kolmipäiväinen, mutta olo oli silti kuin olisi katujyrän alle jäänyt. Infoa tuli valtavat määrät alkaen ihan potilaan tutkimisesta, sairaalan toiminnasta ja tietokonejärjestelmistä.  

Päivystys on ollut tavallaan juuri sitä mitä olen aina odottanutkin (kiire, adrenaliini, ennakoimattomuus, toisinaan selvät, toisinaan ei niin selvästi keissit) ja sitten taas toisilta osin yllätyksiäkin on tullut (ennen kaikkea siinä, miten suuri määrä paperitöitä jokainen potilas ja hoidon eri vaiheet vaativat..). Olen nähnyt hyvin erilaisia potilastapauksia (ja niin monta, etten edes pysy persässä, mitä kaikkea on tultu nähtyä ja koettua), ja se on ollut ehdottomasti tämän kuukauden suola. Voin sydämestäni suositella päivystystä jokaiselle manulle/kandille.

Opiskelijalle päivystys on sekä pahin painajainen ja paratiisi samaan aikaan.

Pääsee harjoittelemaan perus anamneesin tekoa ja tutkimista rutiininomaisesti, mutta piru vie, ongelmia on monenlaisia, toisinaan niitä on useita samaan aikaan, eikä ikinä satu tulemaan niitä erikoisalan potilaita, kun olet juuri opiskellut/kerrannut. Välillä oikeasti tuntuu lähes ylivoimaiselta löytää jutusta se punainen lanka, kun toisina kertoina se tarjotaan sinulle kuin tarjottimella. Vaikeaa mielestäni on myös miettiä, että mikä on päivystyksellistä ja mikä ei. Mihin tarvitaan vielä lisää tutkimuksia juuri nyt ja kenen paikka on osastolla tai kotona? Ihmisiä tulee sisään ovista ja ikkunoista, täytyy priorisoida ja viedä asioita eteenpäin. Tämä on asia, joka varmasti selkiintyy, kun opintoja ja kokemusta on enemmän takana.

Väsynyt mutta onnellinen manu

Seniori-lääkäreille nämä kaikki ovat tietenkin arkea ja (lähes) rutiinia, ja heiltä saa ja pitääkin aina kysyä, kysyä ja kysyä kaikesta mahdollisesta mitä tulee mieleen. Yksin ei saa jäädä, eikä niin ole tarkoituskaan. Koska olen opiskelija, hoitoon liittyvät päätökset tosiaan eivät kuulu minulle, mutta tietysti minulla on ajatuksia ja ehdotuksia, joita koetan kuin kepillä jäätä, ihan vain nähdäkseni, miten "mutuni" on tällä kertaa osunut oikeaan. Joskun valistuneet arvaukseni osuvat sinne suuntaan/oikein, toisinaan taas kolisten metsään. Omaa egoa kun näissä hommissa on ihan turha ottaa mukaan: parempi myöntää, ettei ole nyt varma, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, kuin jäädä yksin hautomaan ongelmiaan.

Vielä viikko jäljellä tätä hauskaa, sitten alkaakin jo olla aika palata koulun penkille. Yritän ottaa kaiken ilon ja hyödyn irti näistä viimeisistä päivistä. Ennen kaikkea hyödyn. Nyt kun porukkakin alkaa olla vähän tutumpaa, niin uskallan ihan eri tavalla kysyä asioita ja taas toisaalta tarjota itseäni, että "hei saanko käydä katsomassa tämän ensin itse?".

Tätä lisää. On jotenkin huvittavankin ihanaa huomata, että on niin oikeassa suunnassa elämänsä kanssa kerrankin <3

Kesä(työ) lomalla - ensimmäinen kesä sairaalassa!

Olen ollut ihan super onnellinen tänä kesänä!

Tämä on virallisesti ensimmäinen kesäni sairaalassa (oikeastaan kahdessa eri) amanuenssina.
Opintoja minulla on nyt takana 2,5 vuotta ja jotenkin pyörii siinä myllertävässä välimaastossa, jossa joka toinen hetki on, että "hei, minä tiedän tästä jotain!" kun taas toisena hetkenä on aivan rikki, että "mitä, mitä, mitä???"

En halua sen enempää mainita, että missä kaupungeissa olen tarkalleen töissä - ihan vain itsenikin takia - mutta sen voinen mainita, että vietän kesäni a) kahdessa eri sairaalassa b) kahdessa eri kaupungissa c) kahdessa aivan eri tehtävässä, eli sairaalan laboratoriossa (heinäkuun) ja päivystyksessä (elokuun). Kummatkin paikat olin saanut itsenäisesti hakemalla ja ahkeran soitto/sähköposti rumban jälkeen. Heinäkuun pesti alkaa olla pikkuhiljaa loppusuoralla ja koen oppineeni paljon, vaikka mitään varsinaista "lääkäröintiä" en olekaan tehnyt.

Kaikesta oppii ja kaikesta on hyötyä kunhan asenne on kohdillaan.

Alunperin asemakseni asetetussa EKG-huoneessa olen ollut loppujen lopuksi melko vähän, sillä siellä sitä ruuhkaa ei ole ollut ja toiseksi halusin heti päästä käsiksi myös näytteenottoon. Rauhallinen kesäkuukausi olikin oikea lottovoitto, sillä työkavereilla oli aikaa opettaa ja auttaa, ja ensimmäisen viikon jälkeen olenkin ottanut näytteitä myös itsenäisesti. Lisäksi olen ottanut nenä - ja nielunäytteitä, ollut mukana seuraamassa spirometria-testien ja rasitus-ekg:n ottoa ja allergiatestien tekemistä. Välilllä tuuppaan itseni mukaan myös seuraamaan näytteenottoa päivystyksen vuodepaikoille, vaikka siellä en olekaan ottanut vielä itse näytteitä. Tein myös urani ensimmäisen "itsenäisen päätöksen" ottamalla ylimääräiset näytteen päivystyspotilaasta, koska katsoin tämän(kin) putken tarpeelliseksi (ja koska olin ollut 99% että tästä löytyisi myös lähete koneelta, koska ilman lähetettähän labrassa ei tehdä yhtään mitään tutkimuksia tietenkään). Neula alkaa pysyä jo melko hyvin käsissä ja suonet löytyvät entistä helpommin. En voi olla korostamatta, että miten paljon vaikutusta tukevalla työyhteisöllä on ollut!!

Labra oli oikeasti opettavainen kokemus.
Näytteiden otto on nyt vain yksi osa tätä kokemusta, mutta lisäksi koen hyödylliseksi kaikki pienetkin asiakas/potilas kohtaamiset ja sen, että pääsee kertaamaan vähän, että mitä labroja pyydetään ja miksi, ja jos pyydetään tätä-tai-tätä, niin mitähänkö tällä potilaalla on ja niin edelleen. Tällä tavalla oma ajattelutapakin kehittyy. EKG-ta osaan ehkä vähän paremmin lukea, vaikka se ei edelleenkään ole vahvuuteni (siihen olisi ehdottomasti tarvinnut jonkun lääkäri-seniorin tueksi, jotta se olisi lähtenyt sujumaan), mutta kyllä esimerkiksi eteisvärinät ja kammiolisälyönnit ovat tulleet hyvinkin tutuiksi.

Tuli vain tarve oksentaa että miten tyytyväinen olen kesätyövalintoihini tähän asti. Ensi kuussa alkavaa pestiä päivystyksessä odotan innolla, sillä voisin kuvitella, että joskus tulevaisuudessa haluaisin tehdä työtä, mihin päivystys kuuluu oleellisena osana. Katsotaan miten käy, ja ainakin pääsee näkemään niitä kaikkein tavallisimpia tapauksia sairaaloissa.

Ihanaa kesää kaikille!

1/3 lääkäri

Asioita, jotka olen elämästä oppinut:

Koskaan et ole valmis.

Harvoin olet varma.

Yrittämättä jättäminen harmittaa enemmän kuin epäonnistuminen.

Pettymyksistä voi selvitä.

Tuntuu uskomattomalta, että on kulunut 2 vuotta siitä, kun opinnot alkoivat.  Aivan vastahan jännitettiin ensimmäistä anatomian examia, koska (herra-mun-jee) kokeessa oli myös suullinen osio!! Nyt on takana jo anatomia, histologia, microbiologia ja fysiologia yms., kun monelle prekliiniselle oppiaineelle jätetään enemmän tai vähemmän haikeat hyvästit. Silti mitä pidemmälle olen päässyt, sitä enemmän olen sitä mieltä, että luojan kiitos opinnot kestävät sen 6 vuotta. Tästä matka vasta alkaa!

Opinnot ovat lääkäriksi kasvua. Ja kasvu vaatii aikaa ja se on välillä raastavan kivuliasta. Mitä enemmän opit, sitä enemmän ymmärrät, miten vähän itseasiassa tiedät. Tieto lisää tuskaa on varsin totta ja osuva sanonta.

Nämä ovat olleet rankat kaksi vuotta.
Piti muuttaa vieraaseen maahan ja kaupunkiin, kauas perheestä, ystävistä ja kaikesta tutusta. Ensimmäinen vuosi tuntui menevät käytännössä oman elämän jälleenrakentamiseen täällä Riiassa. Toinen opiskeluvuosi meni selviytymisessä tentistä seuraavaan. Nyt ehkä viimein tulee sellainen tilanne, että ehtii hieman hidastaa tahtia ja nauttia siitä, että opiskelee lääketiedettä. Ystävien kanssa puoliksi vitsaillen, puoliksi tosissaan olemme heitelleet ideoita mitä kaikkea haluamme tehdä kun on taas "elämää 4.semesterin jälkeen".

Mitä haluaisin siis tehdä?
Ensinnäkin haluaisin matkustaa enemmän. Yksi reissu ystävien kanssa on jo suunnitteilla. Vuottani tulee myös värittämään järjestötoiminta. Lisäksi haluaisin löytää mielenkiintoisen work shopin (opiskeluihin liittyvän), tehdä enemmän käsitöistä ja opetella uusia kappaleita pianolla. Haluaisin päästä varjoksi täällä Latviassa seuraamaan jonkun lääkärin työtä ja ehkä päästä patologian laitokselle tekemään ruumiinavauksia/tutkimustyötä.

Näistä suunnitelmista ehkä 1/3 toteutuu. Tänä vuonna.
Sillä ei ole niinkään väliä, mikä toteutuu ja mikä ei. Kunhan jotain uutta ja mielenkiintoista tulisi. Haluan ottaa kaiken mahdollisen irti opiskeluvuosistani - ne eivät jatku ikuisesti.
1/3 takan, 2/3 edessä.
Minulla ei ole mikään kiire.

Asunnonmetsästystä Riiassa

Kategoriaan "Ei liity mitenkään aiheeseen, mutta Hei kattokaa törkeen hienoja autoja!!"

Ihan vain koska tämä on ollut itsellenikin jokin aika sitten ajankohtainen asia, niin ajattelin koota muutaman vinkin siitä, millaista on metsästää asuntoa Riiassa.

Tärkeitä asioita mitä pitää ottaa huomioon:

Paikka:
Seriously. Ota selvää. RSU:n sivuilta löytyi mielestäni hyvä kartta, josta saada osviittaa vähän siitä, mihin kannattaa muuttaa ja minne ei. Itse asun hyvällä alueella, eikä minua ole koskaan pelottanut kävellä baarista kello neljän aikaa siksakkia kotiin, mutta on niistä huonoistakin kokemuksia kuullut. Huvittavin tarina (jo monen vuoden takaa) oli se, kun joku suomalainen oli vuokrannut epähuomiossa kämpän alueelta, jonne edes paikallinen taksikuski ei suostunut ajamaan. Asiat ovat luultavasti paremmat nykyään, sillä ihan näin räikeitä tarinoita en ole omana Riika-aikanani kuullut.

Keneltä vuokrata:
Suurin osa asuu ihan yksityisiltä/välitysfirmoilta vuokratuista asunnoissa. Vuokranvälitysfirmat ovat ehkä turvallisimpia, mutta heille täytyy tietysti maksaa palkkio. Itse olin hankkinut asuntoni välittäjän kautta ja homma on toiminut (tähän asti) moitteettomasti.
Yksityisten kautta on näin perstuntumalla sanoen helpompi saada "hyviä diilejä", mutta niissä on omat riskinsä. Löytyy paljon kusettajia ja etenkin takuuvuokran palautuksista tapellaan usein. Jos osaa venäjää/latviaa, pärjää paremmin, ja ydinsääntö on, että ei saa allekirjoittaa mitään sopimusta, ellei siitä saa käännöstä myös englanniksi. Ei saa olla myöskään liian sinisilmäinen. Kuulin tapauksesta, jossa joku tyttö oli vuokraamassa asuntoa (jonka oli bongannut facebookin kautta) ja maksoi vuokranantajalle sekä takuurahan että vuokran. Ja sen koomin ei vuokranantajasta kuulunut mitään. En tiedä yksityiskohtia, että oliko tämä esiintynyt väärällä nimellä jne, mutta tarinan opetus on se, että rahoja ei anneta ennen kuin on avaimet ja soppari kourassa myös.

Mitä?
Kuten Suomessa, yksiöt ovat kalliimpia suhteessa kimppakämppiin ja niitä on vaikeampi löytää. Erona Suomeen, minusta täältä löytää helpommin asuntoja, jotka "muovautuvat moneksi", eli löytyy kerrostaloasuntoja (usein vanhoissa,1900-luvun alun ihanissa rakennuksissa) joissa löytyy useita, ovellisia huoneita. Sitten on ihan omasta mukavuudesta (ja budjetista) kiinni se, kuinka monta ihmistä tulee samaan asuntoon. Täällä on hyvin yleistä, että opiskelijat jakavat asunnon 3-4 ihmisen kanssa.

Hinnat:
Tähän minun on vaikea vastata suoraan, mutta pystyin joitain arvauksia heittämään.
Omat vuokrakustannukseni ovat 430/kk ja siihen sisältyy netti, sähkö ja vesi, eli käytännössä kaikki kustannukset. Lisäksi asunto on kalustettu.
Jaetuissa asunnoissa vuokra on luonnollisesti pienempi, jopa alle 300e, mutta siihen kuuluu harvoin "utilities" maksut, eli sähkö, vesi ja netti. Näissä voi olla suuriakin heittoja riippuen asunnon kunnosta. Etenkin lämmityskustannukset talvikuukausina voivat helposti nousta yli 100e:n (pienenemmissäkin asunnoissa). Ellei ole kiinteitä "talvi ja kesä -hintoja" niin kannattaa kysyä vanhoja mittarinlukemia/laskuja nähtavaksi. Siinä vaiheessa etenkin, jos asunto muuten vaikuttaa "liian halvalta" kannattaa ottaa selvää lämmityskustannuksista.

Koira:
Tähän pätee varmaan sama korni lause kuin Suomessakin: riippuu asunnon omistajasta. Joillekin koira on kynnyskysymys, joillekin ei. Toiset haluavat extra deposit maksun siltä varalta, että tulee tuhoa (max. 2kk vuokra on mielestäni kohtuullinen, sen jälkeen alkaa haiskahtaa kusettamiselta, etenkin kun juuri deposit maksujen palautuksista on usein tappelua). Oikeanlaista asuntoa joutuu ehkä etsimään vähän pidempää, mutta en ole kuullut, että koiran omistaminen olisi ollut kenellekään este asunnon saamiseksi.

Asunnon kunto:
Itse tarkastaisin sellaiset asiat kuin että tulee lämmintä vettä ja se, ettei asunto haise. Monet vuokra-asunnot ovat vanhoja ja kunto välillä sen mukainen. Yksi tuttavani joutui muuttamaan pois kämpästään homeongelman takia. Toisinaan myös "vastaremontoidut" asunnot voivat olla täysiä susia, ihan vain koska asiat on tehty halvalla ja "vähän sinnepäin".

Puskaradio on ehkä paras tapa löytää luotettavat vuokranantajat ja totisesti, jos sellaisen löytää, kannattaa pitää kiinni, sillä se ei ole millään tavalla itsestäänselvä asia. Yksityisiltä saa tosiaan luultavasti parhaat diilit, mutta kielimuuri saattaa tulla ongelmaksi - etenkään vanha polvi ei välttämättä puhu hyvin englantia.

Vihdoin siihen, miksi itse metsästän asuntoa.

Totuus on, että alan kyllästyä.
Kuulostaa typerältä syyltä, mutta se on yksi merkittävistä. Olen kyllästynyt maksamaan suhteellisen korkeaa vuokraa ja siihen, että hanasta tulee niin rauta/mineraalipitoista vettä, että tukka menee solmuun. Olen kyllästynyt asumaan yksin (varsinkin kun koirakin on taas toistaiseksi Suomessa). Lisäksi lähes 1.5 vuoden jälkeen sitä alkaa tietyt asiat alkavat hiertämään entisestään: keittiössä ei ole uunia, kokolattiamatto on ehkä lämmin mutta sen alla oleva puulattia on paikoittain todella epätasainen ja pesukone linkoaa aina siihen malliin, että sille pitäisi tilata joko Manaaja tai Ghostbustersit (on pudottanut jo 2 lasia keittiöntasolta... että niin lujaa myllää). Asunnon ehdottomia hyviä puolia on taas ollut roskien kierrätys (en ole kuullut, että muilla olisi ollut yhtä hyvää jätteiden lajittelua), sisäpihalle aukeava ikkuna ja sijainti. Aluetta jään ehkä eniten kaipaamaan, mutta hei, tänne päin pääsee aina takaisin jos/kun mieli ja tilanteet muuttuvat (4,5 vuotta aikaa säätää).

Nyt suunnitteilla muutto vanhaan kaupunkiin ystävän kämppikseksi. Kesällä olen ilman asuntoa, eli ennen kesälaitumille kirmaamista pitäisi hoitaa tavaroiden muutto muiden nurkkiin. Tuntuu suoraan sanottuna huojentavalta, että ei tarvitse heittää rahaa "hukkaan" tyhjän asunnon maksamiseen.

KESÄ on muuten vihdoin täällä! Viikonlopuksi luvataan jo 26 astetta, joka on hienoa, sillä vapaapäivät saa viettää sisällä genetiikan parissa <3 (#syvää sarkasmia...) Oh well. Heinäkuuta odotellessa.

3rd semester; mitä voi odottaa?

Huomenna alkaa!
Se paljon puhuttu ja peloteltu kakkosvuosi lääkiksessä.
Vuosi sitten - kun olin vasta aloittanut - kaikki puhuivat siitä, miten 3. semesteri tulee olemaan se hirveistä hirvein, mikä tulee viemään yöunet ja hermot, ja jonka aikana feilaa jos feilaa lääkiksessä. Joko aika on kullannut vanhempien opiskelijoiden muistot, tai sitten satuin keskustelemaan aiheesta vain niiden kanssa, jotka olivat sillä hetkellä 3. semesterillä. Sillä nuotti vaihtui noin puoli vuotta myöhemmin, jolloin vanhempia collegoihin - jotka rämpivät sillä aikaa 4. semesterillä - törmäsi sitäkin harvemmin, vieläkin väsyneempinä. Ja ainakin, mitä silloin heidän kanssaan juttelin, he olivat samaa mieltä asiasta: I'll get worse.

Tässä kohtaa voisin ristiä itseni siitä onnesta, että minulla on sentään koko kesä siinä välissä

Minulla oli lähes neljät täyttä viikkoa lomaa, joten eiköhän sitä olla nyt valmiita taas palaamaan arkeen. Hieman väsyttää aikaisen paluulennon takia, mutta toivon mukaan rytmi löytyy taas pian.
Lukkari on varsin... polarisoitunut. Päivät koostuvat "kaikki tai ei mitään" tyyppisesti joko luennoista tai practical tunneista. Torstait lähes aina tyhjiä, perjantain keskimäärin 1-2 practicalia, kun taas ma ja ti venyvät kymmen tuntisiksi, jos otetaan huomioon matkat koululta kotiin. Koiranomistajana olen rehellisesti sanottuna hieman huolissani, muuten lukkari on ihan okei. Täytyy löytää kolo, minkä välissä käydä kotona tai vaan tylysti skipata jotain luentoja (mikäli mahdollista). Onneksi Iris on iso tyttö ja se pärjää kyllä - kivaahan siitä ei kuitenkaan tule. Täytyy katsoa miten tämä lähtee sujumaan, mutta onneksi on aina se vaihtoehto, että koira menee takaisin Suomeen vanhempieni luo.

Siinäkin mielessä startataan ihan hyvillä mielin, sillä puskaradion mukaan meidän ryhmällä kävi ihan hyvä tuuri practical opettajien suhteen ja luentojen vetäjissäkin ollut pieniä (tervetulleita) muutoksia. Kuten olen ennenkin asiasta maininnut, practical tuntien miellyttävyys on aivan sen vetäjästä kiinni. Hyvä opettaja - kivaa tai edes siedettävää. Ei niin miellyttävä opettaja... tarvitseeko sitä edes sanoa? Lisäksi joidenkin tyyppien maine tuntuu kiirivän heidän edellään ja kaikki toivovat hartaasti, etteivät saa tiettyjä opettajia niskoilleen. Omalla ryhmälläni näytti käyvän hyvin, katsotaan, onko näin todellisuudessakin.
Lisäksi kiinnitin huomiota, että muutamien kurssien luennoitsijat olivat vaihtuneet. Ja kuinka ollakaan juuri niillä luennoilla, joilla juuri kukaan ei käsittääkseni käynyt (koska se ei ole pakollista, joskin suositeltavaa), syystä että ne eivät olleet kovinkaan hyviä.

Opiskelijat jakautuvat karkeasti kolmeen ryhmään (vapaaehtoisten) luentojen suhteen:
1) Ne jotka käyvät kaikilla
2) Ne jotka eivät käy missään
3) Ne jotka käyvät niissä, mitkä kokevat millään tavalla itselleen hyödylliseksi

Itse koen kuuluvani ryhmään 3, niin kuin luultavasti suurin osa kollegoistani. Yritän käydä kaikilla luennoilla, mutta toisinaan täytyy vain todeta, että a) tarvitsen unta b) pitää lukea tenttiin c) luennolla istumisessa ei ole mitään perkeleen järkeä.
Luennot rakentuvat vetäjänsä harteille ja valitettavasti kaikki luennoitsijat vain eivät ole niin hyviä. En tiedä ovatko muutokset sattumaa vai onko opiskelijoiden "jaloillaan äänestys" mennyt viimein perille yliopistossa - sillä ei ole väliä. Sillä on väliä, että muutoksia on tehty ja toivottavasti ne ovat hyviä.

Vanhoista oppiaineista esimerkiksi anatomia ja histologia ( jei! <3 ....nope) jatkuvat ja uusina alkavat fysiologia, genetiikka ja microbiologia. Kaiken kaikkiaan tulee olemaan entistä enemmän suurempia kokonaisuuksia, eikä niin paljon enää "pakollisia pikku-kursseja" joilla tuodaan eri maissa opiskelleiden taidot kutakuinkin samoille viivoille.

Yhteenvetona kai voisi todeta vielä, että niin paljon kuin koulun alku taas hiukan hermostuttaakin, niin voittaa tämä ainakin hetkeksi taas kesätyön metsästyksen, varsinkin kun tuntuu siltä, että huutelut menevät kuuroille korville tai vieheet jäävät ilman saalista. Periksi en anna (vielä), mutta alkaa olla melko turhautunut olo työnhaun suhteen...

Elikäs reippahasti käymme rekkain alle kohti seuraava lukukautta ja vuotta!

Erikoisalani?

Tähän alkuun haluan heti painottaa, että minulla ei siis ole mitään käryä siitä vielä mitä haluan tehdä "isona". Tai on minulla jonkinlainen ajatus, mutta varsin suuntaa antava. Toisaalta olen myös tehnyt tietoisen valinnan sen suhteen, etten ajattele asiaa vielä.

Kun aloitin lääkiksen, ensimmäinen kysymys heti valmistumisvuodeni jälkeen oli, että mikä minusta sitten tulee? Vastaukseksi monet ihmiset odottivat kuulevansa, että kirurgi, neurologi tai psykiatri... vaikka tämä 6 vuoden koulutus on vasta lääketieteen perustutkinto (Suomessa LL eli lääketieteen lisentiaatti, meistä ulkomailla opiskelleista tulee taas laillistettuja lääkäreitä). Tutkinto antaa meille pätevyyden toimia lääkäreinä ja antaa mahdollisuuden jatkaa erikoistumisopintoihin. Ja erikoistumisopinnot (muistaakseni) kestävät taas sen 4-6 vuotta, alasta ja tuurista riippuen. Erikoistumisopinnot ovat tällä hetkellä jonkinlaisessa murroksessa, enkä ole rehellisesti ottaen aivan tilanteen tasalla, että miten erikoistumisopintoihin jatkossa haetaan/päädytään. Toisaalta en ole nähnyt sitä myöskään itselleni ajankohtaiseksi aiheeksi vielä vähään aikaan. Niin kuin en sitäkään, mikä erikoislääkäri minusta tulee (jos tulee) ennen pitkään.

Mutta onhan asiaa hauskaa pyöritellä mielessään.

erikoisalani.fi/ on nettisivusto, jonka kanssa olen pelaillut useammin kuin kehtaan myöntää. Sieltä on ollut mielenkiintoista saada osviittaa ja ideoita, vaikka testiä ei kuulukaan kuunnella kuin gospelia. On paljon erikoisaloja, joista en ollut edes kuullut ja tämän takia pidän testistä. Siellä voi myös punnita hieman, että onko unelmieni erikoisala sittenkään sopiva itselleni. Sillä on hyvä pitää mielessä, että haaveet ja oma persoona eivät välttämättä kulje käsi kädessä, vaikka kuinka toivoisi. Esimerkiksi, jos ala vaatii paljoa päivystämistä, mutta oma pääkoppa ja kroppa ei vain sitä kestä.

Oma testituloksieni kärjessä esimerkiksi ovat tällä hetkellä verisuonikirurgia, sydän- ja rintaelinkirurgia, ja neurokirurgia. Mutta ymmärrettävästi ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen käsitys näistä aloista on täysin mitätön ja vasta aika ja harjoittelut näyttävät, mihin kiinnostuu herää. Lisäksi tarvitaan ripaus hyvää tuuria ja kukaties hulluuttakin, ennen kuin päätös syntyy - sillä se ei ole vielä. Viisi vuotta on pitkä aika ja kuka tietää, minkälaista elämäni on silloin.

Tein siis tietoisen valinnan, että rakastan (lähes) kaikkea.
Haluan tutkia, opiskella ja nähdä vähän kaikkea, mitä tarjolla on ja yritän pitää itseni avoinna eri vaihtoehdoille. Minusta on melkein surullista, jos joku kulkee 6 vuotta silmälaput naamallaan vain yksi vaihtoehto mielessään. Harva oikeasti on varma vielä näin varhaisessa vaiheessa, että miltä erikoisalalta itsensä löytää. Ja varsinkin, kun kaikki ei ole itsestään kiinni, vaan myös siitä, mikä työtilanne on, löytyykö erikoistumispaikkoja, kestääkö pää ja fysiikka työtä ja niin edelleen. Turha piirrellä joustamattomia tulevaisuudenkuvia, kun voi käyttää leveämpää pensseliä ja laveerata. Ja ennen kaikkea olla utelias. Ja vaikka erikoistuisikin, pidän myös tärkeänä asiana säilyttää jonkinlainen lääketieteellinen "yleissivistys" myös muista aihepiireistä kuin omastaan.

Summasumlaarum minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä haluan tehdä valmistumiseni jälkeen ja parhaani mukaan yritän myös ennenaikaisia päätöksiä vältellä. Katsotaan mihin suuntaan vuodet minua vievät. Sen sijaan olen koonnut muutamia erikoisaloja, joista olen melko varma, etten ainakaan tule itseäni löytämään:

1) Psykiatria
Alimiehitetty, arvostettu ala. Hirvittävän kiinnostava, mutta en usko, että oma pääkoppani kestäisi sitä työtä. Plussana olisi tietysti hyvä työllisyystilanne (?), mutta nopenopenope. Not for me.

2) Silmälääkäri
Tämä kulkee samassa kategoriassa sen kanssa, miksi minusta ei tullut hammaslääkäriä.
Toisista sisäelimet ja ruumiinavaukset ovat vastenmielisiä (itse olen kuin lapsi karkkikaupassa niinä anatomian tunteina), minusta taas silmät. Kuten myös hampaat ja suu. En osaa selittää asiaa, siinä ei ole suoraan sanottuna mitään järkeä, mutta jostain syystä ajatus silmien tökkimisestä aiheuttaa vilunväristyksiä. Ei sitä tietenkään pidä vannoa, mutta luulenpa hyvinkin, ettei siitä tule erikoisalaani.

3) Kliininen kemia
Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, jos olisin halunnut opiskella kemiaa, olisin jäänyt Turun yliopistoon, enkä olisi lähtenyt lukemaan lääketiedettä Latviaan.

Hieman yli viikko vielä lomaa jäljellä!! Pian pääsee taas pakertamaan :D

Lähellä mutta kaukana

Joskus parhaat asiat tulevat varoittamatta ja yllättäen.

Ja nyt puhutaan aiheesta vappu.
Olen ennenkin miettinyt asiaa, mutta onhan se hemmetin hienoa, että Suomi on niin lähellä, ettei tee (kovin) pahaa taloudellisesti lähteä extemporena kotimaahan vain koska siellä on yksi itselleni tärkeimmistä juhlapäivistä.
Olihan se nyt ihan pakko; kerrankin oli viikonloppu ja kokeet vasta viikon päästä. Kaikkien pelottelema kolmas semesteri vaanii vuoden päässä, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, joten silloin nyt ainakaan ei lähdetä yhtään mihinkään :D Juhannuskin saattaa jäädä tänä vuonna pelkäksi haaveeksi, riippuen examien aikatauluista ja omasta menestyksestä. Jälkiviisaasti voi myös sanoa, että hyvin menneen kemian collon jälkeen reissu oli jo melkein ansaittu!

Hitaasti mutta varmasti asia alkaa mennä takaraivoon: olen oikeasti ulkomailla pääsääntöisesti seuraavat kuusi vuotta. Kuusi vuotta! Siitä että olen kirjoittanut ylioppilaaksi on jo/vasta/hittovie seitsemän vuotta ja siitä tuntuu olevan ikuisuus. Niin paljon kuin jaksankin jauhaa siitä, miten aika kuluu nopeasti, niin kyllä se vain on_pirun_pitkä_aika, missä ehtii tapahtua vaikka ja mitä.
Kertauksen vuoksi, mitä itse olen siis tehnyt edellisen 6 vuoden aikana ennen Riikaa;

- Hesburger-työt
- Kansalaisopistovuosi musiikkiteatteri-linjalla
- Teatteriprojekteja
- Uusi-Seelanti
- Harharetki AMK:hon sosiaalityön parissa
- Ravintolatyöt
- Kansalaisopistovuosi Lääkis-linjalla
- Koira
- Ylioppilaskirjoituksien (osin) uusiksi kirjoittaminen
- Reili
- Harharetki yliopistolla kemian ja biokemian parissa
- Noin 3-4 muuttoa kaiken tämän välissä
- Varmasti toistakymmentä eri pääsykoetta aloita taide-, sosiaali- ja terveys-, lääketiede-, kirjallisuus ja matemaattis-luonnontieteellinen.

Ja tässä vain karkeimmat raamit. Kaikkien näiden suurien häppeninkien välissä on ollut itkua, naurua, ihmisiä, välirikkoja ja rakkautta, eksymistä ja löytämistä. Olen jokseenkin sinut itseni kanssa, että valmistun huomattavasti myöhemmin kuin olin alunalkujaan toivonut ja suunnitellut (nuorena ja naiivina), mutta onhan se kammottavaa ajatella miten paljon myös kaikkien muiden (Suomeen jääneiden) elämät menevät eteenpäin sillä aikaa kun itse seilaan täällä ja seuraan asioita hieman sivusta.

Mutta se on elämää se. Ei voi mitään. Onneksi ne ihmissuhteet ja ystävät jotka ovat jäädäkseen, myös jäävät ja pysyvät. Täytyy vain muistaa pitää heistä kiinni ja muistaa soittaa/pistää viestiä/pommittaa typerillä ääniviesteillä ja niin edelleen, vaikka elämä täällä viekin helposti mukanaan pienessä "Latvia-kuplassa".

No. Loppukevennykseksi huomautettakoon, että blogin sivupalkki on saanut vihdoin sellaisen hassun napin, jota painamalla pääsee lukijaksi :) (eihän tässä montaa vuotta mennyt... bloggaillut on-off kuitenkin jo joitain vuosia)

Vain vähän liikaa on riittävä (anatomia) annokseni..

Toinen opiskeluviikko kohta taputeltu ja päässä kohisee kuin ampiaispesässä. Kuhinan voisi kiteyttää kolmeen sanaan; Anatomia ja anatomiaa latinaksi. Uutta asiaa tulee viikottain näköjään sellainen pläjäys että heikottaa, varsinkin kun sanasto latinaksi on vielä hakusessa. Opiskelutaktiikoita pitää hioa hieman, mutta nyt pitäisi olla sellainen pläjäys apuvälineitä (flash cards, värityskirja, youtube ja perinteiset kynä ja paperi..) että jollain homma saadaan kunnialla pakettiin. Meidän opettaja on onneksi hyvä, vaikkakin helvetin pelottava (... sellatti, hyvällä tavalla?) ja usein hän ampuu kysymyksiä summanmutikassa jollekin poloselle ja jää kyllä odottamaan, että vastaus (edes jonkinmoinen) tulee. Tänään oli hieman huvittunut olo tunnin jälkeen, kun oli kuvitellut kerranneensa vanhan asian hyvin.... jaa-aaa tämä luulo osoittautui vääräksi (*selkätapu*). Ei se mitään; perse penkkiin taas ja ensi viikolla uudestaan.

Se anatomiasta. Ainakin hetkeksi. Tämän viikon ajatuksenjuoksua ja havaintoja:

1) Ruokakauppamysteeri; kadonneet suodatinpussit.
Latviassa siis näköjään juodaan pääasiassa pikakahvia ja kunnollista kahvia saa lähinnä kahviloista jos sielläkään.  Koululla on käytännössä kolme vaihtoehtoa, joihin olen törmännyt: automaattikahvi, kahvilan (vähän parempi?) kahviautomaatti, ja kahvilan espressokoneen läpi suodatettu peruskahvi (..what? :D). Mutta siis moccamastereita ei näy missään. Itselläni on tuo jalo ja harvinainen yksilö (ei masteri, mutta kahvinkeitin kuitenkin) kotonani ja vuokranantajani oli ystävällisesti jättänyt kaappiin paketinjämän suodatinpusseja. Niiden huvetessa ehti iskeä vain pieni paniikki, kun en löytänyt kaupan kahvi/tee -väliköstä niitä mistään. Lopulta kuin kysyin, minut ohjattiin toiseen hyllyvälikköön, josta lopulta kuorimaveitsien ja muovikulhojen alapuolelta, lattianrajasta löytyi tuo vieläkin harvinaisempi jalo kapine. (Hallelujah!)
Lopputulos: pikakahvi. Pikakahvia kaikkialla. (not in my kitchen though...)

2)Byrokratia...
Ah, tuo rakas saatana <3
RSU tai luultavasti koko Latvia rakastaa allekirjoituksia. Olemme saaneet allekirjoittaa lippuja jos lappuja alkaen siitä, että käyttäydymme siivosti museossa ja olemme korvausvelvollisia rikotuista tavaroista. Mutta kaikkein eniten itseäni kuumottaa tuleva "immigration procedure", joka pitää sisällään taas vähän lisää lipui ja lapui, kopioina ja alkuperäisinä, lomakkeina ja todistuksina jne... Ja kyllä. Jokaisen meistä tarvitsee käydä läpi (EU-kansalainen tai ei) tämä, tai muuten jossain kohtaa viranomaiset tulee hönkimään niskaan. Pitäisi pistää vielä vakuutusasiat kuntoon, niin saisi pistettyä tämänkin rumban pyörimään. Surkuhupaisaa tästä tekee se, että toimistoissa (jossa saa juosta 2 kertaa, vähintään) puhutaan usein todella huonoa englantia, ja esimerkiksi puhelimitse ajan varaaminen voi olla vähintäänkin jännää.

3) Siitä puhe mistä puute: englanninkieli (ja sen taito).
Täällä puhutaan todella vaihtelevasti englantia. Toiset (usein nuoremmat) puhuvat hyvää/perushyvää tai vähintäänkin ymmärrettävää. Toiset taas eivät osaa sanaakaan tai sitten maksimissaan kymmenen. Ja kun oma latvia rajoittuu sanoihin "kiitos" ja "päivää", niin asioinnit ovat usein viittomien ja elekielen varassa. On siinä oma hauskuutensa, kun toinen puhuu englantia, toinen latviaa, mittään ei ymmärretä, mutta kovasti yritetään puolin toisin jutella. Toisinaan yksinkertainen "hello" aiheuttaa kaupan myyjissä täydellisen "nope" -reaktion ja paikalle etsitään kuka tahansa muu.
(btw; ensimmäinen hymyilevä kassamyyjä bongattu. Oli helvetin virkistävää! :D)

4)Vielä viimeisenä tällainen suloinen ruokapostaus, teemana "tuhat ja yksi tortillaa".
Olen siis parhaani mukaan yrittänyt syödä hyvin ja terveellisesti ja niin edelleen, mutta laiskalle kokille se on melkoinen haaste (varsinkin kun kaasuliesi on niin pieni, että pystyy käyttämään vain toista liekkiä kerrallaan, koska kattila ja paistinpannu ovat molemmat mammuttikokoa). Ratkaisu? Tacot. Tai tortillat. whatthefuqqinever. Siinä vaiheessa vain kun alkaa perus "salaatti, kurkku, paprika, liha/soija" tursuamaan korvista, niin mukavia lisiä ovat avokado (ja ihme kyllä!) banaani! Juustoa en laktoosi-vammaisena voi/uskalla syödä täällä, ja se onkin ehkä yksi harvoja asioita, joita on oikeasti ikävä!
(#Edit. kuvat kadonneet, koska kämmi-ääliö...)

Se siitä ajatuksenvirrasta. Jatkoa tulee taas joku väli. Viikonloppuna jalostetaan taas sosiaalistumisen jaloa taitoa kissanristiäisten muodossa. Ja tietysti opiskelua, opiskelua, opiskelua...

TIL;

Okei. "Today I Learned" on pikemminkin "This week I Learned", mutta väliäkö tuolla? Samantien asiaan:

1) Ilmeisesti juomavesi on ihan ok, mutta...
kannattaa ilmeisesti suhtautua varauksella, koska monissa paikoissa putket on vanhoja ja niistä voi irrota... kaikkea... kivaa. No. Maun perusteella olin tullut tähän tulokseen jo vähän aikaisemminkin, mutta tosiaan taidan tästä lähin kantaa kaiken juomaveden kiltisti kaupasta, kun se ei juuri mitään maksa (halvin about 0.75€/5L). Jotkut ostavat myös hanaansa suodattimia, jonka jälkeen vesi on ihan ok, mutta itse en ehkä vielä siihen ryhdy, kun en tiedä miten kauan täällä (kämpässä) viihdytään

2) Nokia on peruna. Perkele. Sain wlanin vihdoin toimimaan koulussa(kin!) mutta koulun ja kodin ulkopuolella olen täysin tuurin varassa. Onneksi uusi (isän vanha) odottaa Suomessa...

3) Salaatti voi oikeasti maistua pahalta(?!?!?!)
Ja tarkoitan siis ihan perus "minut on juuri revitty maasta" salaattia. Alan ymmärtämään miksi Buddyni puhui niin ylistävään sävyyn Stockan Hevi-osastosta, mistä löytyy kuulemma kaupungin parhaat hedelmät ylitse muiden (tosin kovempaan hintaan..) Mutta siis kyllä, täältä löytyy mm Stockman. Ja karaokebaari nimeltä "Koskenkorva".

4) Anatomia kanssa meillä tulee olemaan intohimoinen (vuoristorata) suhde <3
Kaikista (noh, ei kovinkaan monista) alkaneista oppiaineista anatomia on ollut ehdottomasti mielenkiintoisin, mutta tulen tietämään jo varmaksi, että ennen pitkään revin hiuksia päästäni sen takia. Eipä siinä auta muu kuin ottaa kirja kauniiseen käteen ja päntätä alusta asti...

5) Osa porukkaa asuu asunnoissa, joissa huonekalut ei huoju.
Oma kämppäni siis on oikeasti tosi kiva! Yksiö. 35 neliötä, tilava keittiö pyykinpesukoneella (feels so weird..) ja kylppärikin toimii rikkinäisestä wc-istuimesta ja kahvasta huolimatta. Se nyt vain kaipaisi (kröhöm..) PIENTÄ pintaremonttia. Olen yrittänyt treenata kotosalla jotain, ettei paikat mene jumiin ja rikki kaikesta istumisesta, mutta menoa ymmärrettävästi rauhoittaa se, että pelkään liiallisen töminän kaatavan vaatekaapin päälleni. Uudet, hienot asunnot on luonnollisesti kalliimpia, mihin itselläni ei ainakaan tällä hetkellä (never) ole varaa.. Halvinta tietysti olisi asua kämppiksen kanssa, mutta ennen kun tutustun paremmin "paikallisiin", niin arvostan ehdottomasti enemmän omaa rauhaa ja yksityisyyttäni kuin seuraa.

6) Täällä ei kierrätetä... (säännöllisesti ainakaan)
Tämä fakta erityisesti saa sydämeni itkemään ja huomaan vältteleväni säilyketölkkien ostamista ihan sen takia, etten halua heittää niitä roskikseen. Omassa taloyhtiössäni on itseasiassa aika hyvin asiat sillä täällä kierrätetään pahvit, muovit, lasi ja "ne muut". Kaikissa ei edes tämän vertaa vaan kaikki heitetään tylysti siihen "ne muut" astiaan.

7) Älä anna rahaa käteen kassalla.
Vaikka se olisi tasan. Ja seteli. Just don't.. Tässä oli joku juttu, mitä en nyt tarkkaan muista, enkä uskalla valehdellakaan, mutta joka kassalla on siis sellainen pieni lautanen johon rahat laitetaan. Jos olet oikein onnekas saat jonkinlaisen katsekontaktin kassaan, mutta isoissa marketeissa näin ei yleisesti käy. Pienemmissä putiikeissa on mukavampia ihmisiä, etenkin jos käyt vakituisemmin.

8) Latviassa keskipalkka kulkee noin 600€ hujakoilla (!?)
Mun leukani tais jysähtää lattiaan, kun kuulin tämän ja tarkastin asian vielä tuolta -->(http://www.tradingeconomics.com/latvia/wages). Kun verrattaen Suomessa tuon sivuston mukaan n. 3300€. Siis on täällä halpaa olla ja asua, mutta herra jumala ei NOIN halpaa! Taidanpa siis ihan suosiolla tulla tekemään kaikki kesät&tulevat amanuenssuurit Suomessa.

9) Speaking on which...
Ilmeisesti voidaan yrittää päästä tekemään ensimmäisiä amanuenssuureja jo 2.5 vuoden jälkeen kesällä <3 Siihen on vielä piiiitkä aika, mutta jotenkin tuli vain ihan sairaan hyvä fiilis siitä. Varsinkin kun viimeiset kaksi vuotta pitää sinnitellä lainoilla ja säästöillä, koska kelan tuet loppuu kesällä 2020, niin tieto siitä, että voi saada jalkaa oven väliin jo aikaisemmin, lämmittää kovasti.

10) Älä osta kirjoja. Älä.
Tai jos ostatkin, osta vain Atlas of Human Anatomy (joka tulee olemaan ilmeisesti meidän raamattu seuraavat 1.5 vuotta). Muut saat kyllä keinolla jos toisella muuten. Paitsi itse aion kyllä varmasti hamstrata (hävyttömän) paljon kirjoja, jahka tiedän mitkä on hyviä, mitä tulee tarvitsemaan ehkä myöhemmin jne... ( Hamstraaja-Hamsterien sukua jo 3.:ssa polvessa, can't help it..)

Nyt öitä.

Miksi se omakehu aina (muka) haisee?

Onko se joku ennen kaikkea suomalainen juttu, ettei saa ihan hirvittävään kovaan ääneen hehkuttaa, että "vitsit kun olen hyvä!"? Tai ainakin siinä heti haisee enemmän tai vähemmän omakehu. Vai olenko se vaihteeksi vain minä, joka näkee jotenkin aina epäsopivana kehua itseään, vaikka siihen olisi aihetta? Riemuita saa - jos on aihetta - totta kai. Mutta siinä kohtaa, kun joku ystävä/sukulainen/ulkopuolinen alkaa kehua ja ylistää suoritusta, niin pitää astua askel taakse päin ja leikkiä vaatimatonta. Tuntuu, että pitäisi aina piiloutua joko hyvän tuurin tai jonkun muun tekosyyn taakse, vaikka samaan aikaan tekisi mieli todeta, että; "Niin. Olin vain hyvä."

Jouduin tämän ristiriitaisen tunteen kouriin tänään, kun kävin noutamassa ylioppilaskirjoituksieni tulokset. (toim.huom; olen kirjoittanut jo viisi vuotta sitten ylioppilaaksi, mutta tänä vuonna kävin korottamassa kemiaa ja kirjoittamassa fysiikan, koska haaveena lääkis..) Ne olivat menneet hyvin. Yli odotusten. Kemia tuli takaisin E:nä ja fysiikka M:nä. Olin niin täynnä riemua ja hämilläni - ja kyllä - ylpeä itsestäni, että pakkohan oli asiasta heti sosiaalisessa mediassa huudella. Ja niin paljon kun sydäntäni lämmittivätkin ne kymmenet "tykkäykset", niin suoranaisista kehuista hämmennyin. "En kai minä niiiiiin hyvä ole, että ihan kehuja ansaitsisin?"

Minusta on tosi vaikea vastata kehuihin, koska pohjimmiltani en usko ansaitsevani niitä. Hullua, eikö? Sama päti onnitteluihin. Totta kai olen sitä mieltä, että tulos oli hieno, mutta kun joku toinenkin on sitä mieltä, se tuntuu entistä arvokkaammalta. Toisen kehu tuntuu melkein jopa niin arvokkaalta, etten koe ansaitsevani sitä huomionosoitusta. "Kumminkin oli voinut mennä paremminkin. Fysiikassa oli hyvä tuuri. Koe oli vaikea ja pisterajat laski. Toinen koe taas oli helppo.." Näiden kaikkien vähättelyjen taakse on helppo piiloutua, vaikka asian ydin on se, että raadoin niska limassa ja perse ruvella, ja sain palkkioksi pienen siivun menestystä. Miksi siitä on vain niin pirun vaikeaa ottaa kaikkea riemua irti?

"Vaatimattomuus kaunistaa" on mielestäni ehkä maailman typerimpiä sananparsia. Jos on tehnyt töitä jonkun asian eteen ja työ on kantanut hedelmää, hittoon vaatimattomuus. Ylenpalttinen rönsyily omasta paremmuudesta ja "oma-napa-paras-napa" mentaliteetti ovat aivan eri asiat kuin itsensä kehuminen. Mielestäni suurin osa meistä voisi opetella olemaan kaikin puolin armollisempi itseään kohtaan, ja kehumaan itseään aina aika ajoin. Eikä syyn tarvitsisi edes olla aina niin suuri. Huomenna voisin kehua itseäni siitä, että revin itseni ylös sängystä ja menen suihkuun.

Kysymys enää kuuluu, käykö nyt minulle sittenkin huonosti vielä? Ikäänkuin kostoksi ylpistymisestäni? Pääsykokeet koputtelee ovella ja minä vaan täällä kylven itsetyytyväisyydessäni. Käykö ylpeys tosiaan lankeamuksen edellä?

Mene tiedä. Tai ehkä hankin vain kahta suuremmalla tarmolla lisää ylpistymisen aihetta. Se, että saa hyvällä omatunnolla taputtaa itseään olkapäälle, motivoi kummasti :)

- Öitä.

Rakkautta ilmassa

Siis kuinka ihminen voi olla näin täynnä intoa ja jännitystä!! Millään en malttaisi enää hetkeäkään. Koko kesä on ollut yhtä odotusta ja odotusta, ja viimein ensi lauantaina pienien jalkojen vipinä täyttää kodin: Mulle tulee siis koira!

Pieni karvapalleroni saapuu Romaniasta, suomalaisen rescuejärjestö Kulkurien mukana. Olin harkinnut koiran hankkimista jo pitkään ja odottanut sitä "oikeaa hetkeä", ja viimein se tuli. Ja olen niin täynnä riemua, että ihan kohta halkean!!

   Miksi siis rescuekoira?

Minulla ei ollut mitään välttämätöntä hinkua saada puhdasrotuista koiraa. Etenkin, kun mitä enemmän joistain roduista luki, sitä enemmän tuli sellainen olo, että liiallinen jalostus on tehnyt rotukoirista entistä sairaampia. Toisilla vaivaavat lonkat, toisilla hengitystiet tai sitten kallovian takia aivot eivät mahdu sisään vaan painavat selkäydinnestettä etc... Listahan oli loputon!

Siskollani on kaksi kissaa Rekkurescuen kautta, joten luottamus suomalaisiin reskuejärjestöihin oli jo olemassa. Tiesin, että mistä asioista ei tingitä (kuten sterilointi) ja että kaikki eläimet tarkistetaan alkuperäismaassa ja rokotukset ovat varmasti kunnossa (mitä EI voi sanoa pennuista, joita ostellaan netti-ilmoituksien perusteella) Järjestöt toimivat hyväntekeväisyydellä ja vapaaehtoistyöllä sen voimalla, että eläimistä välitetään, eikä ajatella kassavirtaa.

Halusin olla myös varma, ettei minun koirani ole varmastikaan pentutehtailun tulos. Yhdessä vaiheessa yritin etsiä internetin ilmoituksien perusteella pentua, mutta koko ajan kalvoi epäilys. Etenkin pikkukoiria "made in viro" löytyi paljon, kategoriaan ilmoituksella "voin tuoda pennun suomeen"... Hyvät hyssykät, koiranhankinnan oppitunti numero 1: MENE KATSOMAAN minkälaisessa ympäristössä pennut ovat kasvaneet, ja vaadi_nähdä_emo! Pentutehtailu on yksi vihoviimeinen bisnes, eikä siltä pitäisi sulkea silmiään säälin tai rahansäästön nimissä. Niin kauan kuin kauppa niin sanotusti "kannattaa", niin eihän se lopu.

No, joku voisi tähän nyt sanoa, etten minäkään pysty näkemään emoa/käymään paikalla. Siksi minun täytyykin luottaa. Itse olen ollut tähän asti oikein tyytyväinen Kulkureiden toimintaan: toiminta on ollut avointa, facebook päivittyy oikeastaan päivittäin ja olen saanut itse melko usein uusia kuvia tulevasta karvapallerostani. (ja tottakai ikuisena facebook-kyylänä etsin sen romanialaisnaisen, joka on pitänyt pennusta huolta tähän asti). Emoa luonnollisesti en voi nähdä, koska Iris löydettiin yksin kadulta 2kk ikäisenä. 

Ja tosiaan, "karvapalleron" nimi on Iris, syntynyt arviolta huhtikuun alussa ja painoa n.6kg.

Dream on Dreamer

Ei ole mitään ihanampaa ja kamalampaa kuin Unelma. Se on yleensä jotain sellainen, joka saa sinut kikattamaan ja sydämesi läpättämään kuin kolibrin. Unelmasta (tai Unelmista... tässä suhteen haaremit äärimmäisen sallittuja!) voisi puhua, puhua ja puhua niin kauan kunnes leukaluita särkee ja äänestä tulee käheä. Itse voisin ainakin hölpöttää omista Unelmistani pienen ikuisuuden! (mistä tuli mieleeni, että olen aika varmasti puhunut ko. aiheesta ennenkin, mutta antakaa ikuiselle haihattelijalle anteeksi! Siinä vaiheessa vain kun leukaluuni viimein pettävät, sormet jatkavat...)

Unelmissa ja Unelmoinnissa on varjopuolensa, sillä ne ovat juuri sitä itseään: unelmia. Jotain, mitä sinulla ei vielä ole, mutta haluaisit saada/saavuttaa. Minusta on jotenkin paradoksaalista väittää, että kukaan voisi ikinä "elää unelmaansa". Eihän se ole enää Unelma! Se on totta, todellisuus! Ja luultavasti silloin aivan käsittämättömän ihana todellisuus ja hetki, kun unelmasta tulee viimein totta. Niin. Kunnes tosiaan haistattaa edelliselle unelmalleen niin sanotusti pitkät ja keksii uuden. Ihmiset ovat kuitenkin aina ihmisiä ja ruoho vihreämpää vielä jossain muualla. Niin se vain on. Unelmasta tulee osa itsestäänselvyyttä, arkea, eikä se enää  koskaan herätä samanlaista tunnetta kuin silloin, kun Unelma oli vasta varovainen sivulause kahvipöytäkeskustelun lomassa.

Minusta on tervettä unelmoida. Vaikka toisaalta se kasvattaakin meissä ikuista tyytymättömyyttä siihen, mitä meillä on tällä hetkellä. Unelmat ovat tavoitteita, asioita, joita haluamme saada ja saavuttaa. Minusta ihmisen on tärkeää kehittyä ja kehittää itseään; muuten päädytään liian nopeasti siihen pisteeseen, että mitä järkeä missään maailmassa ja elämässä edes on. Unelmat ovat myös osa aikuiseksi tulemista - kasvamista siksi ihmiseksi, joka toivoo olevansa. Mikä sitten kenenkin unelma on, on sitten jokaisen oma asia.

Kaiken tämän mahtipontisen Unelmoinnin ylistyksen jälkeen voisin vielä sanoa, ettei kaikkia niitä kannata ottaa niin vakavasti. Kyllähän sitä itse kukin haaveilee lottovoitosta ja maailmanympärimatkasta, mutta tuskin kenenkään (?) maailma oikeasti musertuu, jos näitä unelmia ei koskaan tavoitakaan? Unelmien yksi paras puoli luultavasti onkin niiden samanaikainen maagisuus ("ei näin koskaan tule tapahtumaan mutta...") ja toisaalta todellisuus. Unelmat, jotka ovat lähellä todellisuutta, mutta vielä ylitsepääsemättömän maagisia, ovat viheliäimpiä ikinä. Ja sitä minulle on lääkis tällä hetkellä... Unelma jossain ulkoavaruudessa, luultavasti lähellä uranuksen kiertorataa (....onko sillä?). Ja kuinka paljon toivoisinkaan, että saisin sen Unelman kiinni jo tänä vuonna...

ps. tänään unelmoin myös koirasta, omasta asunnosta, mykästä (lähinnä ei laulavasta) naapurista, salmiakista (toteutui!!) ja 10km juoksutavoitteesta (tänään tuli juostua 6km!!! JEEE!!!)
 Eli hiljaa hyvä tulee.

Tuuman verran onnellisempi: Kuka saa laihduttaa?

...itse asiassa en ole varma, että jopa kaksi? Who knows. Farkkujen ostaminen on aina ollut itselleni työläs prosessi ja usein tuskan, piinan ja pitkän henkisen valmentautumisen seuraus. Kauniisti sanottuna, kurvikkaana, mutta persjalkaisena tyttösenä housujen ostaminen on muutenkin aikamoista herkkua :D Tänään oli harvinaista kyllä niin helppo farkkujenhankinta-reissu, etten itsekään usko asiaa todeksi!

Anyway, anyhow, yksi kokonainen kuukausi lukemista takana (JUHUU!). Eli enää neljä kuukautta jäljellä (en tiedä pitäisikö tästä faktasta olla kauhuissaan vai helpottunut?) Kuukauden saldo on neljä fysiikankirjaa, kolme ja puoli kemian, ja n. 200 sivua paperia muistiinpanoja ja laskuja. Eli ihan kivasti on lähtenyt käyntiin, vaikka inan olenkin jäljessä aikataulustani. Mutta parempi kai ennemmin hitaasti ja varmasti, että asiat oppii myös, eikä puolihuolimattomasti hutasten, eiks jeh?

Toinen syy, miksi on ehkä onni että tätä luku-rumbaa ei jatku kuin enää neljä kuukautta: olisin luultavasti luuta ja nahkaa. Uskomatonta kyllä, yleensä olen stressisyöjä, nyt ei mikään tunnu maistuvan. Sillä combolla, että 1)on stressaantunut 2)nukkuu pitkät unet 3)kävelee/pyöräilee 2-4kertaa viikossa valmennuskursseille (edestakaisinmatka n.6km) niin hupsankeikkaa kilo jos toinenkin on karissut puolivahingossa. Joulukuun alusta melkein viisi. Vaikuttavina tekijöinä tosin voi olla myös a)se että työni pikaruokalassa loppui se 5vkoa sitten ja b)olen purkanut stressiäni 7.5kg kahvakuulla. Sillä kapineella sitten saa paikkansa kipeäksi!

Tajusin muuten se, että normaalipainoisen on oikeastaan jollain tapaa luvatonta hehkuttaa laihtumistaan. Aina kun pitäisi olla niin sinut itsensä kanssa, ja tyytyväinen sen kokoisena ja näköisenä kun on. Laihdutus tuntuu kuuluvan vain ylipainoisille (koska ylipaino on sairausriski) ja anorektikoille (sairaus sekin). Miksi minä "neiti Normaali" niin tekisin? Etenkin, jos ei ole mitään oikeaa ongelmaa. Enhän minä neljä kiloa painavampanakaan ollut mikään valaskala? Vainoaako kenties jossain takaraivon pohjalla syömishäiriön juuri, vai onko nykymedia aivopessyt minutkin laihuus-ihanteeseen? Minkälainen esimerkki minä olen itse bloggarina, kun voisin vetää lipun salkoon pelkästään siitä ilosta, että farkkukokoni on tuuman pari pienempi?

Suoraan sanottuna painon putoaminen on ollut itselleni helpotus. Ei siksi, että haluan olla hoikempi, vaan koska kilot, jotka on nyt kadotettu, saatiin eräässä ikävässä elämänvaiheessa yli vuosi sitten. Nyt kun ne ovat poissa, tuntuu että menneisyyden haamutkin ovat lopullisesti historiaa. Olen nyt aikalailla sen kokoinen kuin kirjoittaessani ylioppilaaksi. Muutaman kilon tarkkuudella ainakin. Ja näillä seuduilla olisi tarkoitus pysyä, tai ei ainakaan yhtään ylemmäs. Enää.

Toinen syy, miksi kilojen tiputus on helpotus, on se että en oikeastaan ole tehnyt mitään erikoista. Vain elänyt terveellisemmin ja voinut hyvin. Koko syksy oli yhtä stressiä ja harhailua, nyt olo on yhä stressaantunut, mutta suunta on löytynyt. Sitä suuremmalla syyllä teki mieli kiljua, kun yksi rakas ystäväni totesi jotenkin syyttävästi "sä oot laihtunut." NIIN OLENKIN! Entäs sitten? Olen tyytyväinen siihen, minkä kokoinen olen nyt. Ja minkä näköinen olen. Eikö se ole vain hyvä asia?


Tärkeintä mielestäni painon pudotuksessa (ja monessa muussakin) on mielestäni se, että sen tekee itseään varten, eikä muiden odotuksien ja ihanteiden mukaan. Jos on epämukava nahoissaan, tekee asialle jotain. Nyt puhutaan siis ihmisestä, joka on tasapainossa itsensä ja ympäristönsa kanssa, eikä aja takaa unelmaa tehdäkseen olostaan siedettävämpää. En näet usko, että verenmaku suussa laihduttava on sinut itsensä kanssa, ei 5, eikä 10 eikä edes 15kilon jälkeen. Jos hakee hyvää oloa laihuudella, ollaan pahasti metsässä. Hyvä olo tulee (luojan kiitos) aivan jostain muualta kuin puntarilta. Oma elämänfilosofiani voisikin olla pikemminkin "laihduta,kun voit hyvin". Silloin jaksaa edetä asioissa järkevästi, eikä turhaan piilota oikeita ongelmiaan (huonoa itsetuntoa, masennusta yms...) pakkomielteisen laihuuden tavoittelun alle. Laihdutus ei ole oikotie onneen, eikä stressilelu. Piste.

Vaahtosammutin lakkaa nyt vaahtoamasta ja menee keittämään teetä. Toivottavasti sain herätettyä jotain ajatuksia aiheesta. Itselläni alkoi vaan käpy palaa sen kanssa, kun tuntui, että minun täytyisi potea melkein huonoa omatuntoa siitä, että satun vain olemaan hoikempi taas. Viimeistään kuukauden päästä tilanneraportti ihan vain todisteena siitä, että hengissä yhä ollaan ja pää harteitten välissä. Wish me luck! (ja pysykää terveinä!)

Kun aivot laitetaan narikkaan, ja järki jää satamaan

Olen ollut niin innoissani koko päivän, että olen hädin tuskin pysynyt nahoissani. Syy numero yksi: minulla on 2 vapaapäivää PUTKEEN, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että saan kahdeksi päiväksi lakata kynteni ja koristella vaikka minkälaiseksi (yksinkertaiset huvit... I know!). Syy numero kaksi: LAIVA! Bot-bot-boten här kommer jag! (ja kaikki ruotsinkieliset, antakaa anteeksi edellinen!)

Järki-ihminen minussa naureskelee tätä lapsellista intoani. Se on kuitenkin vain laiva. Nähty, koettu, been there done that, the end. Miksi siitä silti jaksaa aina innostua yhä uudestaan ja uudestaan? Etenkin kun viimeiset kolme laivareissuani parin vuoden sisällä ovat olleet enemmän tai vähemmän "jänniä" kokemuksia suurella draamalla ja näyttävillä tapahtumasarjoilla höystettynä. Olenkin laukaissut, että tällä hetkellä suunta on vain ylöspäin. Niin jäätäviä asioita on laivan sisäpuolella tapahtunut, vaikka niille nykyään voikin jo naureskella.

"Mitä tapahtuu laivalla, jää laivalle." Kuinkahan moni noin ajattelee? Itsekin tuuditan itseäni ja soimaavaa omatuntoani sillä. Tuntuu, että siinä pienessä purkissa ihmisten järki sumenee ja kaikki päästävät itsensä "vapaaksi". Aivan kuin jokin arjen alle petoutunut persoona pääsisi niskan päälle "ei kenenkään maalla", jossa kaikki tuntuu olevan sallittua kunnes päädytään laivaputkaan. Ihmiset ryyppäävät järjettömästi, rellestävät ties kenen kanssa ja valvovat parhaimmillaan koko vuorokauden kahvin ja vodkan voimilla. Mikä siinä on niin kiehtovaa? Sekö, että se ei ole millään tavalla soveliasta oikeassa elämässä?

Ehkä. Mikäpä minä olisin tässä tekopyhäilemään, olenhan itsekin päätynyt laivalla niin ylilyönteihin, itkukohtauksiin, katoamistemppuihin kuin taxfreessa pyörtymiseen kiitos nestehukan. Epäilen vahvasti, että olisin päätynyt kaikkiin näihin tilanteisiin kotimaaperällä. Jo ihan siksi, että Turussa nyt tuntuu kaikki tuntevan kaikki, eikä ole mukavaa saada ylimääräisiä todistajia idioottimaisille tempauksilleen.

Parasta laivareissuissa on kuitenkin porukka, jonka kanssa lähtee. Etenkin jos kokee voivansa olla oma itsensä heidän kanssaan, eikä tarvitse huolehtia siitä, mitä muut ajattelevat sinusta. Se on toisinaan aivan liian rankkaa. Tyhmyyksiin on välillä ihan vapauttavaa päätyä, niin kauan kun nämä "typeryydet" eivät aiheuta kenellään mitään vahinkoa. Ehkä laivareissujen hienoin asia todella on se, että voi kaikessa rauhassa löystää hieman ruuvejaan ja jättää muutama ratas satamaan - ja kerätä ne sitten kun kotiinpaluun aika tulee.

Toivottakaa reissulleni onnea! Myrsky on onneksi jo laantunut. Ilta luultavasti keinutaan muutenkin ankarasti, niin lisäaaltoja ei kyllä tarvita ;)


Kuva: http://data.whicdn.com/images/13961837/beautiful-birds-freedom-girl-inspiration-Favim.com-131798_large.jpg

Joulu: rakastaa, ei rakasta, rakastaa...

Pakko tunnustaa heti tähän alkuun, että en ole mikään yber-hyber jouluihminen. Kaikista joululauluista pidän/siedän ehkä 10%:a, lahjojen hankintahysteria ja yltiöpäinen jouluhössötys on minulle vierasta ja ahdistavaa. Jouluahdistus kasvaa aina mitä lähemmäs H-hetkeä tullaan, eikä se, että kauppakeskukset aloittavat hysterian jo marraskuun alussa, auta asiaa lainkaan. Jouluunkin tulee suorittamisen maku, kun pitäisi muka tehdä hirveästi asioita: joulusiivo pitäisi tehdä, koristella koti teeman mukaan, hankkia kuusi, ripustaa ehkä uudet verhot, leipoa piparit ja tortut, ja ylipäätään valmistaa aatoksi ylenpalttinen ruokaöveri. Ruuhkaisista ostoskeskuksista pitäisi hankkia lahjoja, kortteja pitäisi lähettää joka ikiselle kaverille ja sukulaiselle... Pikkujouluja tulee tietenkin tulee ovista ja ikkunoista ja pitäisi taas kaivaa se kammottava tonttulakki kerran vuodessa päähänsä ja juoda vuoden kiintiö täyteen glögiä.

Ja silti, vaikka ja (ehkä) koska en olekaan mikään klassinen joulunhalaaja, rakastan sitä. Kaiken tämän pimeän keskellä tarvitaan lämmintä ja valoisaa tunnelmaa, joka tuoksuu neilikalle. Virallisia juhlia ei ole vuosittain liian paljon ja etenkin tämä pimeä kausi tarvitsisi enemmän:

1. Valoa - niin kynttilät kuin leditkin käyvät.
2. Lämpöä - vaihtoehtoina viltti, villasukat, lämmin glögi/kaakao, syli tai hali...etc.
3. Läheisyyttä - kertaa hali ja syli. Pusutkaan eivät ole pahasta.
4. Naurua - ihan vain koska se tekee hyvää nauraa joskus vatsansa kipeäksi
5. Juhlia - tekosyyt ovat yhtä hyviä kuin oikeatkin syyt.

Eli vaikka jatkankin joulun suorittamisen ja kulutushysteria inhoamista, pidän monista sen lieveilmiöistä. Ja onhan sen kynttilänhämyisessä ja mausteisessa tunnelmassa jotain taianomaista.

10 biisiä, jotka saavat sydämeni värisemään (at the moment)

Kaikki alkoi PMMP:n heliumpallosta, ja rupesin sitten kokoamaan muitakin biisejä, jotka puhuttelevat minua tällä hetkellä hetkellä. Aika sekalainen seurakunta siitä näköjään tuli :)
Toim huom. ei missään tietyssä "järjestyksessä".

 

1)PMMP: Heliumpallo

 

2) Chisu: Tie

 

3) Nightwish: Forever yours

 

4)Rebekka Karijord: Wear it like a crown

 

5) Birdy: Just a game

 

6) Fkyfall (by Adele)

 

7) Within Temptation: Say my name

 

8)Evanescence: Breath no more

 

9) Three days grace: Never too late

 

10) We are the fallen: I will stay

 

Ja koska en ikinä pysy näissä "vain kymmenen" niin lisätäänpäs vielä:

 

10+1) Six: A.M.: Life is beautiful

 

Pakko lisätä vielä se pakollinen osuus, että "minulla ei ole mitään oikeuksia näihin videoihin, vaan ne kaikki ovat peräisin youtuben ihmemaailmasta ja kunnia kuuluu artisteille ja videon tekijöille. Oma tarkoitukseni on vain levittää (mielestäni) hyvän musiikin sanomaa."

 

Näistä jokainen on omalla tavallaan vaikuttanut minuun syvästi. Kuten huomata saattaa, biisejä löytyy laidasta laitaan kevyemmästä rokimpaan, eikä tässä edes päästä siihen rankinpaan materiaaliin, josta pidän. Kaikkia näitä kuitenkin yhdistää melodisuus ja vahvat tunteet. Etenkin viimeinen biisi on ollut yksi tämän syksyn pelastuksia ja olen luukuttanut sitä tuhottoman monta kertaa.

 

Nyt öitä murut.