Puolen vuoden kuulumiset

Yksi lukukausi taas meni. En ole aivain varma edes mihin. 

Oma takki on ollut varsin tyhjä viime aikoina. Edellisestä postauksestani on jo useampia kuukausia, sillä tänä keväänä olen ollut entistä tietoisempi ja harkitsevaisempi sen suhteen, missä haluan vetää rajan henkilökohtaisissa asioissa ja "blogi-kuulumisissa". No, kuten siinä usein käy, jatkuva harkitseminen johtaa siihen, ettei saa aikaan yhtään mitään. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan - jo onnellisesti kesälomilla, eikä yhtään liian aikaisin.

Annoin jo kauan sitten menneelle lukukaudelle lempinimen "7th heaven". Sitä se oli, eikä varmaan helpompaa enää opiskeluaikoina tule. Aloitimme opiskelut sykleittäin, eli käytännössä yhtä oppiainetta kerralla (esim psykiatriaa tai sisätauteja) x-määrä tunteja/viikkoja ja sitten siirrytään seuraavaan. Vain yksi final exam (ortopediasta). Lähes kolmen vuoden intensiivisen pyörityksen jälkeen tuntui lähes epätodelliselta, että oli aikaa.

Se, että ei ollut enää tiukkaa aikataulua, jatkuvaa kokeesta toiseen selviytymistä yms. tuntui todella oudolta ja oli todella vaikeaa pysyä minkäänlaisessa opiskelurytmissä, kun viikkoja ei rytmittänyt jatkuva paniikki ja selviytymistila. No, siihen saa sitten taas ensi semmalla vähän taas totutella, sillä vaikka tällä semmalla exameja ei ollut juurikaan, niin syksyllä niitä sitten onkin taas lähes joka sormelle. Mutta se on syksyn murheita se.

Nyt on kuitenkin aika (työ)lomailla. Olen odottanut tätä kesää niin paljon ja toivon, että se on yhtä opettavainen kuin viimevuotinen. Manu-kokemuksia odotellessa, kuvasaldo kuluneesta puolesta vuodesta (suurin osa provided by snapchat, lähes kronologisessa järjestyksessä). Enjoy.

5th semester: lukukausi, kun on aikaa sairastaa

Hengissä ollaan radiohiljaisuudesta huolimatta!

Viimeisestä postauksesta on tullut kuluneeksi jo yli kuukausi..

Miten tässä näin pääsi käymään?

Väsyin.

Vähemmän yllättävästi väsymys iski sen jälkeen, kun stressitasot laskivat, eikä tarvinnut enää suorittaa. Vietin semesterien välissä oikeastaan vain 1viikon loman, loput 2viikkoa olin töissä samassa sairaalassa kuin joulunakin. Ja vaikka tämä työjakso olikin parasta ikinä (pääsin seuraamaan ja asissteeraamaan leikkauksia <3), niin kyllä sitä taas jälkiviisaana huomasi, että olisi voinut pitää ihan lomaakin.

Nyt on jo 4viikkoa takana 5. lukukautta. Aika on mennyt nopeasti ja suoraan sanottuna lähes sumussa. Asiaa ei ole helpottanut se, että olen ollut yli 2 viikkoa siitä hirvittävässä taudissa, eikä koulusta oikein voi ottaa "omaa lomaakaan". Onneksi tähän asti vitos semma on myös lunastanut lupauksensa "helppona" jaksona. Luojan kiitos. Testejä on tullut ja mennyt, ja niistä on selvitty, vaikka motivaatio on ollut aivan maassa. Vasta oikeastaan tämän viikon aikana on alkanut olla jo lähes tulkoon "normaali" olo ja innostus koulua kohtaan nousta.

Korkea aika, sillä kohta alkaa taas tulla tenttejä.

Tämä oli oikeastaan odotettavissa: sekä tauti että väsymys. 

Piti vain olla itselleen armelias ja antaa itselleen aikaa toipua. Ja se on auttanut. 

Eikä tässä tarvitse kauaa jaksaakaan enää, sillä pian tulee taas pitkä tauko, kun tulee pääsiäisloma. Ja tämän loman aikana aion oikeasti pitää lomaa; matka Norjaan onneksi on jo varattu :)

Kevät voisi pian jo tulla! <3 

Kun paras (ja ainoa) lääke on paskainen nauru

5/5 tenttiä takana tämän neljän viikon aikana.

Tähän asti kaikki hyvin.

Mutta saattaa pikkuhiljaa jo vähän väsyttää.

Sen sijaan, että minusta olisi kuoriutunut kiukkuinen, itkuntäytteinen stressihirviö, olen nauranut. Naurettavan paljon. Muutaman kerran kyyneleet silmissä, koska naurusta ei tule vain loppua ja ystävän paskainen nauru vieressä vain yllyttää jatkamaan.

Kai tämäkin on ihmisen tapa selvitä. On tutkimuksia, joiden mukaan nauru vapauttaa endorfiineija, nostaen kipukynnystä helpottaen samalla psyykkistä stressiä (brittitutkimus vuodelta 2011, anteeksi en jaksa nyt etsiä tarkempaa lähdettä). Nauru ei ehkä pidennä ikää, mutta pitää kyllä hengissä tämän semesterin aikana. 

Kun fakta on että tällä hetkellä väsyttää ja stressaa. Paljon.

Mutta minkäs teet?

Nauran.
Parhaani mukaan.
Oli oikeasti aihetta sille tai ei.

Kun ei auta valitus (no... välillä sekin), niin nauru on oikeasti parasta, mitä voi tehdä.

Läpän tasohan on ollut jo pitkään tumman sävytteistä, mutta mitä pidemmälle syksy on edennyt, huumorista on tullut sysimustaa ja huonoa (syvältä suoraan sigmasta). 

Vertaistuki on ollut niin ikään aivan korvaamatonta.
Ihmiset joiden kanssa jakaa naurut ovat olleet korvaamattomia.

Katse on jo/yhä tulevassa. Joululomaan enää 5 viikkoa ja kaksi päivää.

Sitä ennen enää 4 tenttiä jäljellä.

Välitavoitteena on edelleen selvitä viikosta kerrallaan.

Kesä näyttää tällä hetkellä hyvältä.
Yhä epävarmuuksia, mutta jos kaikki menee nyt hyvin, kesän työkuviot pitäisi olla kunnossa.

Nämä asiat pitävät minut motivoituneina.

Eli kaikesta huolimatta päänuppi yhä matkassa, vaikka muutama marmorikuula onkin karannut, inkkareita pudonnut kanootista ja muumeja kadonnut laaksosta.
Se on elämää se.

Take care <3 

Ylen uutislinkki: https://yle.fi/uutiset/3-5423441
Kuva : #1  #2

Lääkisopiskelijan arkea osa 2

Syväluotaus menneeseen viikkoon. Tekstistä tuli jälleen yllättävän pitkä, vaikka asian voisi tiivistää kahteen sanaan: paljon lukemista.

Maanantai

koti-lukupäivä. Yöllä tuli pyörittyä sängyssä klo3:00 asti (Nukkumattini saa kohta potkut...) mutta potkaisen itseni silti ylös 9:00 aikoihin, jotta päiviin tulisi taas rytmi ja tolkku, kun viikonloppuna saattoi "vähän venahtaa".

Päivän teemana physiologia, koska tentti on keskiviikkona. Tunnelma on aamulla varsin seesteinen, mutta stressikäyrä alkaa nousta iltaa kohden. Varsinkin sen jälkeen kun kämppis tulee kotiin ja juhlistaa sitä, että hänellä on tentti takana, kun itsellä on tosiaan vielä edessä.

Stressin määrä tässä talossa on siis vakio.

Tiistai

Ainoa asia maailmassa, joka sai minut sillä hetkellä motivoitua klo 8.45 luennolle on se, että luennoilla kävijöillä on mahdollisuus saada joku "etu" examissa. Olettaen siis, että sitä ennen kaksi välitenttiä on suoritettu ensimmäisellä yrittämällä. Edessä on kahdet muistiinpanot: tyhjä paperi, johon kopioin taululta sikiön verenkierron kehitystä demonstroimaa piirrustusta, sekä physiologian sekavat muistiinpanot. Luento kestää 1.5h ja nopean tauon jälkeen suunnataan yliopiston kirjastoon - yllättävää kyllä - lukemaan vähän lisää.

Lounaan jälkeen huomio kääntyy hetkellisesti physiologiasta pato-physioon (patologian physiologia), sillä kokeesta huolimatta täytyy pysyä ajantasalla muissakin kursseissa ja selvittävä viikkostesteistä ( yleensä 3 per viikko), sillä muuten välitentteihin tulee lisäkysymyksiä (kuten microbiologiassa ja physiologiassa) tai (kuten pato-physiossa) viikkotesti pitää uusia erillisenä uusintapäivänä, ennen kuin saa edes mennä tenttiin.

No. Tunnin verran luettuani kuulen, että olin lukemassa väärää luentoa, josta kuulustellaan vasta seuraavalla viikolla. Ärräpäitä päästeltyä totean, että hitot, jatkan physiologiaa ja luen sitten aamulla ennen tunnin alkua. Kirjastolla jatkui työ klo18:30 asti, kotona vielä lähelle puoltayötä.

Keskiviikko

Viimein tenttipäivä!

Aamu aloitetaan 6:15. Ylös. Hitosti kahvia tulemaan ja lukemaan. Ensin viikkotestiä varten, sitten vielä vähän physiologiaa ja vielä viimeiseksi ennen bussiin juoksemista 9:30 silmäillään pato-phsyion (luojan kiitos lyhyt) materiaali läpi. Tuntitestistä selvittiin sillä kertaa, mutta edellisen viikon tuli vähemmän yllättävästi hylättynä takaisin. Se pitää siis uusia ensi viikolla.

Oppituntien välissä on muutama tunti aikaa hengähtää, siirtyä paikasta toiseen, syödä lennossa ja taas lukea. Olo kaikilla on varsin rauhaton, sillä monet pitävät yhä kiinni "autopass" mahdollisuudesta (hyvä tulos välitenteissä, niin ei tarvitse tehdä loppuexamia). Istun kokeessa viimeiseen asti, viimeisenä yhden extrakysymykseni kanssa (mitä sanoinkaan niistä viikkotesteistä?). Olo on helpottunut, vaikka tulosta onkin vaikea arvata etukäteen. Tulokset tulevat vasta seuraavana viikkona, joten sitä ennen asiaa on turha ajatella. Työnnän tietoisesti koko kokeen pois mielestäni.

Kahviosta lisää jotain pientä syötävää ja taas bussiin. Mutta ei vielä kotiin, vaan "communication psychology" tunnille, joka pidetään jälleen kerran eri rakennuksessa, lähellä Stradinš sairaalaa, jossa olemme muutaman kerran jo päässeet tapaamaan potilaita. Opiskelukaveri pitää esitelmän, muuten huoneessa vallitsee kooma. Kaikki ovat helpottuneita siitä, että opettaja päättää sillä kertaa tunnin aikaisin ja pääsemme kotiin jo 17 aikoihin.

Kotiin tultua on pakko nollata. Teen ruokaa. Kuuntelen musiikkia. 21:00 jälkeen palataan realismiin. Viimeistelen embryologian piirrustukset, valmistelen microbiologian esitelmän ja alan lukea seuraavan päivän viikkotestiä varten. Aivot huutavat hoosiannaa siinä kohtaa, kun lopettelen puolen yön aikaan. Aivan liian myöhään.

Torstai

Aivan liian aikainen aamu. Herään kunnolla vasta kämppiksen herätyskelloon seitsemän jälkeen. 8:30 alkaa embryologian viimeinen practical tunti ennen tenttiä (parin viikon päästä). Piirrettävää tuli jälleen paljon (mm. sydän viikkoina 6 ja 10) ja kuvat pitää tuoda tenttin, että edes saa osallistua.

Siirrytään taas paikasta toiseen. Kahviosta ruokaa ja kirjastoon. Pikaluen enemmän tai vähemmän menestykkäästi vielä microbiologiaa ennen tuntia ja tuntitestiä. Testi on ehkä läpi ehkä ei, sen näkee viikon päästä. Pidämme esitelmiä ja neuvottelemme uuden tenttipäivän microbiologialle, jotta ei osuisi samalle päivälle kuin embryologia. Proffamme on onneksi todella reilu ja suostuu päivänvaihtoon, jotta saamme yhden lisäpäivän aikaa lukea. Kaipa hänkin todella toivoo, että tulemme tenttiin valmistuneina.

Tunti loppuu aikaisin. Ketään ei haittaa. Olen kotona kolmen jälkeen ja alkaa totaalikooma. Suunniteltu jumppa jää välistä, koska kroppa on ihan poikki. Kahvi, internet, oma rauha, laulaminen ja pianon soitto nollaavat mukavasti päätä. Vasta kämppiksen palattua illalla otan itsestäni vielä hetkeksi niskasta kiinni: etsin embryologiaan hyvän kirjan internetistä ja luen paton-anaa (patologian anatomia, kurssi tosiaan jaettu kahtia), sillä seuraavana päivänä on (ylläri pylläri) taas viikkotesti.

Perjantai

Ihana, rauhallinen aamu <3 Herään sattumalta kahdeksan aikaa, hymyilen ja käännän kylkeä. Ignoraan ensimmäisen ja toisenkin herätyksen ja jatkan unia. Aamun latvian tunti on peruttu ja paton-ana alkaa vasta 15:15. 

Löysän aamun jälkeen luen vielä muutaman tunnin, ennen kuin lähden bussilla koululle. Testiä ei pidetäkään, mutta koska meiltä oli jäänyt yksi tunti välistä (ja ensi viikolla pitäisi olla tentti) niin pidimme hieman pidemmän tunnin kuin tavallisesti, jotta ehdimme käydä läpi kahden oppitunnin asiat yhdessä.

Kotiin. Klo18 tulee roska-auto, johon pitää ehtiä viemään roskat. Kaupan kautta taas kokkailemaan. Korkkaan viinipullon, vaikka vakuuttelen itselleni vielä jaksan tehdä jotain koulun eteen, vaikka sitten viinilasi toisessa kädessä. Muutaman tunnin totaalikooman jälkeen potkaisen itseni vielä lukemaan yhden luvun loppuun. Kämppis näet painaa yhä duunia, niin sitä on vaikeaa välillä perustella itselleen, että miksi itse vetää lonkkaa :D

Loppuilta vapaata. Pakkaan valmiiksi labratakin ja stetoskoopin lauantain koulutuspäivää varten, minkä on organisoinut suomalainen opiskelijajärjestö RiSLO. Rakastan koulutustapahtumia, vaikka asiat tähän asti ovatkin menneet suurimmalta osalta yli hilseen. Joka kerta jää kuitenkin jotain mieleen ja näkee paljon opiskelija-kollegoita, joita ei ehkä muuten näe.

Yksi viikko siis taas takana, 

enää 8-viikkoa joululomaan! 

Viikko kerrallaan tästä(kin) selvitään.

Forgive me for the pixels

Erikoisalani?

Tähän alkuun haluan heti painottaa, että minulla ei siis ole mitään käryä siitä vielä mitä haluan tehdä "isona". Tai on minulla jonkinlainen ajatus, mutta varsin suuntaa antava. Toisaalta olen myös tehnyt tietoisen valinnan sen suhteen, etten ajattele asiaa vielä.

Kun aloitin lääkiksen, ensimmäinen kysymys heti valmistumisvuodeni jälkeen oli, että mikä minusta sitten tulee? Vastaukseksi monet ihmiset odottivat kuulevansa, että kirurgi, neurologi tai psykiatri... vaikka tämä 6 vuoden koulutus on vasta lääketieteen perustutkinto (Suomessa LL eli lääketieteen lisentiaatti, meistä ulkomailla opiskelleista tulee taas laillistettuja lääkäreitä). Tutkinto antaa meille pätevyyden toimia lääkäreinä ja antaa mahdollisuuden jatkaa erikoistumisopintoihin. Ja erikoistumisopinnot (muistaakseni) kestävät taas sen 4-6 vuotta, alasta ja tuurista riippuen. Erikoistumisopinnot ovat tällä hetkellä jonkinlaisessa murroksessa, enkä ole rehellisesti ottaen aivan tilanteen tasalla, että miten erikoistumisopintoihin jatkossa haetaan/päädytään. Toisaalta en ole nähnyt sitä myöskään itselleni ajankohtaiseksi aiheeksi vielä vähään aikaan. Niin kuin en sitäkään, mikä erikoislääkäri minusta tulee (jos tulee) ennen pitkään.

Mutta onhan asiaa hauskaa pyöritellä mielessään.

erikoisalani.fi/ on nettisivusto, jonka kanssa olen pelaillut useammin kuin kehtaan myöntää. Sieltä on ollut mielenkiintoista saada osviittaa ja ideoita, vaikka testiä ei kuulukaan kuunnella kuin gospelia. On paljon erikoisaloja, joista en ollut edes kuullut ja tämän takia pidän testistä. Siellä voi myös punnita hieman, että onko unelmieni erikoisala sittenkään sopiva itselleni. Sillä on hyvä pitää mielessä, että haaveet ja oma persoona eivät välttämättä kulje käsi kädessä, vaikka kuinka toivoisi. Esimerkiksi, jos ala vaatii paljoa päivystämistä, mutta oma pääkoppa ja kroppa ei vain sitä kestä.

Oma testituloksieni kärjessä esimerkiksi ovat tällä hetkellä verisuonikirurgia, sydän- ja rintaelinkirurgia, ja neurokirurgia. Mutta ymmärrettävästi ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen käsitys näistä aloista on täysin mitätön ja vasta aika ja harjoittelut näyttävät, mihin kiinnostuu herää. Lisäksi tarvitaan ripaus hyvää tuuria ja kukaties hulluuttakin, ennen kuin päätös syntyy - sillä se ei ole vielä. Viisi vuotta on pitkä aika ja kuka tietää, minkälaista elämäni on silloin.

Tein siis tietoisen valinnan, että rakastan (lähes) kaikkea.
Haluan tutkia, opiskella ja nähdä vähän kaikkea, mitä tarjolla on ja yritän pitää itseni avoinna eri vaihtoehdoille. Minusta on melkein surullista, jos joku kulkee 6 vuotta silmälaput naamallaan vain yksi vaihtoehto mielessään. Harva oikeasti on varma vielä näin varhaisessa vaiheessa, että miltä erikoisalalta itsensä löytää. Ja varsinkin, kun kaikki ei ole itsestään kiinni, vaan myös siitä, mikä työtilanne on, löytyykö erikoistumispaikkoja, kestääkö pää ja fysiikka työtä ja niin edelleen. Turha piirrellä joustamattomia tulevaisuudenkuvia, kun voi käyttää leveämpää pensseliä ja laveerata. Ja ennen kaikkea olla utelias. Ja vaikka erikoistuisikin, pidän myös tärkeänä asiana säilyttää jonkinlainen lääketieteellinen "yleissivistys" myös muista aihepiireistä kuin omastaan.

Summasumlaarum minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä haluan tehdä valmistumiseni jälkeen ja parhaani mukaan yritän myös ennenaikaisia päätöksiä vältellä. Katsotaan mihin suuntaan vuodet minua vievät. Sen sijaan olen koonnut muutamia erikoisaloja, joista olen melko varma, etten ainakaan tule itseäni löytämään:

1) Psykiatria
Alimiehitetty, arvostettu ala. Hirvittävän kiinnostava, mutta en usko, että oma pääkoppani kestäisi sitä työtä. Plussana olisi tietysti hyvä työllisyystilanne (?), mutta nopenopenope. Not for me.

2) Silmälääkäri
Tämä kulkee samassa kategoriassa sen kanssa, miksi minusta ei tullut hammaslääkäriä.
Toisista sisäelimet ja ruumiinavaukset ovat vastenmielisiä (itse olen kuin lapsi karkkikaupassa niinä anatomian tunteina), minusta taas silmät. Kuten myös hampaat ja suu. En osaa selittää asiaa, siinä ei ole suoraan sanottuna mitään järkeä, mutta jostain syystä ajatus silmien tökkimisestä aiheuttaa vilunväristyksiä. Ei sitä tietenkään pidä vannoa, mutta luulenpa hyvinkin, ettei siitä tule erikoisalaani.

3) Kliininen kemia
Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, jos olisin halunnut opiskella kemiaa, olisin jäänyt Turun yliopistoon, enkä olisi lähtenyt lukemaan lääketiedettä Latviaan.

Hieman yli viikko vielä lomaa jäljellä!! Pian pääsee taas pakertamaan :D

Rentoutumisen jalo taito - ja sen opettelu

Ruuhkaviikot jatkuu, mutta tänään oli hyvä päivä!

Yksi koe vähemmän listalla ja yhdestä aikaisemmasta tuli tulokset takaisin, ja voin sanoa olevani tyytyväinen. Lukujen suhteen rankan viikonlopun ja henkisesti uuvuttavan maanantaipäivän päätteeksi, päätin, etten tee illalla enää mitään.

Päivä alkoi suoraan sanottuna kamalasti (klo 6.30, kun piti lukea vielä viimehetken paniikissa histologiaa...), mutta jossain puolen päivän jälkeen (jälkiruokakakun ääressä) elämä alkoi pikkuhiljaa taas voittaa ja hymyillä, vaikka tuntuikin, että kuljin täysin sumussa koko päivän.

Sitä liian harvoin pysähtyy/ehtii pysähtyä miettimään, että mitä asioita kaipaa, ja mitä haluaisin tehdä enemmän, jos olisi aikaa ja toisaalta vapaa-ajalla viitseliäisyyttä ja jaksamista. Näin kliseisiä viisauksia tykittääkseni, itsestään nyt on kuitenkin muistettava pitää huolta, ja siksi aihe on oikeasti todella tärkeä. Jos en ole mitään muuta oppinut elämäni aikana, niin ettei oman hyvän hyvinvointinsa uhraamisessa työn takia ole mitään gloriaa. Itsestään täytyy muistaa pitää huolta - kukin tavallaan - ja piste.

Mutta siis, mitä siis itse teen tai haluaisin tehdä hetkinä, kun velvollisuudet ei paina?

Artisti: Kari Suomalainen

- Lukea
Game of thrones:n 5 kirja on yhä vain kesältä kesken, mutta suoraan sanottuna kaiken tämän lukemisen keskellä, mikään ylimääräinen sivujenkääntely ei houkuttele, vaikka haluaisinkin päästä tarinassa eteenpäin.

- Soittaa pianoa/laulaa
Anteeksi naapurit! Nauttikaa yskästäni, niin kauan kun sitä kestää, siihen asti käytössäni on vain piano.

- Kylpy
Amme <3 Olin unohtanut, miten ihana kapine se on!!

- Juosta
...tai "juosta", eli liikkua kävelytahtia nopeammin ja puhista. Vaikka tosissaan, meillä oli ihan hyvä putki päällä koiran kanssa ennen kuin tämä pirun tauti iski päälle. Milloin ikinä pääsenkin takaisin juoksemaan, niin tiedän, että ensimmäisestä lenkistä tulee tappo.

- Tv-sarjat
Minulla on netflix, mutta hitto vie, en osaa katsoa sarjoja tai elokuvia yksin!!
Kesken minulla on vähän kaikkea Housesta Grand Hotelliin, mutta yksin en oikein osaa koukuttua sarjoihin. Lisäksi listallani on paljon leffoja, joita haluaisin nähdä, mutta yksin en ole tullut katsoneeksi. Joko pitää värvätä joku vakio leffan-töllöttäjä  ystävä tai vaan päästä yli siitä, että elokuvien katsominen ei välttämättä ole sosiaalinen tapahtuma. Dokumentteja sen sijaan katson jonkinkin verran yskin. Viimeisimpänä "Champions", joka kertoi tappelukoirina käytettyjen pitbull koirien kohtaloista, ja se oli kyllä hyvä! Ja olin toisaalta tyytyväinen, ettei kukaan joutunut todistamaan herkistelyäni.

- Kirjoittaminen
Kuuluu vähän samaan kastiin lukemisen kanssa; haluaisin tehdä enemmän, mutta yleensä rankkojen päivien/viikkojen jälkeen minkäänlainen "ylimääräinen" ajatustyö ei houkuttele, vaikka se olisi kuinka hauska ja nollaava harrastus, jossa haluaisi itseään kehittää. Selittää myös varmaan sitä, miksi tämänkin blogin päivitystahti on toisinaan varsin hidas - onhan tyylini usein enemmän teksti kuin kuva painotteinen.

- Kokkaaminen
Tunnustan. Minulla on viha-rakkaus -suhde ruuan laiton suhteen. Silloin kun asiat sujuu, eikä ole pakko tehdä jotain, ettei kuole, niiiiin ruuan laitto voi olla jopa ihan kivaa. Ja toisinaan rentouttavaa. Usein se vain kaatuu pakkopulla puolelle, eikä siksi ole niin inspiroivaa. Tänään kuitenkin oli yllättävää kyllä hauskaa häärätä keittiössä ja kehittää jotain aterian tapaista Pinterestin reseptien inspiroimana. Koska keittotaitoni ovat jossain keskiverron alarajoja hipova, niin etsin usein valmiita reseptejä (ja kyllä, lähinnä Pinterestistä), joita en ikinä loppujenlopuksi ikinä noudata, vaan ahkerasti sovellan sen mukaan, mitä kaapista löytyy. Tämän päivän kookos-linssi-nuudeli -keitto oli varsin positiivinen yllätys, vaikka tuoksuikin hieman savusaunalta.

Yritän opetella jälleen sellaista hyvettä kuin aikainen unirytmi, eli nyt viimeiseksi koiran kanssa ulos ja sitten nukkumaan. Huomenna työt jatkuu :)

TIL vol.2

Toinen semesteri, joten ehkä asianmukaista koota taas hieman "This time I learned..." matskua. Osa uutta, osa vanhaa, mutta hei en ehkä ihan joka postauksessa jaksa itkeä koulujuttujakaan :D

1. Koirat
Tähän asiaan tosiaan on alkanut kiinnittämään huomiota enemmän vasta nyt, kun oma muru-pallerokin on täällä. Ensinnäkin, ne ovat pieniä (kaupungissa nyt ei mikään ihme), ja suosituimmat ovat kaikenmaailman marsua suuremmat chihuahuat, kleinpitzit, mäyräkoirat ja vastaavat pienet ja karvaiset, sekä mediumkokoisista beaglet. Hämmentävämpää on se, että monet ihmiset pitävät koiriaan vapaina. Yleensä ne kulkevat varsin mallikkaasti, ja useat tottelevat kuuliaisesti omistajiaan myös ohitustilanteissa (jossa luonnollisesti kiusaus on suurin). Itse en vaan laskisi Iristä irti, vaikka lenkkeilypaikkamme ovatkin suht rauhallisia.

2. Just a Latvia things; jonottaminen <3
(...)
No, aloitetaan jonottaminen koululta. Jonotan tuntiesi välissä opintotoimistoon, hakemaan lappua, jonka viedään toimistoon, joka aktivoi bussikorttisi, niin että saat opiskelijahintaisen kuukausihinnan käyttöösi (16e). Ainoa juttu, että jos olet epäonnekas (ja todennäköisesti olet), saat jonottaa tunnin verran paikkaan x ja jatkaa samaa paikassa y. Ja tietenkin jos olet hölmö ensikertalainen (minä), niin unohdat pyytää tarvittavat paperit ystäväämme Kelaa varten, ja saat jonottaa paikkaan x toisen kerran. Kela siis haluaa (ilmeisesti?) puolivuosittain yhteenvedon opinnoistamme, koska se ei saa tietoja koululta suoraan.

3. Babushkat
Tiedäthän kliseisen kioski, tori, jäätelökoju -myyjä stereotypiat Suomessa? Yleensähän työn hoitavat nuoret, hermostuneet, "olen ensimmäistä kertaa työelämässä" tyyppiset ihmiset, jotka tienaavat opintojensa ohella tai kesälomilla. No. Täällä saman viran hoitavat (yleensä) vanhat tädit. Riikan kadunvarsilla on siellä täällä pieniä kojuja, joissa myydään yleensä hedelmiä, marjoja tai kukkia tai sitten kaikki näitä. Kesällä puistojen jäätelökioskeilla päivystivät niin ikään babushkat, jotka yleensä eivät puhuneet juuri englantia, mutta heidän kanssaan elekielellä ja huonolla latvialla hoidettiin asiointi melko näppärästi. Ja osa myyjistä on oikeasti vanhoja. Herää vain jälleen kerran kysymys siitä, mikähänkö mahtaa olla Latvian sosiaaliturva (onko?) ja miten suuret eläkkeet ovat.

4. Pakettien toimitus...
Asiasta kertoo ehkä kaikkein eniten se, etten ole vieläkään aivan varma, miten asian pitäisi hoitua.
Elikkäs. Olin unohtanut ottaa nuotit mukaan Suomesta ja olin (tyhmä minä) pyytänyt vanhempiani postittamaan ne Riikaan. Jotenkin olin pienessä päässäni kuvitellut, että postilaatikkoon tuodaan lappu, että nouda paketti paikasta X viimeistään päivänä Y. Niin kuin Suomessa. Eli ei se mennyt niin. Päivänä eräänä, kun olin ollut luennolla, sain soiton ja viestin asuntoni "Handyman:lta", että lähetti oli tullut ja mennyt, ja ellei hän olisi ilmoittanut asiasta minulle, en olisi saanut tietää asiasta. Kaiken lisäksi toimista oli 30km matkan päässä, eli minulla ei olisi edes mahdollisuutta noutaa pakettia itse, kun ehdin. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Handyman antoi lähetille numeroni, ja saimme sovittua ajan, koska olen kotona vastaanottamassa pakettia. Ellei hän olisi tehnyt niin, paketti olisi hengaillut lähettitoimistossa muutaman viikon, ennen kuin se olisi lähetetty takaisin Suomeen ja koko rumba olisi alkanut alusta.

Kaikki kuvat vanhalta hautausmaalta/puistosta, jonka löysin tänään kun olin koiran kanssa ulkona. Vanhimmat haudat ovat noin 1770-luvulta, ja puistoon on käsittääkseni haudattu Riian/Latvian merkkihenkilöitä ja sukuja. Oli vain huvittaa ulkoilla koiran kanssa (en ollut ainoa) niin historiaa hengittävässä puistossa, jonka holvikaarien sisäpuolilla löytyi (jälleen) graffiteja ja lasinsiruja. Paikka on luultavasti aivan mielettömän upea ruskan aikaa, ja silloin pitää kyllä ehdottomasti ottaa kunnon kamera mukaan!

Kesälomalla

Ensimmäinen semesteri tap,tap,taputeltu!

Tunnelmat ehkä hieman ristiriitaisia ja jos oloa täytyy kuvailla kahdella sanalla niin ne sanat varmaan olisivat: upea ja outo. Aika on mennyt nopeasti, mutta se taitaa kuulua tähän aikuisuuden kiire-limboon, joten jätän tällä kertaa sen päivittelyt sikseen ja keskityn siihen iloon, että nyt on loma!!

Tai. No. "Loma". Kanssa-opiskelijat tietävät mitä se käytännössä tarkoittaa. Mutta onpahan taukoa lukemisesta.

Nyt ollaan siis jo Suomessa ja kai se on parasta todeta, että blogi jää sen myötä kesätauolle (ellei hetken inspiraatiota tule). Jatkan näpyttelyä taas, kun opinnot alkavat uudestaan syyskuussa, joten siihen asti hei,hei ja ihanaa kesää kaikille!

"Enää" 5,5 vuotta jäljellä :D

Dream on Dreamer

Ei ole mitään ihanampaa ja kamalampaa kuin Unelma. Se on yleensä jotain sellainen, joka saa sinut kikattamaan ja sydämesi läpättämään kuin kolibrin. Unelmasta (tai Unelmista... tässä suhteen haaremit äärimmäisen sallittuja!) voisi puhua, puhua ja puhua niin kauan kunnes leukaluita särkee ja äänestä tulee käheä. Itse voisin ainakin hölpöttää omista Unelmistani pienen ikuisuuden! (mistä tuli mieleeni, että olen aika varmasti puhunut ko. aiheesta ennenkin, mutta antakaa ikuiselle haihattelijalle anteeksi! Siinä vaiheessa vain kun leukaluuni viimein pettävät, sormet jatkavat...)

Unelmissa ja Unelmoinnissa on varjopuolensa, sillä ne ovat juuri sitä itseään: unelmia. Jotain, mitä sinulla ei vielä ole, mutta haluaisit saada/saavuttaa. Minusta on jotenkin paradoksaalista väittää, että kukaan voisi ikinä "elää unelmaansa". Eihän se ole enää Unelma! Se on totta, todellisuus! Ja luultavasti silloin aivan käsittämättömän ihana todellisuus ja hetki, kun unelmasta tulee viimein totta. Niin. Kunnes tosiaan haistattaa edelliselle unelmalleen niin sanotusti pitkät ja keksii uuden. Ihmiset ovat kuitenkin aina ihmisiä ja ruoho vihreämpää vielä jossain muualla. Niin se vain on. Unelmasta tulee osa itsestäänselvyyttä, arkea, eikä se enää  koskaan herätä samanlaista tunnetta kuin silloin, kun Unelma oli vasta varovainen sivulause kahvipöytäkeskustelun lomassa.

Minusta on tervettä unelmoida. Vaikka toisaalta se kasvattaakin meissä ikuista tyytymättömyyttä siihen, mitä meillä on tällä hetkellä. Unelmat ovat tavoitteita, asioita, joita haluamme saada ja saavuttaa. Minusta ihmisen on tärkeää kehittyä ja kehittää itseään; muuten päädytään liian nopeasti siihen pisteeseen, että mitä järkeä missään maailmassa ja elämässä edes on. Unelmat ovat myös osa aikuiseksi tulemista - kasvamista siksi ihmiseksi, joka toivoo olevansa. Mikä sitten kenenkin unelma on, on sitten jokaisen oma asia.

Kaiken tämän mahtipontisen Unelmoinnin ylistyksen jälkeen voisin vielä sanoa, ettei kaikkia niitä kannata ottaa niin vakavasti. Kyllähän sitä itse kukin haaveilee lottovoitosta ja maailmanympärimatkasta, mutta tuskin kenenkään (?) maailma oikeasti musertuu, jos näitä unelmia ei koskaan tavoitakaan? Unelmien yksi paras puoli luultavasti onkin niiden samanaikainen maagisuus ("ei näin koskaan tule tapahtumaan mutta...") ja toisaalta todellisuus. Unelmat, jotka ovat lähellä todellisuutta, mutta vielä ylitsepääsemättömän maagisia, ovat viheliäimpiä ikinä. Ja sitä minulle on lääkis tällä hetkellä... Unelma jossain ulkoavaruudessa, luultavasti lähellä uranuksen kiertorataa (....onko sillä?). Ja kuinka paljon toivoisinkaan, että saisin sen Unelman kiinni jo tänä vuonna...

ps. tänään unelmoin myös koirasta, omasta asunnosta, mykästä (lähinnä ei laulavasta) naapurista, salmiakista (toteutui!!) ja 10km juoksutavoitteesta (tänään tuli juostua 6km!!! JEEE!!!)
 Eli hiljaa hyvä tulee.

Tuuman verran onnellisempi: Kuka saa laihduttaa?

...itse asiassa en ole varma, että jopa kaksi? Who knows. Farkkujen ostaminen on aina ollut itselleni työläs prosessi ja usein tuskan, piinan ja pitkän henkisen valmentautumisen seuraus. Kauniisti sanottuna, kurvikkaana, mutta persjalkaisena tyttösenä housujen ostaminen on muutenkin aikamoista herkkua :D Tänään oli harvinaista kyllä niin helppo farkkujenhankinta-reissu, etten itsekään usko asiaa todeksi!

Anyway, anyhow, yksi kokonainen kuukausi lukemista takana (JUHUU!). Eli enää neljä kuukautta jäljellä (en tiedä pitäisikö tästä faktasta olla kauhuissaan vai helpottunut?) Kuukauden saldo on neljä fysiikankirjaa, kolme ja puoli kemian, ja n. 200 sivua paperia muistiinpanoja ja laskuja. Eli ihan kivasti on lähtenyt käyntiin, vaikka inan olenkin jäljessä aikataulustani. Mutta parempi kai ennemmin hitaasti ja varmasti, että asiat oppii myös, eikä puolihuolimattomasti hutasten, eiks jeh?

Toinen syy, miksi on ehkä onni että tätä luku-rumbaa ei jatku kuin enää neljä kuukautta: olisin luultavasti luuta ja nahkaa. Uskomatonta kyllä, yleensä olen stressisyöjä, nyt ei mikään tunnu maistuvan. Sillä combolla, että 1)on stressaantunut 2)nukkuu pitkät unet 3)kävelee/pyöräilee 2-4kertaa viikossa valmennuskursseille (edestakaisinmatka n.6km) niin hupsankeikkaa kilo jos toinenkin on karissut puolivahingossa. Joulukuun alusta melkein viisi. Vaikuttavina tekijöinä tosin voi olla myös a)se että työni pikaruokalassa loppui se 5vkoa sitten ja b)olen purkanut stressiäni 7.5kg kahvakuulla. Sillä kapineella sitten saa paikkansa kipeäksi!

Tajusin muuten se, että normaalipainoisen on oikeastaan jollain tapaa luvatonta hehkuttaa laihtumistaan. Aina kun pitäisi olla niin sinut itsensä kanssa, ja tyytyväinen sen kokoisena ja näköisenä kun on. Laihdutus tuntuu kuuluvan vain ylipainoisille (koska ylipaino on sairausriski) ja anorektikoille (sairaus sekin). Miksi minä "neiti Normaali" niin tekisin? Etenkin, jos ei ole mitään oikeaa ongelmaa. Enhän minä neljä kiloa painavampanakaan ollut mikään valaskala? Vainoaako kenties jossain takaraivon pohjalla syömishäiriön juuri, vai onko nykymedia aivopessyt minutkin laihuus-ihanteeseen? Minkälainen esimerkki minä olen itse bloggarina, kun voisin vetää lipun salkoon pelkästään siitä ilosta, että farkkukokoni on tuuman pari pienempi?

Suoraan sanottuna painon putoaminen on ollut itselleni helpotus. Ei siksi, että haluan olla hoikempi, vaan koska kilot, jotka on nyt kadotettu, saatiin eräässä ikävässä elämänvaiheessa yli vuosi sitten. Nyt kun ne ovat poissa, tuntuu että menneisyyden haamutkin ovat lopullisesti historiaa. Olen nyt aikalailla sen kokoinen kuin kirjoittaessani ylioppilaaksi. Muutaman kilon tarkkuudella ainakin. Ja näillä seuduilla olisi tarkoitus pysyä, tai ei ainakaan yhtään ylemmäs. Enää.

Toinen syy, miksi kilojen tiputus on helpotus, on se että en oikeastaan ole tehnyt mitään erikoista. Vain elänyt terveellisemmin ja voinut hyvin. Koko syksy oli yhtä stressiä ja harhailua, nyt olo on yhä stressaantunut, mutta suunta on löytynyt. Sitä suuremmalla syyllä teki mieli kiljua, kun yksi rakas ystäväni totesi jotenkin syyttävästi "sä oot laihtunut." NIIN OLENKIN! Entäs sitten? Olen tyytyväinen siihen, minkä kokoinen olen nyt. Ja minkä näköinen olen. Eikö se ole vain hyvä asia?


Tärkeintä mielestäni painon pudotuksessa (ja monessa muussakin) on mielestäni se, että sen tekee itseään varten, eikä muiden odotuksien ja ihanteiden mukaan. Jos on epämukava nahoissaan, tekee asialle jotain. Nyt puhutaan siis ihmisestä, joka on tasapainossa itsensä ja ympäristönsa kanssa, eikä aja takaa unelmaa tehdäkseen olostaan siedettävämpää. En näet usko, että verenmaku suussa laihduttava on sinut itsensä kanssa, ei 5, eikä 10 eikä edes 15kilon jälkeen. Jos hakee hyvää oloa laihuudella, ollaan pahasti metsässä. Hyvä olo tulee (luojan kiitos) aivan jostain muualta kuin puntarilta. Oma elämänfilosofiani voisikin olla pikemminkin "laihduta,kun voit hyvin". Silloin jaksaa edetä asioissa järkevästi, eikä turhaan piilota oikeita ongelmiaan (huonoa itsetuntoa, masennusta yms...) pakkomielteisen laihuuden tavoittelun alle. Laihdutus ei ole oikotie onneen, eikä stressilelu. Piste.

Vaahtosammutin lakkaa nyt vaahtoamasta ja menee keittämään teetä. Toivottavasti sain herätettyä jotain ajatuksia aiheesta. Itselläni alkoi vaan käpy palaa sen kanssa, kun tuntui, että minun täytyisi potea melkein huonoa omatuntoa siitä, että satun vain olemaan hoikempi taas. Viimeistään kuukauden päästä tilanneraportti ihan vain todisteena siitä, että hengissä yhä ollaan ja pää harteitten välissä. Wish me luck! (ja pysykää terveinä!)

10 biisiä, jotka saavat sydämeni värisemään (at the moment)

Kaikki alkoi PMMP:n heliumpallosta, ja rupesin sitten kokoamaan muitakin biisejä, jotka puhuttelevat minua tällä hetkellä hetkellä. Aika sekalainen seurakunta siitä näköjään tuli :)
Toim huom. ei missään tietyssä "järjestyksessä".

 

1)PMMP: Heliumpallo

 

2) Chisu: Tie

 

3) Nightwish: Forever yours

 

4)Rebekka Karijord: Wear it like a crown

 

5) Birdy: Just a game

 

6) Fkyfall (by Adele)

 

7) Within Temptation: Say my name

 

8)Evanescence: Breath no more

 

9) Three days grace: Never too late

 

10) We are the fallen: I will stay

 

Ja koska en ikinä pysy näissä "vain kymmenen" niin lisätäänpäs vielä:

 

10+1) Six: A.M.: Life is beautiful

 

Pakko lisätä vielä se pakollinen osuus, että "minulla ei ole mitään oikeuksia näihin videoihin, vaan ne kaikki ovat peräisin youtuben ihmemaailmasta ja kunnia kuuluu artisteille ja videon tekijöille. Oma tarkoitukseni on vain levittää (mielestäni) hyvän musiikin sanomaa."

 

Näistä jokainen on omalla tavallaan vaikuttanut minuun syvästi. Kuten huomata saattaa, biisejä löytyy laidasta laitaan kevyemmästä rokimpaan, eikä tässä edes päästä siihen rankinpaan materiaaliin, josta pidän. Kaikkia näitä kuitenkin yhdistää melodisuus ja vahvat tunteet. Etenkin viimeinen biisi on ollut yksi tämän syksyn pelastuksia ja olen luukuttanut sitä tuhottoman monta kertaa.

 

Nyt öitä murut.

Haaste: And that's Who I am

Kuvat täältä