"Feministitukka"

Vähän toisenlainen postaus asiasta, jota olen joutunut paljon pohtimaan etenkin viimeisen kahden kuukauden aikana.

Elikkäs; "Once upon a time there was a hair..."
Värjäsin uudenvuoden kunniaksi tukkani lilaksi. Ja jos joku olisi sanonut minulle, minkälainen silta siitä tulee vielä erilaisille keskusteluille, niin en olisi uskonut. Hiukset. Oikeasti. Minulla on ollut jos jonkinmoinen tyyli, mutta koskaan ennen se ei ole avannut keskusteluja sen syvemmin kuin "Uusi tukka, kiva!"

#silmäpussit

Ei ollut kuitenkaan yksi eikä kaksikaan kertaa, kun kommentti olikin kategoriaa "Oo, sulla on tollainen feministitukka". En ole ikinä ottanut kommenttia mitenkään hyvänä tai pahana - usein tilainteisiin on liittynyt alkoholia ja kommentoijat ovat olleet tuttuja ja hyväntahtoisia. Mutta koska tiedän, että aihe on vähän kuuma peruna, on ollut ihan mielenkiintoista jatkaa keskustelua. Ensimmäinen vastaukseni usein onkin ollut tyyliin "vaikka itseni feministiksi koenkin, niin en minä hiuksiani lilaksi sen takia värjännyt".

Tässä kohtaa näkee, mitä ihmiset aiheesta ajattelevat ja minkälaisia mielikuvia heillä aiheesta on. Ja yleisesti ottaen ne eivät ole hyviä. Tällä hetkellä ei selvästikään ole "hyvä juttu" kutsua itseään tai tulla kutsutuksi feministiksi. Muistan kyllä itsekin (joskus kauan, kauan sitten), minkälainen (yllättynyt) ensireaktioni oli siihen, kun eräs mies tunnusti täysin vilpittömästi olevansa feministi ja ylpeä siitä. Aihe on arka ja siihen liittyy paljon negatiivisia mielikuvia. Ja ikävä kyllä ihan syystäkin.

Itselleni feminismi on ollut aina naisten aseman parantamista ja  sukupuolten välisen tasa-arvon edistämistä. Piste.
Tiedän, että on ääriliikkeitä, jotka tuntuvat tavoittelevan pikemminkin miesten alistamista kuin tasa-arvoa, mutta minun on vaikea nähdä heitä feministeinä tai ottaa heitä edes tosissaan. Ikävä kyllä vain nämä äänekkäimmät ääriryhmät sabotoivat maltillisempienkin maineet. Eikä feminismi ole ainoa sana, joka kärsii väärinkäytöstä. Esimerkiksi "isänmaallisuus" ja "maahanmuuttokriittinen" tuntuivat olevan jossain kohtaa pikemminkin kaunis vastine rasismille ja muukalaisvihalle.

Yritän olla menemättä sen enempää poliittiseksi, mutta mielestäni näitä asioita on hyvä ajatella ja tiedostaa. Haluaisin, että feminismistä tulisi vähemmän kirosana ja että termi liittyisi jälleen oleellisiin asioihin: sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Naisten asema on etenkin Suomessa hyvä, vaikkei asiat täydellisesti ole. Mutta ei ole miehilläkään. Asevelvollisuus/siviilipalvelu, huoltajuus-kiistat, vanhempainvapaat, asema työelämässä ja niin edelleen...aiheita kyllä riittää.

Ja niin. Jotkut tuntuvat ärsyyntyvän siitä, että miksi termin pitää olla "feministi", eikä joku toinen, joka selvästi on poliittisesti korrektisti tasa-arvoinen, eikä viittaa kumpaakaan sukupuoleen...
...
Se. On. Sana. Vain yksi sana. Miten sanalle voi olla niin allerginen? Ja itseasiassa vain sanan alulle "fem". Jos jonkun mielestä feminismin suurin synti on termi itsessään, eikä sen takia voi ajaa tasa-arvoa (niin, eli myös miesten etuja), niin voi hyvää päivää.. Minun mielestä se on aivan yhtä typerää kuin se, että jotkut ottavat hernetölkkejä sieraimiinsa termeistä "esimies, lakimies, virkamies tai putkimies", vain koska sanojen perässä on "mies". Kynä toki on miekkaa mahtavampi, mutta joskus se antaa tilaa myös typeryydelle.

Summa summarum. Olkaa kivoja toisille.

3rd semester; mitä voi odottaa?

Huomenna alkaa!
Se paljon puhuttu ja peloteltu kakkosvuosi lääkiksessä.
Vuosi sitten - kun olin vasta aloittanut - kaikki puhuivat siitä, miten 3. semesteri tulee olemaan se hirveistä hirvein, mikä tulee viemään yöunet ja hermot, ja jonka aikana feilaa jos feilaa lääkiksessä. Joko aika on kullannut vanhempien opiskelijoiden muistot, tai sitten satuin keskustelemaan aiheesta vain niiden kanssa, jotka olivat sillä hetkellä 3. semesterillä. Sillä nuotti vaihtui noin puoli vuotta myöhemmin, jolloin vanhempia collegoihin - jotka rämpivät sillä aikaa 4. semesterillä - törmäsi sitäkin harvemmin, vieläkin väsyneempinä. Ja ainakin, mitä silloin heidän kanssaan juttelin, he olivat samaa mieltä asiasta: I'll get worse.

Tässä kohtaa voisin ristiä itseni siitä onnesta, että minulla on sentään koko kesä siinä välissä

Minulla oli lähes neljät täyttä viikkoa lomaa, joten eiköhän sitä olla nyt valmiita taas palaamaan arkeen. Hieman väsyttää aikaisen paluulennon takia, mutta toivon mukaan rytmi löytyy taas pian.
Lukkari on varsin... polarisoitunut. Päivät koostuvat "kaikki tai ei mitään" tyyppisesti joko luennoista tai practical tunneista. Torstait lähes aina tyhjiä, perjantain keskimäärin 1-2 practicalia, kun taas ma ja ti venyvät kymmen tuntisiksi, jos otetaan huomioon matkat koululta kotiin. Koiranomistajana olen rehellisesti sanottuna hieman huolissani, muuten lukkari on ihan okei. Täytyy löytää kolo, minkä välissä käydä kotona tai vaan tylysti skipata jotain luentoja (mikäli mahdollista). Onneksi Iris on iso tyttö ja se pärjää kyllä - kivaahan siitä ei kuitenkaan tule. Täytyy katsoa miten tämä lähtee sujumaan, mutta onneksi on aina se vaihtoehto, että koira menee takaisin Suomeen vanhempieni luo.

Siinäkin mielessä startataan ihan hyvillä mielin, sillä puskaradion mukaan meidän ryhmällä kävi ihan hyvä tuuri practical opettajien suhteen ja luentojen vetäjissäkin ollut pieniä (tervetulleita) muutoksia. Kuten olen ennenkin asiasta maininnut, practical tuntien miellyttävyys on aivan sen vetäjästä kiinni. Hyvä opettaja - kivaa tai edes siedettävää. Ei niin miellyttävä opettaja... tarvitseeko sitä edes sanoa? Lisäksi joidenkin tyyppien maine tuntuu kiirivän heidän edellään ja kaikki toivovat hartaasti, etteivät saa tiettyjä opettajia niskoilleen. Omalla ryhmälläni näytti käyvän hyvin, katsotaan, onko näin todellisuudessakin.
Lisäksi kiinnitin huomiota, että muutamien kurssien luennoitsijat olivat vaihtuneet. Ja kuinka ollakaan juuri niillä luennoilla, joilla juuri kukaan ei käsittääkseni käynyt (koska se ei ole pakollista, joskin suositeltavaa), syystä että ne eivät olleet kovinkaan hyviä.

Opiskelijat jakautuvat karkeasti kolmeen ryhmään (vapaaehtoisten) luentojen suhteen:
1) Ne jotka käyvät kaikilla
2) Ne jotka eivät käy missään
3) Ne jotka käyvät niissä, mitkä kokevat millään tavalla itselleen hyödylliseksi

Itse koen kuuluvani ryhmään 3, niin kuin luultavasti suurin osa kollegoistani. Yritän käydä kaikilla luennoilla, mutta toisinaan täytyy vain todeta, että a) tarvitsen unta b) pitää lukea tenttiin c) luennolla istumisessa ei ole mitään perkeleen järkeä.
Luennot rakentuvat vetäjänsä harteille ja valitettavasti kaikki luennoitsijat vain eivät ole niin hyviä. En tiedä ovatko muutokset sattumaa vai onko opiskelijoiden "jaloillaan äänestys" mennyt viimein perille yliopistossa - sillä ei ole väliä. Sillä on väliä, että muutoksia on tehty ja toivottavasti ne ovat hyviä.

Vanhoista oppiaineista esimerkiksi anatomia ja histologia ( jei! <3 ....nope) jatkuvat ja uusina alkavat fysiologia, genetiikka ja microbiologia. Kaiken kaikkiaan tulee olemaan entistä enemmän suurempia kokonaisuuksia, eikä niin paljon enää "pakollisia pikku-kursseja" joilla tuodaan eri maissa opiskelleiden taidot kutakuinkin samoille viivoille.

Yhteenvetona kai voisi todeta vielä, että niin paljon kuin koulun alku taas hiukan hermostuttaakin, niin voittaa tämä ainakin hetkeksi taas kesätyön metsästyksen, varsinkin kun tuntuu siltä, että huutelut menevät kuuroille korville tai vieheet jäävät ilman saalista. Periksi en anna (vielä), mutta alkaa olla melko turhautunut olo työnhaun suhteen...

Elikäs reippahasti käymme rekkain alle kohti seuraava lukukautta ja vuotta!

Erikoisalani?

Tähän alkuun haluan heti painottaa, että minulla ei siis ole mitään käryä siitä vielä mitä haluan tehdä "isona". Tai on minulla jonkinlainen ajatus, mutta varsin suuntaa antava. Toisaalta olen myös tehnyt tietoisen valinnan sen suhteen, etten ajattele asiaa vielä.

Kun aloitin lääkiksen, ensimmäinen kysymys heti valmistumisvuodeni jälkeen oli, että mikä minusta sitten tulee? Vastaukseksi monet ihmiset odottivat kuulevansa, että kirurgi, neurologi tai psykiatri... vaikka tämä 6 vuoden koulutus on vasta lääketieteen perustutkinto (Suomessa LL eli lääketieteen lisentiaatti, meistä ulkomailla opiskelleista tulee taas laillistettuja lääkäreitä). Tutkinto antaa meille pätevyyden toimia lääkäreinä ja antaa mahdollisuuden jatkaa erikoistumisopintoihin. Ja erikoistumisopinnot (muistaakseni) kestävät taas sen 4-6 vuotta, alasta ja tuurista riippuen. Erikoistumisopinnot ovat tällä hetkellä jonkinlaisessa murroksessa, enkä ole rehellisesti ottaen aivan tilanteen tasalla, että miten erikoistumisopintoihin jatkossa haetaan/päädytään. Toisaalta en ole nähnyt sitä myöskään itselleni ajankohtaiseksi aiheeksi vielä vähään aikaan. Niin kuin en sitäkään, mikä erikoislääkäri minusta tulee (jos tulee) ennen pitkään.

Mutta onhan asiaa hauskaa pyöritellä mielessään.

erikoisalani.fi/ on nettisivusto, jonka kanssa olen pelaillut useammin kuin kehtaan myöntää. Sieltä on ollut mielenkiintoista saada osviittaa ja ideoita, vaikka testiä ei kuulukaan kuunnella kuin gospelia. On paljon erikoisaloja, joista en ollut edes kuullut ja tämän takia pidän testistä. Siellä voi myös punnita hieman, että onko unelmieni erikoisala sittenkään sopiva itselleni. Sillä on hyvä pitää mielessä, että haaveet ja oma persoona eivät välttämättä kulje käsi kädessä, vaikka kuinka toivoisi. Esimerkiksi, jos ala vaatii paljoa päivystämistä, mutta oma pääkoppa ja kroppa ei vain sitä kestä.

Oma testituloksieni kärjessä esimerkiksi ovat tällä hetkellä verisuonikirurgia, sydän- ja rintaelinkirurgia, ja neurokirurgia. Mutta ymmärrettävästi ensimmäisen vuoden opintojen jälkeen käsitys näistä aloista on täysin mitätön ja vasta aika ja harjoittelut näyttävät, mihin kiinnostuu herää. Lisäksi tarvitaan ripaus hyvää tuuria ja kukaties hulluuttakin, ennen kuin päätös syntyy - sillä se ei ole vielä. Viisi vuotta on pitkä aika ja kuka tietää, minkälaista elämäni on silloin.

Tein siis tietoisen valinnan, että rakastan (lähes) kaikkea.
Haluan tutkia, opiskella ja nähdä vähän kaikkea, mitä tarjolla on ja yritän pitää itseni avoinna eri vaihtoehdoille. Minusta on melkein surullista, jos joku kulkee 6 vuotta silmälaput naamallaan vain yksi vaihtoehto mielessään. Harva oikeasti on varma vielä näin varhaisessa vaiheessa, että miltä erikoisalalta itsensä löytää. Ja varsinkin, kun kaikki ei ole itsestään kiinni, vaan myös siitä, mikä työtilanne on, löytyykö erikoistumispaikkoja, kestääkö pää ja fysiikka työtä ja niin edelleen. Turha piirrellä joustamattomia tulevaisuudenkuvia, kun voi käyttää leveämpää pensseliä ja laveerata. Ja ennen kaikkea olla utelias. Ja vaikka erikoistuisikin, pidän myös tärkeänä asiana säilyttää jonkinlainen lääketieteellinen "yleissivistys" myös muista aihepiireistä kuin omastaan.

Summasumlaarum minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä haluan tehdä valmistumiseni jälkeen ja parhaani mukaan yritän myös ennenaikaisia päätöksiä vältellä. Katsotaan mihin suuntaan vuodet minua vievät. Sen sijaan olen koonnut muutamia erikoisaloja, joista olen melko varma, etten ainakaan tule itseäni löytämään:

1) Psykiatria
Alimiehitetty, arvostettu ala. Hirvittävän kiinnostava, mutta en usko, että oma pääkoppani kestäisi sitä työtä. Plussana olisi tietysti hyvä työllisyystilanne (?), mutta nopenopenope. Not for me.

2) Silmälääkäri
Tämä kulkee samassa kategoriassa sen kanssa, miksi minusta ei tullut hammaslääkäriä.
Toisista sisäelimet ja ruumiinavaukset ovat vastenmielisiä (itse olen kuin lapsi karkkikaupassa niinä anatomian tunteina), minusta taas silmät. Kuten myös hampaat ja suu. En osaa selittää asiaa, siinä ei ole suoraan sanottuna mitään järkeä, mutta jostain syystä ajatus silmien tökkimisestä aiheuttaa vilunväristyksiä. Ei sitä tietenkään pidä vannoa, mutta luulenpa hyvinkin, ettei siitä tule erikoisalaani.

3) Kliininen kemia
Lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna, jos olisin halunnut opiskella kemiaa, olisin jäänyt Turun yliopistoon, enkä olisi lähtenyt lukemaan lääketiedettä Latviaan.

Hieman yli viikko vielä lomaa jäljellä!! Pian pääsee taas pakertamaan :D