Asioita joita ikävöin

Pakko tuulettaa.

Niille, joille päivitän henkilökohtaisemmin kuulumisiani (ja luultavasti lukijoillekin) on tullut varmaan selväksi jo, ettei tämä ole suoranaisesti elämäni parasta aikaa. Vaikka pitäisi. Hei minähän olen totettamassa suurinta unelmaani, mitä minä olen valittamaan elämästäni!

Olen yrittänyt pitää blogikirjoituksissani edes jonkinlaista "tsemppimeininkiä" yllä, vaikka on varmaan selvää, ettei lääkis mitään sateenkaarien, saippuakuplien  ja glittereillä höystettyä konfettien täyttämää elämää ole. Etenkään preklinikka. Tällä kertaa en jaksa. Sillä faktahan on, että tällä hetkellä ahkeraa opiskelijaa vituttaa kaikki alkaen maailmasta ja maailmankaikkeudesta ja jollain tavalla on vain päästettävä höyryjä.

Olen siis asunut Latviassa enempi vähempi vuoden. Riika on kiva ja kaunis kaupunki - eli paskemminkin olisi voinut käydä - mutta sitä on ehtinyt olla maisemissa jo sen verran, että silmät alkavat avautua myös kaupungin/maan vähemmän miellyttäviin puoliin.
Aloitetaan arkisista asioista, ennen kuin avaan oikeasti sanasen arkkuni. Osa asioista on (ja tiedän sen) naurettavan pieniä, mutta hei, en tullut tänne itseäni sensuroimaan, joten antaa mennä!

1) Turvalliset suojatiet
Tätä kaipaan valehtelematta joka_helvetin_päivä.
Ja tämä saa minut entistä vakuuttuneemmaksi, etten ole suurkaupunki-ihmisiä. Riika ei ole suuri, eikä ole sen liikennekään, mutta liikennekulttuuri on juuri sitä, mitä vanhalta Neuvostovaltiolta voi odottaa: hullu. Varsinkin koiranomistajana saan jatkuvasti olla varuillani (ja kyllä, myös silloin kun minulla on se pieni vihreä mies näyttämässä lupaa kulkea), koska etenkään kääntyvät autot eivät varo. Suomessa menen ehkä turhankin uhmakkaasti "autoilija saa syytteet jos tulee kolari" mentaliteetilla, mutta en täällä. Täällä täytyy oikeasti varoa.

2) Kuivat/lumettomat kävelykadut
Toinen asia, johon tuskin kiinnittäisin huomiota, ellen olisi jatkuvasti säästä riippumatta koiran kanssa liikkeessä...
Joko sataa vettä, ja kadut tulvii koska viemäröinnit on persiillään ja kadut kuopillaan, tai sitten sataa lunta, ja kadunpätkä ovat täynnä lunta, koska lumenluonti juuri kyseisestä paikasta on "jonkun muun" homma. Täällä on valehtelematta katuja, joissa on aina muutama sadanmetrin pätkä, mistä on lumet luomatta. Ja tämä johtuu siitä, että täällä tuntuu olevan jokaiselle kadunpätkälleen ne omat tietyt lakaisija-tädit ja -sedät (eläkeläisiä? valtion "työttömiä"? isännöistijöitä? En tiedä, keitä he tarkalleen ovat, mutta homma toimii vaihtelevasti kadunpätkä kerrallaan). Nyt on onneksi vihdoin tullut kevät ja kadut kuivuneet, mutta vielä kuukausi sitten kiristelin hampaita ja paljon, varsinkin kun vuoropäivin tuli joko vettä tai lunta joka sitten muuttui taas vedeksi ja lopputulos oli se, että märkä ja kurainen sai olla koko ajan.

3) Säädyllisen hintainen (suodatin)kahvi
Sanotaan näin, että suodatinkahvista saa helposti maksaa 10€. Etenkin jos on kiinnostunut minkäänlaisista ympäristöön tai reiluun kauppaan liittyvistä pikkuseikoista.
Opiskelijana tuskin tulee yllätyksenä, että kahvinkulutukseni on varsin suuri.
Enpä olisi ikinä uskonut, että Suomessa (jossa yleisesti paljon korkeammat hinnat ruokakaupoissa) on halvempi peruskahvi kuin täällä.

4) Juotava hanavesi
Tai edes hanavesi, joka ei vetäisi tukkaa tuhannen solmuun.
Meillä on aina vähän väliä väittelyä siitä, onko vesi juomakelpoista vai ei. Microbien puolesta ei pitäisi olla mitään ongelmaa (näin on joku proffa kai väittänyt), mutta ihan omien empiiristen tutkimuksieni perusteella olen silti sitä mieltä, ettei vettä kannata keitettynäkään juoda. Ja ehkä se ei tosiaan johdu vedestä vaan putkista, joita tuskin on uusittu kauttaaltaan etenkään vanhoista taloista.
Oma mielipiteeni vahvistui viimeistään siinä kohtaa, kun olin joululomalla ollut kampaajalla. Kampaajani katsoi pitkään hiuksiani (jotka ensinnäkin olivat kamalassa kunnossa vaikka edellisestä värjäyksestä oli herra ties kuinka pitkä aika) ja sanoi lähtevänsä hakemaan sitruunaa. Ilmeisesti pehkoni oli sen verran täynnä rautaa, että se alkoi näkyä sekä värissä (vihertävänä) ja kunnossa (märkänä yhtä ihastuttava kuin kissan oksentama karvapallo). Virheistä tuli opittua ja nyt matkassa on syväpuhdistava shampoo.

5) Asiakaspalvelu
Tai sen puute. Tämä on asia, jolle jaksan (liian) usein ummistaa silmäni, mutta asiakaspalvelu täällä on usein todella tökeröä. En tiedä johtuuko se siitä, että olemme ulkomaalaisia vai kuulostavatko asiakaspalvelun iloiset ammattilaiset vain töykeiltä, koska heidän englantinsa ei välttämättä ole paras mahdollinen? Olkoon sitten kielimuuri tai kulttuurimuuri, mutta perseestä se on. Ja saa minut arvostamaan entisestään niitä paikkoja, joissa palvelu on ystävällistä. Olen yrittänyt opetella latviaa, jotta osaisin asioida paikallisten kanssa heidän omalla kielellään, mutta tämäkään ei aina onnistu jos a) he ovat venäjänkielisiä b) asianomaiset vaihtavat heti englantiin, koska säikähtävät paskaa latviaani. Ymmärrän, että ihmiset haluavat hoitaa asiat nopeammin pois alta, mutta minä yritän! Ja kumma kyllä kehitys jää heikoksi, jos ei pääse harjoittelemaan.
(Btw ruotsinkieliset: te olette myös raivostuttavia. Älkää vaihtako heti suomeksi/englanniksi, jos toinen ei puhu täydellistä ruotsia. Yleensä sillä on syynsä, miksi edes toinen yrittää..)

Mutta niin... sitä mukaan, kun Riika vituttaa, huomaan että ikävöin Turkua. En niinkään kaupunkina, vaan paikkana, johon selvästi kuuluin. Siellä asuu edelleen valtaosa ystävistäni, perheeni niin ikään lähikunnissa. Täällä ollaan selvästi "vain väliaikaisesti". Täällä on kotini ja kämppäni, mutta en "kuulu" tänne enkä oikeastaan haluakaan. Haluan vain suorittaa nopeasti kouluni pois alta, jotta voisin palata takaisin - paikkaan, joka ei enää siinä kohtaan ole olemassa. Turku tietenkin pysyy paikoillaan, mutta elämä ja ihmiset eivät ja huomaan pelkääväni, että paluuhetken koittaessa olen aivan yhtä tyhjän päällä ja "ei mihinkään kuuluvana" kuin silloin, kun muutin Riikaan. Nämä ovat tietenkin vain väsyneen mielen kauhukuvia, mutta ikävä kyllä myös realistisia. En voi olla edes itse varma siitä, että päädyn töihin Turun alueelle!

Etenkin tänä keväänä, olen huomannut olevani jatkuvasti väsynyt, kärttyinen ja stressaantunut, vaikka välillä yritänkin piilottaa asioita hymyn, sarkasmin tai vähättelyn taakse. Huomaan, että on päiviä, kun en oikeasti vain jaksa välittää opiskelusta, vaikka koulu on minulle tärkeä asia ja haluaisin oikeasti oppia ja saada hyviä arvosanojakin. Pahinta välinpitämättömyydessä onkin se, että se keinahtaa helposti itse-sabotoinnin puolelle: kun ei jaksa, ei motivoi, ei tee ja lopulta kirjaimellisesti sahaa omaa oksaansa ja tekee elämästään vielä hankalampaa.Tiedän, että tämä mielialojen heittely on luultavasti vain väliaikaista ja stressiperäistä, mutta tietoisuus siitä ei tee eteenpäin rämpimisestä yhtään sen miellyttävämpää. Vaikka ehkä pitäisi. "This too shall pass" on mantra, jota yritän itselleni hokea. Asetan itselleni pieniä tavoitteita: "tämä koe", "tämä viikko", "tämä päivä". Kunhan yhdestä esteestä selvitään, jotta voi sitten siirtyä seuraavaan.

Olisi tietenkin ihanaa, jos voisi aina elää kuten saarnaa. Tiedän täsmälleen, minkälaisen tsemppipuheen pitäisin ystävälleni, jos joku näistä asioista minulle avautuisi. Valitettavasti itseään (ja järjenääntään) on vain joskus vaikea kuunnella.

Vielä viikko (8päivää tarkalleen ottaen) ja kaksi koetta, niin sitten saa tauon. Sen jaksaa vaikka päällään seisoa (toivottavasti nenä kirjassa).

ps. Viikon (kuukauden) teemabiisi: PMMP:n Kevään Valo

... ja ei, kevät ei selvästikään sovi minulle.. 

pps. Tarkoitus ei ole huolestuttaa, vain tuulettaa.
Koska aina elämä ei vain ole hattaraista edes/etenkään lääketieteenopiskelijalla

 ja se on ihan okei.

Opiskelun oppiminen

Any questions?
   No
Everything clear?
   Yes (a lie)
Tired?
   Yes

Suora lainaus anatomian tunnilta muutaman viikon takaa.

Art class, eiku...

Kuulumisia 3. semmalta!
Hengissä siis ollaan hiljaisuudesta huolimatta.  Olo on aika ajoin hieman jyrän alle jäänyt, mutta ihan vahvasti menee vielä. Vielä kaksi viikkoa aherrusta ja kokeita, sitten pääsee taas hetkeksi hengähtämään pääsiäisloman kunniaksi.

Viimeistään tässä kohtaa on ollut pakko oppia myös opiskelemaan.
Enkä missään nimessä tarkoita sitä, ettei tähän mennessä ole pitänyt opiskella, mutta koska aika ja energia on rajallista, nyt pitää olla ennen kaikkea "energiatehokas".

Fysiologian "onnenpyörä":
eli kuka pääsee kertomaan mistäkin aiheesta taululle

Ja nimenomaan energiatehokkuus on tässä hankalinta.
Olen helposti "nollasta sataan" tyyppi (...vähän kaikessa) mutta nyt ei vaan voi puolet aikaa vetää lonkkaa ja lopun aikaa sykkiä (tai... tietenkin voi mutta ei, ei fiksua). Oikeastaan ainoa neuvo, minkä olen ylemmiltä vuosikursseilta saanut, olikin: Älä_jätä_mitään_roikkumaan! Kaikki sujuu kutakuinkin hienosti niin kauan, kun pysyy tilanteen tasalla. Tai ainakaan itse en lähtisi kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos pudottautuu kyydistä. Kai siitäkin porukka selviää, mutta ei se varmastikaan yhtään sen mukavampaa ole.

Tämä on jälleen kerran niitä hetkiä, kun toivon, etten olisi aina päässyt niin helpolla. Sillä käsi sydämellä, vaikka olinkin ahkera lukiossa, niin ei minun tarvinnut siellä niska limassa raataa. Eli vaikka lukio opettikin minulle paljon, niin ei sitä, miten pitäisi ylipäätään opiskella. Sen olen oppinut vasta lukion jälkeen, kantapään kautta, valmistautuessani pääsykokeisiin tai opiskellessani Turun yliopistossa.  Ja viimeistään nyt näitä (kohta herraisä ties kuinka monta vuotta hiottuja) taitoja pääsee käyttämään ja vielä hieman soveltamaan ja hiomaan. Ja hiomaan...

Mainitsinko jo, että opisketekniikkaani vaati vielä(kin) vähän hiomista?

(#edit: sarkastinen piru olallani myös huomauttaisi, että niin ikään tämä postaus vaatisi 'lievää' hiomista.... miten niin väsyttää?)

Microbiologia: aihe jossa tieto tosiaan lisää tuskaa

Omat heikkoudet tulevat esille erityisesti nyt, kun työtä on paljon ja aina ei vain jaksa olla skarppina. Kuten alun dialogikin paljastaa, niin nyt väsyttää, toisinaan hajottaa, ja sen myös näkee naamasta, eikä silmipusseihin auta edes kilo puuteria tai valokynä. Kiireestä selviää kuivalla huumorilla, vertaistuella ja kofeiinilla. On tämä ollut aikamoinen kyyti tähän asti ja 'hauska' on vasta alkamassa. Kaiken opiskelun keskellä pitäisi varmaan oppia myös olemaan itselleen armollinen (joka on tietysti vaikeaa, koska tunnollisuuskompleksi) ja muistaa pitää itsestäni tarpeeksi hyvää huolta siitäkin huolimatta, että pohjimmiltaan jokainen lääkisopiskelija on enempi vähempi masokisti.
Utelias, työnarkomaani masokisti.

Spring, is that you? <3

Summasummarum... toivottavasti en jatkuvasti jauha vain samoista asioista uudestaan ja uudestaan, mutta jostain kumman syystä juuri opiskeluun liittyvät asiat ovat jatkuvasti mielenpäällä. Onneksi sentään kevät tuo tullessaan vähän vaihtelua opiskeluntäytteiseen elämään: tulee Viron ja Latvian suomalaisten lääkisopiskelijoiden yhteinen Baltia koulutus, koulutusiltoja (jos vaikka johonkin ehtisi) ja tietenkin Rislon 5-v vuosijuhlat eli vujut <3 Mekko on tosin vielä(kin) vähän kesken, mutta hei, onhan tässä vielä joitain viikkoja aikaa (eli mark my words; tulen niin varmasti viimeistelemään sitä viimeisenä yönä tai muutamia tunteja ennen juhlia...)

Visu labu!

Alku-arkikankeutta

"WELCOME BACK BIIIIITCH"

Jos yliopistolla olisi ääni, se luultavasti sanoisi jotain tuollaista.

Elikäs, 3 viikkoa (pian) 3. semesterin pyöritystä takana ja täytyy myöntää, että hommaa riittää!
Maanantait täyttyvät luennoista ja valinnaiskurssista. Tiistaina on practical tunteja, samoin keskiviikkona. Torstaisin on joskus luentoja ja perjantaina (alkaa) physiologia.

Huom: julkaisuvuosi

Ei kuulosta niin pahalta? No...

3. semma on tuonut mukanaan iki-ihanat (hyödylliset, joskin tunnolliselle ihmiselle stressaavat) viikkotestit. Genessä ei olla niin nöpönuukia, mutta microbilsasta ja physiossa pitää päästä kunnialla läpi, tai tulee lisäkysymyksiä tentteihin. Histosta piirretään yhä viikottain protocollia ja anatomia tietenkin vaatii oman aikansa. Valinnaisaineessani (Health behaviour) ilmeisesti pidetään esitelmiä ja kirjoitetaan lyhyitä esseitä.

Oppiaineita ei onneksi ole oikeastaan sen enempää (latvia menee vasemmalla kädellä). Eikä työmäärä ole niin ylitsepääsemättömän hirvittävä, mutta tässä kohtaan korostuvat myös ihmisten väliset erot.

Ne, jotka oppivat nopeasti, pärjäävät hyvin.
Itse en kuulu näihin onnekkaisiin.
Tietenkin kaikkien tarvitsee lukea, mutta se on eri asia, jos yhden täytyy päntätä uuden bakteerin nimiä ja luokitteluja 10 kertaa jos toisen täytyy lukea sama asia 100 kertaa.
En ole koskaan ollut kovinkaan lahjakas kielissä, ja sen kyllä näkee näissä tilanteissa; sanasto, termistöt, nimet jne.. Ne eivät jää päähäni helposti, kun tuntuu, että joillekin toisilla ne takertuvat kuin itikat kärpäspaperiin. Tietoa heitetään vesisangolla niskaan, mutta otsalle jää valumaan vain muutama pisara. Tämä taas johtaa siihen, että vaaditaan toistoa, toistoa ja toistoa ja - kappas ja kumma - tämä vie aikaa.

Aivojen nollausta

Onneksi sitä kuitenkin myös on tarjolla. Luentoja voi tarvittaessa skipata ja loppuviikko tosiaan on jo valmiiksi melko tyhjä. Tyhjä ei kuitenkaan tarkoita "tuijotan kattoa ja syljen pituutta", vaan omaa työskentelyä. Ainakin itselläni. Koska en edelleenkään ole niin fiksu, että oppisin asiat yhdellä istumalla.

Mutta kuten otsikkokin kertoo, hieman alkukankeutta ilmassa. Nukkuminen ollut vähän niin ja joo, testit stressaavat enemmän kuin pitäisi (koska tunnollisuus-kompleksi) ja viikonloppuina on ollut sen verran viihdettä, ettei lepoa ole oikein silloinkaan tullut. Opiskelurytmiä haeskellaan vielä, mutta eiköhän se tässä seuraavan 4kk aikana jossain kohtaa ala löytymään. Toivottavasti.

Kevättä (kauhunsekaisin tuntein) kyllä odotan! Ja valoa. Ja sitä, ettei koiraa tarvitse joka kerta pestä/pyyhkiä tassuja, kun tulee ulkoa.

Odotan myös itsekuria ja parempia yöunia. Etenkin viimeksi mainittua

Eli ei enää näin... #zombie