Pieni sydämeni;
ole tässä,
ole läsnä,
muuta en pyydä
"Sori, emmää kerkeä, on kiire." Ihan liian usein lankeaa näihin sudenkuoppiin. Tiedän olevani yksi iso hamsteri, mitä tulee tekemisen hamstraamiseen. Lankean myös usein erillaisiin projekteihin (on se sitten suursiivous, kirja tai pipon kutominen..) joita en koskaa saa loppuun asti, koska on liikaa kaikkea muuta. Yksikin päivä ilman kalenteria saisi minut epätoivon ja hermoromahduksen partaalle, kun en voisi koko ajan tarkastaa, mitä pitää tehdä seuraavaksi ja minne pitäisi mennä, ja mitä asioita pitäisi toimitta. Vaikka kiire ei sanana välttämättä kuvaa parhaiten elämääni tällä hetkellä, niin siitä huolimatta tuntuu, että elämä on tuskaisen paljon kaikenmaailman juttuja. On työt, on laulutunnit, on harrastajateatterilla lipunmyyntiä ja uskomatonta kyllä, sosiaalista elämää. Ainakin joskus. Mutta kun välillä tuntuu taas siltä, että jopa tästä viimeisestä - rakkaiden ihmisten näkemisestä - on tullut vain yksi taakka lisää kalenteriin. Silloin on aika mennä itseensä: mitä helvettiä minä teen?
Taas vaihteeksi asia, jota saarnaan kaikille, mutta toteutan itse aivan yhtä huonosti: monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. "I want it all" rallatus soi päässäni usein, ja se on oma Akhilleen kantapääni. Varsinkin yhdistettynä jopa ällistyttävään organisointikykyyni (vain kalenterin suhteen, toim. huom.). Saan sullottua kalenterini uskomattoman tukkoon, jos vain halua. Väitän ainakin itselleni, että nautin kiireestä ja siitä, että on paljon tekemistä ja menoa, sillä pelkään pysähtyä ja paikoilleni lamaantumista. Toisaalta huomaan hermostuvani heti, jos jostain syystä jotain muuttuukin: vapaapäivään tuleekin työvuoro, treffit kaverin kanssa siirtyvät tai viivästyvät tunnilla tai parilla, tai jotain muuta vastaavaa. Joskus yksikin muutos saattaa kaataa koko pirun korttipakan ja siitä vasta riemu ratkeaakin.
On eri asia ajautua kiireeseen kuin koota niitä itse. Omien rajojensa yliarvoiminen ei ole koskaan suositeltavaa ja mitä vanhemmaksi ole tullut, sitä enemmän alan kannattamaan eräänlaista "easy leaving" mentaliteettia. Kavereitani, jotka opiskelevat, kehotan olemaan käymättä töissä, ellei taloudellinen tilanne sitä vaadi. Liikunta itselläni on esimerkiksi jäänyt taas kokonaan pois, mutta hittoako siitä pitää tehdä mitään mörköä kalenteriin: aina ei kerkeä 3kertaa viikossa salille/lenkille, vaikka kuinka haluaisi. Kalenteri ei ole kaikkivoipa, eikä kaikelle voi myöskään antaa aikarajaa - mikä perfektionistin painajainen! Etenkin mitä tulee tunteisiin; suru ja toipuminen eivät tapahdu kiireessä, eikä niille voi asettaa parasta ennen päivää. Aika hoitaa kyllä tehtävänsä, niin kuin muidenkin haavojen paranemisissa. Aikanaan. Miksi piinata itseään turhaan liian suurilla vaatimuksilla, kun oikeasti voisi välillä vain pysähtyä ja hengittää.
Haluaisin hidastaa koko maailman menoa tällä hetkellä. Jo ihan siitä syystä, että koskaan ei tule takaisin sitä päivää, jonka kiireessä juoksemme läpi. En halua menettää päiviä sillä, että suoritan niistä jokaisen mahdollisimman tehokkaasti läpi päästäkseni päämäärään X. En usko, että kukaan pystyy olemaan aidosti
läsnä käsillä olevissa hetkissä, mikäli katse ja ajatus (ainakin alitajuntaisesti) on jo toisaalla. Tälläkin hetkellä huomaan ajattelevani koko ajan vain huomista työvuoroani, vaikka juuri
nyt olenkin kotona, kirjoitan ja hengitän. Vilkuilen kelloa ja mietin, koska pitää mennä nukkumaan, jotta jaksaa huomisenkin päivän juosta kuin kuka tahansa kunnollinen suorittava kansalainen. Kiire ja kiireentunne siis jatkuu, vapaallakin.
Onneksi aika myös opettaa. Ennen pitkään.
Öitä.