Näkymätön nainen

Tänään oli yksi todella uuvuttava kokemus vaateliikkeessä. Kirjoitin siitä pitkän pätkän facebookiin, joten kopion sen tänne suoraan. Tuli vain vaihteeksi niin turhautunut olo, kun on ihmisiä, jotka voivat huonosti, mutta mitään ei tunnu olevan tehtävissä. Itse tein parhaani, ja kuuntelin. Vaikka tuskin siitä mitään apua oli...

Eli ei niin kivoja tarinoita oikeasta elämästä:
 Keski-ikäinen nainen makasi vaatekaupan lattialla pieni koiransa vierellään. Kun kysyin, oliko kaikki hyvin, nainen nosti päänsä ja tiesin sillä silmän räpäyksessä, että tuhannen humalassahan tuo oli. Selittäneekö se, miksi niin moni oli ennen minua vain kääntänyt katseensa ja kävellyt ohi?

Tämän jälkeen alkoi hankalin osuus. Nainen istui maassa ja ...

itki. Hän myönsi olevansa alkoholisti. Kuulin, että hänellä oli väkivaltainen miesystävä. Todisteita löytyi kasvoilta tarkemman tarkastelun jälkeen. Poliisia hän ei halunnut. Sanoi, että mies tappaisi hänet, jos hän soittaisi. Laukusta vilahti viina pullo. Naisella oli kaksi murrosikäistä tyttöä, mutta ilmeisestikään he eivät asuneet tämän kanssa. Ja tietysti naisella oli se pieni koira. Mies oli kuulemma polttanut kaikki valokuvat. Muun muassa. "Mä ole niin uupunut". Useaan kertaan hän myös uhkasi tappaa itsensä. Insuliinilla. Hänellä oli diabetes. Hän tietäisi miten. Hetken aikaa pelkäsin, että vielä se ottaa insuliinikynän laukustaan ja alkaa sillä heilumaan. Luojan kiitos niin ei käynyt.

Luojan kiitos sieltä myös lopulta tuli vartija, joka otti tilannetta haltuun. Hän toisti samat tarjoukset kuin minä aikaisemmin, mutta turhaan: ei poliisia, ei turvakotia (eläimiä kun sinne ei saa ottaa). Ambulanssi soitettiin. Pitkän puhumisen jälkeen. Taisin vedota prosessin aikana niin koiraan, järkeen kuin siihenkin, että naisen ei tarvitsisi tietää mitä tehdä; hänelle kerrottaisiin kyllä mitä tehdä, kun ambulanssimiehet tulisivat. Mutta hän oli juopunut ja väsynyt, enkä tietenkään voi tietää, mikä kaikki naisen tarinassa oli totta ja mikä tarua (tarinaa siis riitti ja se oli kovin värikäs...) Mutta olihan se selvä, että nainen tarvitsi apua, eikä tämän missään nimessä pitäisi palata kotiin hakattavaksi...

Ja mites sitten? Vartija jäi odottamaan naisen (ja koiran) kanssa lääkintämiehiä. Itse lähdin silloin paikalta. Vatsassa velloi kuvotus. Ei siksi, että nainen olisi ollut kuvottava, vaan koska tilanne oli mikä oli. Kaikkein kamalinta on se, että luultavasti tänä iltana hän vielä palaa kotiinsa, koiransa kanssa, saa ehkä turpaansa, ehkä ei. Ehkä sammuu jonnekin. Kuka tietää.

Ja olenko minä kamala ihminen, kun ajattelen, että olisinpa voinut auttaa edes sitä koiraa?

 

Ei mulla muuta. Mors.

...   ....   ....   ..... ....   ....   ....    ......   .....    .....  ....    .....   .....

ps. Älkää rakkaat kääntäkö päätänne, kun toisella on hätä. Kutsukaa apua, on se sitten poliisi, vartija, ambulanssi tai puoliso. Ei jätetään ketään heitteille, vaikka tämä onkin niitä laitapuolen kulkijoita, joille aivan liian helposti käännämme katseemme.

Ystäviä lähellä ja kaukaa

Tänään "juttelin" pitkästä aikaa yhden ystäväni kanssa facebookissa. Tai siis lähinnä vaihtelimme kuulumisia. Ystäväni asuu eri paikkakunnalla, joten siitä, kun olemme viimeksi nähteet, on kulunut jo pitkä tovi. Itse asiassa se oli kesäkuussa. (Hyvänen aika!) Silti hän on niitä tapauksia, että tuntuu ettei edes aika ja välimatka tunnu missään. Muutama yhteinen minuutti ja olemme kuin emme olisi olleet erossa ollenkaan. Melkein kuulin hänen äänensä pääni sisällä. Ikävä tosin riipaisi kipeästi, kun ymmärsin miten paljon haluaisinkaan kuulla kuulumiset häneltä suoraan, ehkä viinilasillisen ääressä ja sohvalla loikoillen. Mutta aika ei ole suosiollinen meille kummallekaan, joten olen vain onnellinen siitä, että hänellä menee hyvin.

Ystäviä on monenlaisia ja moneen junaan. Joitain näkee usein (=viikottain/kuukausittain), toisia harvemmin (=kerran pari vuodessa). Niitä, joita näkee harvemmin, voisi helposti herjata vähemmän tärkeiksi. Ei missään nimessä! Ystäviä on vain erilaisia ja eri tilanteisiin. Luojan kiitos ne ajat, milloin sai olla vain yksi "paraskaveri" (ala-asteella) ovat ohi - kuolleet ja kuopatut. Ainakin minä, omassa muka-aikuisessa persoonassani, tarvitsen paljon enemmän ystäviä nyt kuin esimerkiksi peruskoulussa tai lukiossa. Ehkä se liittyy aikuistumiseen, pois kotoa muuttamiseen ja siihen, että entistä vähemmän soitetaan äidille ja isälle, kun tarvitaan apua elämän kiperissä tilanteissa (paitsi tietysti silloin kun kyse on "sen parhaan" pizzataikinan ohjeesta tai rikkinäisestä pyörästä).

En oikeastaan suunnitellut, että niin kävisi, mutta niin vain kävi: minulla on ystäviä eri elämäntilanteisiin. Eikä se arvota ketään heistä yhtään sen tärkeämmäksi tai vähemmän tärkeäksi. Minulla on vain paljon ystäviä, kiitos ja ylistys siitä. Mutta esimerkiksi;
kun kaipaan turmiollista shoppailuseuraa tai ulos lounaalle, soitan Kikatukselle.
kun elämä murjoo minulla on TwistedSister, Serkku ja Myy.
kun kyse on miehistä niin luultavasti Pinkki ja Kultakutri kuulevat asiasta ensimmäisinä.
suurempia salaisuuksia on helppo jakaa Kämppikselle, samoin kuin parjata arjen perusmurheita, töistä ja siitä, että joku asiakas on ollut mäntti. Jo ihan syystä kun asumme saman katon alla.
Hauskanpitoon ottaisin taas heistä kenet tahansa ja nappaisisin vielä Ilon, Suklaan ja Hymykuopankin mukaan jos mahdollista!

Aikuisuudessa on se ihana puoli, että ns. turhat ihmissuhteet jäävät arjen jalkoihin, ja asemalaiturille, kun elämä kuljettaa toiseen suuntaan. Kun pitää nähdä niin paljon vaivaa, että saa pidettyä yhteyttä edes oikeisiin ystäviinsä, niin ei siinä kyllä ylimääräistä aikaa jää niille, jotka eivät ole sen arvoisia. Raakaa, mutta niin se vain menee.

Hymykuoppa taisi olla tosiaan oikeassa tänään facebookissa: "--- kai se ihminen sit vaan tarttee muita vierelleen." Paremmin hän ei olisi voinut asiaa ilmaista.

Itsekurin ABC?

Olen ennenkin joutunut motivaation, tai oikeastaa sen puutteen, inhottavaan ikeeseen. Tänään luultavasti sairastelun ja väsymyksen seurauksena se sitten pääsi uuteen mahtiinsa ja taisin melkein puoli tuntia vain avautua serkulleni, miten koulunkäynti turhauttaa, enkä tiedä mitä haluan elämältä ja niin edelleen. Tätä peruskauraa. Samalla kuitenkin tulin entistä varmemmaksi yhdestä asiasta: näin ei voi jatkua. Kun elämästä on tullut yhtä jalan polkemista ja hammastenkiristelyä, mihin ei auta sarkasmi, eikä "Aaaalways look at the bright side of life!" rallattelu, niin pitää pitää tehdä muutoksia. Isoja muutoksia. Ja ne vasta pelottavia ovatkin.

Yritin pohtia ongelmaani myös uudestä näkökulmasta: Miten neuvoisin ystävääni tilanteessani? Olen kova yksinkertaistamaan, eli jos keskustelu voisi mennä aika hyvin näin:

• Et pidä siitä, mitä teet? Vaihda.
• Et tiedä mitä haluat? Kokeile.
• Sinulla on unelma, mutta et ikinäkoskaanmilloinkaan pysty toteuttamaan sit. YRITÄ! Ja jos ei onnistu ensimmäisellä yrittämättä; YRITÄ KOVEMMIN! Ihan siitä syystä, että voit myöhemmin katsoa itseäsi peiliin ja todeta: "Hei, minä ihan oikeasti yritin!!"

Never say Never! ♥

Niinpä niin.
Kaikessahan tuossa edellä mainitussa piilee totuuden siemen, mutta asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia, jo ihan siitä syystä, että ihminen ei ole kone. Ihminen väsyy, turhautuu, luovuttaa jne... Ainakin itselläkin on ongelmia myös ystäväni Itsekurin kanssa. Pitäisi olla niin tiukka itsekuri, että pääsee tavoitteisiinsa, mutta niin joustava, ettei aja itseään piippuun. Siinä vasta venäläinen ruletti!

Eli mitäs sitten?
No, ensimmäisenä yritän harjoittaa sitä itsekurin-pirulaista. Ihan jo siitä syystä, että tämä syksy saadaan kunnialla purkkiin. Tauon (EHKÄ, en ole vielä päättänyt) opiskeluista voi pitää paljon paremmin mielin, jos asiat eivät ole aivan retuperällään. Etenkin jos pitää vielä palata muina routa-porsaina.
Toiseksi, pistän käsijarrun päälle ja lakkaan pakenemasta. Ulkomaanvaihto jääköön ensi keväältä, keskitytään nyt siihen, että saisin ensi kevääksi mahdollisimman hyvät mahdollisuuden pääsykokeisiin lukemiseen.
Kolmas asia voisi olla ennakointi. Tiedän, että minua kiinnostaa hakea ensi vuonna yliopistoon yleiseen kirjallisuuteen, joten luen. Teoriaa ja muuta. Kaikkea. Myös tämänhetkisen kouluni kirjoja. Yksinkertaisesti: it-se-ku-ri-a!! Pieninä annoksina ja kasvavin määrin. Maustettuna yleisinhimillisellä armolla! Sitä ei voi itselleen ankara nykyihminen liikaa itselleen antaa.

Olen ehkä päässyt liian "helpolla" epäonnistumisia pakoilemalla. Minulla kuitenkin on joku opiskelupaikka ja työt - ja kumpikin ovat vain tipahtaneet syliini kuin vahingossa, riman alta luikkiessa. Epäonnistumisia pakoilemalla on kuitenkin terve Itsekuri päässyt karkuun. En uskalla enää panostaa mihinkään, sillä pelkään saada näpeilleni. Ei niinkään voi lopun elämäänsä tehdä! Kun lähtee sutta karkuun, tulee karhu vastaan. Se on kyllä huomattu. Enhän minä muuten olisi tällähetkellä niin täynnä turhautumista.

Tästä tuli näköjään ennen kaikkea motivaatiokirje itselleni :) Mikäs siinä. Yksi kliseinen asia minun on kuitenkin pakko lisätä -  niin itseäni kuin muita samassa ongelmassa olevia - tsempatakseni:

If there's a will there's a way.

Siihen yhä jaksan uskoa. Monessakin tilanteessa.

All you need is love

Moulin Rouge. Sanat eivät riitä kuvaamaan rakkauttani sitä elokuvaa kohtaan. Kerronta on niin maagisen kaunista, ja joka katsomakerralla tuntuu löytävän aina vain uusia ja uusia yksintyiskohtia. Musiikit hivelee korvia ja kaikki näyttelijät tekee ihan huiput roolit. Todettiin Kämppiksen kanssa, että meidän pitää ostaa ISO paketti nenäliinoja, jos me vielä jatketaan meidän nyyhkyleffa-teemaa (Remember me viime viikolla = tulva. Ja tänään Moulin... Tulipa ainakin lattiat pestyä).

Siispä rakkaus.

"The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return". Ehkä elokuvahistorian yksiä hienoimpia fraaseja. Kukapa ei haluaisi rakkautta? Kukin tyylillään toki. Itse olen pahainen romantikko, joka haaveilee rakkaudesta, joka vie jalat alta ja nostaa pään pilvilinnoihin. Minulle kosketus on tärkeää: se että saa ottaa toista kädestä ja rutistaa niin lujaa kuin pystyy. Tai ehkä minusta vain tällä hetkellä tuntuu siltä. Oma sylini on ollut niin kauan tyhjä, kun "sitä oikeaa" ei vain tullut vastaan. Tai onhan joitain tullut ja mennyt, mutta eivät he ole "minun". Jos ymmärrätte eron.

Lauseen hienous ja vaikeus piileekin lopussa. Ainakin itselläni. "...and be loved in return." Sehän rakkaudessa kaikkein hienointa - ja vaikeinta - onkin. Luottaa ja ottaa rakkaus vastaan. Liekö se yleisempi ongelma vai olenko se vain minä, mutta siis ainakin itselläni itseluottamuksen puute ja turpiinsa saamisen pelko tulevat aina vastaan, kun pitäisi päinvastoin heittäytyä. Minulla ei ole ollut hyvää onnea rakkaudessa näin suoraan sanottuna. Mutta koska ei ole ollut myöskään pelissä, niin eiköhän se rakkaus jossain vaiheessa jostain ilmesty. Sitä ennen pitäisi vain kasvaa sen verran, että uskaltaa rakastaa takaisin, eikä juosta karkuun.



Ei itseään voi lopullisesti suojella. Jos haluaa oikeasti jonkun lähelleen, niin suojamuureja on pakko laskea alas, että kenelläkään muulla on niiden taakse tilaa. Jos jää muuriensa taa piiloon, jää helposti yksin. Niin paljon kuin pelkäänkin rakastumista, vielä enemmän pelkään, että sitä ei ikinä tapahdu. Niin kauan kuin tiedän, kumpi tunne - pelko vai halu - on voimakkaampi, osaan mennä eteenpäin. Mutta nämä tunteen pirulaiset menevätkin usein sekaisin juuri sinä hetkenä, kun pitäisi tehdä päätöksiä.


 Saatan kuulostaa liian kriittiseltä ja siltä, ettei minulle tule kelpaamaan kukaan, vaikka odottaisin sata vuotta. Väitän, että asia ei ole niin, vaan ongelma on uskalluksessa. Onhan minulla muutama vaatimus, mutta en tiedä, mielestäni ne eivät ole liikaa vaadittuja:


1.Rehellisyys. Se on kaiken pohja. Ja jos ei ole hyvinrakennettuja perustuksia, tietää mitä talolle tapahtuu.

2.Uskollisuus. Olen nähnyt petturuutta aivan tarpeekseni. Olkoon sitten historia minkälainen ja miten runsas tahansa, niin silloin kun rakastetaan toista, niin rakastetaan täysillä vai tätä yhtä (ja käyttäydytään sen mukaisesti). Monessa asiassa jakaminen on hyvä. Tässä suhteessa ei.

3.On oma itsensä. Mistä muuten sitä tietää, ketä rakastaa? Turha antaa itsestään siloisempaa kuvaa kuin on - se ei kauaa jatku. Ja sitten kun alkuhuuma ja teeskentely lakkaa, lakkaa rakkauskin. Ironisesti, silloin kuin opitaan tunteman toisensa.

Nämä kolme mielestäni ovat pikemminkin omanelämän ohjenuoriani kuin miesvaatimuksiani. Arvostan rehellisyyttä ja uskollisuutta. Ne eivät ole aina niitä helpoimpia teitä, mutta lopulta palkitsevimpia. Omana itsenään olo on taas koko elämän ajan jatkuva työ, varsinkin kuin tämä rooli, millainen on "omana itsenään" missäkin sosiaalisessa ympäristössä, saattaa muuttua. Kasvun mukana ainakin muuttuu, ja ihminenhän kasvaa henkisesti koko elämänsä. Ainakin toivottavasti.

Eli toivottavasti minäkin opin olemaan pelkäämättä rakkautta.

Puhdistuminen?

"Ihminen ei osaa lentää. Ihminen juoksee. Ihminen juoksee niin kauan kuin se jaksaa ja menee sitten piiloon ---". (Puhdistus) Kutakuinkin noilla sanoilla elokuva alkaa ja loppuu. Nyt harmittaa aivan vietävästi, ettei ole kirjaa käsillä, sillä olen melko varma, että kyseessä on suora lainaus Sofi Oksasen kirjasta. Puhdistus. Niin, minulla on sen kokoinen aukko sivistyksestä.

Elokuva oli hyytävä. Se tuntui vatsanpohjassa, tuoksui mudalle ja verelle, ja jätti itselleni tyhjän olon. Ovatko ihmiset todella niin pahoja toisilleen? Miksi? Tuoko valta tai ylivoima toiseen ihmiseen mukanaan julmuuden? Jollain tavalla siihen on helppo uskoa. Uskonhan minä siihenkin, että Nälkäpelin kaltainen maailma ei olisi mahdoton tässä hullussa maailmassa. Niin paljon kun aina haluan uskoa ihmisistä hyvää, niin onhan ihmisissä myös paljon pahuutta.

On ehkä ristiriitaista sanoa, että elokuva oli hyvä, kun se jätti niin kamalan olon, mutta kyllä se oli. Ja ehkä pikemminkin vaikuttava kuin hyvä. Näyttelijäsuorituksista Laura Birn oli häikäisevä, samoin mielestäni Peter Frazen. Elokuva oli tehty sellaisella tarkkuudella ja visuaalisella kauneudella(ja kauheudella), josta saa harvoin nauttia kotimaisissa elokuvissa. Mutta olihan elokuva karmiva ja raaka. Ja tämä raakuus tuntui johtuvan juuri sen pohjimmaisesta inhimillisyydestä. Ja siitä, että tämä voisi olla jonkun ihmispolon elämäntarina. Ystäväni kritisoi hieman, että paljon mutkia oli vedetty suoriksi. Ja niin varmaan oli, mutta niinhän niissä aina on pakko, kun tehdään kirjasta elokuva, huomautin hänelle. "Mutta ei noin paljon". Siihen en osannut sanoa mitään. Pitää taas kerran tarttua kirjaan ja päättää itse.

Onko menneen kuoleminen ainoa tapa vapautua sen kiroista ja puhdistautua? Näinkin hilpeisiin ajatuksiin väsynyt mieleni jäi elokuvan jälkeen. Lopussa oli kuitenkin ennen kaikkea uudestisyntymisen tunnelmaa ja menneestä vapautumista. Aloin peilata ajatusta itseeni ja mietin, mitä menneestä irti pääseminen minulle tarkoittaisi ja mitä minun pitäisi tehdä puhdistautuakseni? (tuskin mitään niin radikaalia kuin elokuvassa..) Mutta minulla ei siis ole vastausta kysymykseeni. Ehkä minun täytyisi vain pohtia asiaa enemmän.

Sillä se hymy, joka menneisyydestä puhdistumisen jälkeen seurasi, oli kaunis ja vapautunut.

Kuva täältä

What would I wish from the shooting star?

Olen tänään joutunut jälleen kerran miettimään elämääni ja sitä, minne tieni tulee vuoden päästä viemään. Tunne, että olen väärässä paikkaa opiskelemassa, on musertava! Haluan tällä hetkellä vain aivan jonnekin muualle niin kovin, että olen itsekin päästäni sekaisin, että mitä oikeasti tahdon ja mihin minulla on edes valmiuksia. Minulla on ja on ollut aivan liian monta haaveammattia, miksi haluaisin "isona": laulaja, lääkäri, arkkitehti, äiti, kirjailija, säveltäjä, musiikkiterapeutti, floristi, kondiittori jne... Maailmallekin haluaisin päästä vielä jonain päivänä, asua ehkä ulkomailla vuoden tai kaksi. En loppuelämäksi, mutta hetkeksi. Kuka tietää, jos vaikka se toteutuisikin jo ensi vuonna.

Mutta unelmia on vaikea toteuttaa, kun ne muuttuvat jatkuvasti tai ovat itsensä mielestä "mahdottomia". Vaikka ei ole mahdottomuutta. Sitä ainakin itselleni hoen. "If there's a will, there's a way." Tätä mantraa itselleni hoin 18-vuotiaana. Silloin halusin lääkikseen. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, olen yhä hukassa, mutta ainakin kiinni jossain opinahjossa. Hyvää vaihtelua sille tuuliajolle, missä lilluin vielä vuosi sitten. Ja ei sekään ole kiveen kirjoitettu, etteikö unelmani toteutuisikin juuri siellä, missä tällähetkellä olen. Aika näyttää.


Uskon, että olisin onnellinen monessa paikkaa. Ehkä liian monessa. On minulla pari niinkin suurta unelmaa, ettei niitä edes sanota ääneen. Aivan niin kuin ei sanota, mitä toivotaan kun puhalletaan kynttilät sammuksiin tai nähdään tähdenlento. Ne kerrotaan vasta sitten, kun ne unelmat ovat toteutuneet.

Uudessa Trendissä oli aivan uskomattoman inspiroiva juttu Heli Kajosta. En ole kuunnellut hänen musiikkiaan, saati katsonut Iholla-tvsarjaa, mutta hirvittävän sympaattiselta ihmiseltä hän vaikutti (eli pitää ehkä tutustua). En edes muista, mitä kaikkea jutussa oli, mutta yksi kysymys upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin ja herätti minut ajattelemaan tilannettani uudestaan. Eli: "Onko väärin etsiä itseään 25-vuotiaaksi?"

Kuin olisin saanut synninpäästön. Ei tietenkään!!

On aina valtavan helpottavaa kuulla, että joku muukin ikäiseni on/on ollut aivan yhtä hukassa kuin minäkin. Tai, että on ollut aivan yhtä hukassa, jos puhumme Kajosta. Anyway. Huokaus ja helpotus. En ole yksin. Jospas vain rentoudun taas hetkeksi ja muistaisin sen tavoitteen, jonka aikoinani itselleni asetin, eli joku tutkinto ennen kuin täytän kolmekymmentä. Siihen on vielä aikaa, eli vielä saa haahuilla ja olla epävarma kaikesta. Hoen itselleni samaa mantraa kuin viime keväänä: "Kaikki järjestyy".

En usko, että itseään löytää millään muulla tavalla kuin elämällä ja olemalla rehellinen itselleen. Tarttumalla hetkeen ja heittäytymällä siihen, mitä tie tuo tullessaan. Elämä kyllä kantaa, vaikka välillä kaikki tuntuukin aivan tavattoman vaikealta. Ja tietenkin unelmoimalla. Sillä ilman unelmia, ei ole mitään, mitä tavoitella.

Nyt unelmoin unesta. Öitä ja rutistus kaikille, jotka samassa ojassa ui. This too shall pass.

Ystävyyttä vain?

Olen mielestäni aikaisemminkin joutunut tähän tilanteeseen, eikä se tunnu ikinä hyvältä. Mies ja nainen, tyttö ja poika - ystävyys. Onko se mahdollista? Kyllä, väittäisin. Mielestäni on aivan mahdollista ja jopa todennäköistä, että ystäväpiiri koostuu muistakin kuin oman sukupuolensa edustajista. Itsellänikin on useita mies-kavereita, vaikkakaan ei kovinkaan läheisiä. Mutta on se välillä niin hemmetin hankalaa.

Mikä siinä on? Tyttökavereitteni kanssa halailemme paljon, suukotamme poskelle ja roikumme toistemme käsikynkässä keskellä kaupunkia. "Kulta" ja "Muru" ovat yleisiä hellyyttelynimiä puolin ja toisin. Toiset ystävistäni seurustelevat, toiset eivät, eikä missään ole ikinä mitään kiusallista. Rakastan ystäviäni aivan hillittömästi, enkä olisi mitään ilman heitä.

Miksi tästä kaikesta tulee niin vaikeaa ja kiusallista, kun kaverukset ovatkin mies ja nainen?

Olen kai joskus lohkaissut muina neropäinä, että jokainen nainen tarvitsisi ainakin yhden miespuolisen ystävän - ja mielellään homon - jotta voisi valittaa miesasioistaan ihmiselle, joka varmasti tietää, mitä miesten pään sisällä liikkuu. Ystävän, jolle voi uskoutua, ja luottaa, ettei suhdetta mutkisteta seksuaalisella jännitteellä. Ystävyys rakkaudella, mutta ei ihastuksella. Sillä nimenomaan tämä ihastus tuntuu rikkovan kaiken spontaanin lämmön kahden ystävän välillä.

Tämä on nyt kolmas kerta, kun näin käy. Pidän toista ystävänä, mutta sitten jossain vaiheessa kuningas alkoholi päättää laskea rimaa ja tulee tunnustuksia, joita ei ole valmis vastaanottamaan. Ja itse on kuin kala kuivalla maalla. Kammottava ristiriita sen suhteen, että toisaalta kaipaa hellyyttä ja läheisyyttä, uskoutumista ja turvallista kainaloa, mutta ei sen enempää. On se sitten kipinä, halu tai uskallus - en edes tiedä mikä - mutta jokin puuttuu. Sanon ehkä sanan "rakkaus" helposti, mutta on se totta, että kaikkia heitä olen omalla tavallani rakastanut, mutta en voisi sanoa, että olisin ihastunut heihin. Siitä tilanteesta vain ei pääse loukkaamatta toisen tunteita, ja juuri se rikkoo jotain korvaamatonta kahden väliltä.

Ensimmäisen ristiriidan kanssa meni vuosia korjautua, toisen kanssa suhteemme on neutralisoitunut vasta, kun mies on löytänyt itselleen tyttöystävän. Tämä kolmas on ollut tähän astisista läheisin, ja aiheuttanut sensorttisen morkkiksen, että en tiedä, koska tästä selvitään. Seuraavat kohtaamiset tulevat luultavasti olemaan yhtä piinaa - puolin ja toisin.

Tätä kaikkea sotkee ennen kaikkea se, että kaipaan kyllä rakkautta ja suhdetta. Siis parisuhdetta. Yritän pohtia, olenko vain pelkuri sillä silmieni edessä on kuitenkin hyvä, minulle tärkeä ihminen ja minä juoksen karkuun? Rationaalinen ajattelija minussa huutaa, että tartu kiinni, emotionaalinen puoli minussa pudistaa päätään. Ei ole reilua ketään kohtaan ryhtyä suhteeseen vain koska se on järkevää.

Aika rientää liian nopeasti ja pitää mennä töihin. Vastausta omaan dilemmaani ei siis täysin ole, mutta yhtä paljon kuin jaksan uskoa palavaan rakkauteen, jaksan uskoa yhä myös neutraaliin, mutta läheiseen ystävyyteen vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Tai sitten vain hankin sen koiran.