What would I wish from the shooting star?

Olen tänään joutunut jälleen kerran miettimään elämääni ja sitä, minne tieni tulee vuoden päästä viemään. Tunne, että olen väärässä paikkaa opiskelemassa, on musertava! Haluan tällä hetkellä vain aivan jonnekin muualle niin kovin, että olen itsekin päästäni sekaisin, että mitä oikeasti tahdon ja mihin minulla on edes valmiuksia. Minulla on ja on ollut aivan liian monta haaveammattia, miksi haluaisin "isona": laulaja, lääkäri, arkkitehti, äiti, kirjailija, säveltäjä, musiikkiterapeutti, floristi, kondiittori jne... Maailmallekin haluaisin päästä vielä jonain päivänä, asua ehkä ulkomailla vuoden tai kaksi. En loppuelämäksi, mutta hetkeksi. Kuka tietää, jos vaikka se toteutuisikin jo ensi vuonna.

Mutta unelmia on vaikea toteuttaa, kun ne muuttuvat jatkuvasti tai ovat itsensä mielestä "mahdottomia". Vaikka ei ole mahdottomuutta. Sitä ainakin itselleni hoen. "If there's a will, there's a way." Tätä mantraa itselleni hoin 18-vuotiaana. Silloin halusin lääkikseen. Nyt, neljä vuotta myöhemmin, olen yhä hukassa, mutta ainakin kiinni jossain opinahjossa. Hyvää vaihtelua sille tuuliajolle, missä lilluin vielä vuosi sitten. Ja ei sekään ole kiveen kirjoitettu, etteikö unelmani toteutuisikin juuri siellä, missä tällähetkellä olen. Aika näyttää.


Uskon, että olisin onnellinen monessa paikkaa. Ehkä liian monessa. On minulla pari niinkin suurta unelmaa, ettei niitä edes sanota ääneen. Aivan niin kuin ei sanota, mitä toivotaan kun puhalletaan kynttilät sammuksiin tai nähdään tähdenlento. Ne kerrotaan vasta sitten, kun ne unelmat ovat toteutuneet.

Uudessa Trendissä oli aivan uskomattoman inspiroiva juttu Heli Kajosta. En ole kuunnellut hänen musiikkiaan, saati katsonut Iholla-tvsarjaa, mutta hirvittävän sympaattiselta ihmiseltä hän vaikutti (eli pitää ehkä tutustua). En edes muista, mitä kaikkea jutussa oli, mutta yksi kysymys upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin ja herätti minut ajattelemaan tilannettani uudestaan. Eli: "Onko väärin etsiä itseään 25-vuotiaaksi?"

Kuin olisin saanut synninpäästön. Ei tietenkään!!

On aina valtavan helpottavaa kuulla, että joku muukin ikäiseni on/on ollut aivan yhtä hukassa kuin minäkin. Tai, että on ollut aivan yhtä hukassa, jos puhumme Kajosta. Anyway. Huokaus ja helpotus. En ole yksin. Jospas vain rentoudun taas hetkeksi ja muistaisin sen tavoitteen, jonka aikoinani itselleni asetin, eli joku tutkinto ennen kuin täytän kolmekymmentä. Siihen on vielä aikaa, eli vielä saa haahuilla ja olla epävarma kaikesta. Hoen itselleni samaa mantraa kuin viime keväänä: "Kaikki järjestyy".

En usko, että itseään löytää millään muulla tavalla kuin elämällä ja olemalla rehellinen itselleen. Tarttumalla hetkeen ja heittäytymällä siihen, mitä tie tuo tullessaan. Elämä kyllä kantaa, vaikka välillä kaikki tuntuukin aivan tavattoman vaikealta. Ja tietenkin unelmoimalla. Sillä ilman unelmia, ei ole mitään, mitä tavoitella.

Nyt unelmoin unesta. Öitä ja rutistus kaikille, jotka samassa ojassa ui. This too shall pass.