Haaste: And that's Who I am

Kuvat täältä

 

Not all those who wander are lost

Miksi en voi olla yksi niistä onnellisista ihmisistä, jotka unelmoivat vain yhtä asiaa ja tekevät kaikkensa sen saavuttamiseksi? Miksi minulla on ihan liikaa unelmia, joita voisin tavoitella? Olen hieman avannut unelmiani aikaisemminkin, mutta en sen tarkemmin, jo ihan syystä, että en pysy niissä itsekään perässä. Miettiessäni mitä haluan, poikkeuksetta päässäni alkaa soimaan Queenin "I want it all"; haluan siis aivan liikaa kaikenlaista. Vaikka loppujenlopuksi - pitkän syvällisen pohdiskelun jälkeen - päädyimmekin Hymykuopan kanssa siihen, että tärkeintä olisi se, että on onnellinen. Niin yksinkertaista! Millään muulla ei ole väliä, mutta kunhan olisi onnellinen niin siinä hetkessä kuin myöhemminkin. Onni ei voi olla lainattuja minuutteja sieltä täältä.

Ei kaiken tarvitse mennä niin kuin unelmoimme. Jos kaikki olisi mennyt ns. "putkeen", olisin tällä hetkellä opiskelemassa jo hitto 3:tta vuotta lääketiedettä, monta kokemusta ja ystävää köyhempänä. Ei olisi teatteria, teatteriystäviä, Uuden Seelannin reissua tai jalat alta vieneitä ihastuksia (even they all went bad...).Vastatuuleen kulkeminen onkin ollut paljon opettavaisempaa kuin pelkässä auringonpaisteessa tanssahtelu. Ainakin sitä on tultu opittua yhtä jos toista itsestään ja siitä, että oikeasti elämä kantaa ja lähes kaikesta selviää. Omia rajoja on tultu myös kolisteltua siihen tahtiin, että tietää paljon paremmin, mihin pystyy ja mihin ei. Ja tällä hetkellähän en edes harkitse hakevani lääkikseen, vaan kirjallisuutta, kauppakorkeaan tai musiikkia :D

Mitäkö nyt haaveilen? Onnellisuudesta, tasapainoisuudesta ja siitä, että yksinkertaisesti "kaikki sujuisi kohtuullisen hyvin" elämässä. Haaveilen sellaisesta tylsästä, tasaisesta elämästä, maustettuna ystävien kanssa sekoilemisesta ja extempore-tilanteista; elämästä ilman turhaa draamaa ja kädenvääntöä. Haaveilen heittäytymisestä ja siitä, että uskaltaisin entistä enemmän päästää irti ja rikkoa niitä ympäristön luomia "sääntöjä", mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Haluan oppia sietämään sitä, että en tule olemaan valmis vielä pitkään aikaan. Mutta hitto vie, elämme vain kerran: miksi se pitäisi tehdä koulu- tai uraputkessa?

Paitsi että olenhan minäkin tällähetkellä uraputkessa :) Tänään siitä tuli viimein virallista: meikäläisen ylennys vuoropääliköksi. Ei huono: kuukausi sitten oli lyödä hanskat tiskiin koko paikasta, sitten alkoikin keskustelut siitä, tulisiko minusta seuraava vuoropäälikkö lähtevän tilalle. Olen tyytyväinen päätökseeni jäädä, vaikka työ toisinaan onkin rankanpuoleista. Voittaa se työnhaun. Ja näyttää pirun hyvältä CV:ssä. Mutta tiedän, että tämäkin on vain väliaikainen elämänvaihe. Toisaalta ajatus siitä, että olisin nyt 22-vuotiaana valmis ammattiin, jota aion tehdä kunnes menen eläkkeelle (niitäkin on) niin huh,hu huijaa. Saisin varmaan kouristuksia. Ehkä minun täytyy vain harhailla vielä hetki, ennen kuin tiedän edes, missä työssä viihtyisin niinkin kauan, että haluaisin ja jaksaisin tehdä sitä oikeasti vuosikausia.

Haaveileminen jatkuu, jatkuu luultavasti läpi elämän. Joitain haaveita tulee toteutettua, joitain ei, mutta aivan sama, kun lopputulos on, että on onnellinen elämäänsä. Onni ei ole itsestään selvä asia, ja senkin eteen täytyy tehdä paljon töitä. Ensin täytyy päättää, mikä tekee itsensä onnelliseksi juuri nyt ja ylläpitää sitä, tai tavoitella jotain, mikä tekisi onnelliseksi. Joskus onni voi olla niinkin pinnallista kuin uusi takki. Tai kuppi kaakaota, hyvä kirja tai pitkä uni. Onni pitää löytyä arjesta, sillä ei elämä koskaan tule olemaan pelkkiä huippuja. Ja oikeastaan, mitä syvempi lasku, sitä tärkeämpää olisi löytää hyviä asioita arjesta. Pienet asiat auttavat jaksamaan, kun isoja ei jaksa kantaa.
Ei sen enempää syvällisyyksiä tänään. Öitä!



Under my umbrella; ajatuksia rakkaudesta

Olen jounut usein sen kysymyksen eteen, että kuinka henkilökohtaisia asioita tänne uskaltaa kirjoittaa. Tiedän, että ainakin jotkut ystävänikin lukevat näitä juttuja, enkä haluaisi joutua "tilille" mistään. Olen yrittänyt pitää omat asiani ominani ja ystävieni asiat heidän ominaan. Käytän heistä nimimerkkejä, joita aina he itsekään eivät tunnistaisi itsestään (no, Kämppis on kämppis, mutta muuten). Omista asioista huomaan avautuvani helpommin kuin olisi ehkä hyvä, ja päässäni kaikuu opettajamainen saarna "MUISTA ETTÄ KAIKKI MITÄ LATAA/KIRJOITTAA INTERNETTIIN VOI JÄÄDÄ SINNE IKUISIKSI AJOIKSI!" Ja sen semmoista. Toisaalta blogi on myös omanlainen päiväkirja, joten on luonnollista kirjoittaa asioista, jotka koskettavat itseäni juuri sillä hetkellä. Mutta suojellakseni itseäni, ja jotta voin ainakin sanoa, että olen kirjoittanut jälleen kerran vain yleisesti, sovitaan, että tänäänkin puhutaan vain yleisesti asiasta, joka on blogini kolmas ja viimeinen sana. Love; Rakkaus.

 Ensinnäkin käytän sanaa hyvin rennolla otteella ja helposti, mutta tosiasia on myös se, etten ole elämäni ensimmäisen 22 vuoden aikana vielä koskaan rakastunut oikeasti. Tavallaan olen ihan onnellinen, että olen välttänyt ne teinivuosien maailmanloppumaiset sydänsurut, sillä tiedän, etten ollut edes vielä kolme vuotta sitten valmis rakastumaan tai rakastamaan yhtään ketään. Minulla oli pitkä tie itseni kanssa: tulla ehjäksi, tulla vahvaksi ja ennen kaikkea sietämään sitä, että olin täydellisen hukassa itseni kanssa. Edelleen olen epävarma sen suhteen, mikä hittolainen minusta tulee isona, mutta sen verran olen kasvanut, että tiedän haluavani tulevaisuudessa jonkun, jonka kanssa kasvaa isoksi.

Toinen asia on ikinä kasvaa niin vahvaksi, että päästää ketään niin lähelle, että suhdetta voi kutsua rakkaudeksi. Luottamuksen pitää olla silloin vahvempi kuin pelon tulla satutetuksi. Vaikka rakkaus onkin itselleni enemmän teoriaa kuin käytäntöä, niin kai se klisee pitää paikkansa, että rakkaus on ottamista ja antamista. Sen lisäksi se on hyväksymistä; virheiden sietämistä ja niiden rakastamista. Oma ongelmani (tiedostan sen kiusallisen hyvin) on pelko ja liian nopeat jalat. Huono lenkkeilykuntoni ei selvästikään ole yhdenvertainen pakenemiskuntoni kanssa, ja ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun olen viime hetkellä pistänyt hätäjarrun päälle ja kaasuttanut 180astetta toiseen suuntaan, kun huomaan olevani korviani myöten ihastunut johonkuhun. En osaa sanoa, kadunko pakenemisiani. Jotenkin olen kuitenkin saanut vakuutettua itselleni, että mikäli ikinä sen kuuluisa Mr. Right Guy törmää vastaan, niin hän ei anna minun juosta. Tai että minä itse en halua paeta.

Toisaalta olen mielummin herkkä juoksemaan epävarmoissa tilanteissa karkuun kuin syliin. En ikinä haluaisi siihen tilanteeseen (joita olen ikävä kyllä nähnyt elävässä elämässä), että roikun ja "rakastan" jotakuta vain siksi, etten jäisi vahingossakaan yksin. Kun lopulta rakastun, haluan rakastua siihen henkilöön, en siihen, että hän on käsieni ulottuvissa. Tai en ainakaan halua jämähtää suhteeseen, koska en usko löytäväni ketään parempaakaan. Ei, ei. Haluan suhteen, jossa en voisi kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa kuin juuri hänen. Eikö se ole juuri sitä, kun sanotaan, että rakkaus on sokea?

Vai olenko itse vain naiivi? Pitäisikö minun tyytyä siihen, että tosirakkauksia löytyy vain elokuvissa ja kirjoissa, muuten on vain kelpo kumppaneita? Jos haluan rakkauden, jossa olen "se ainoa", olenko liian vaativa? Pitäisikö harkita vain sen koiran hankkimista (jälleen kerran)? Vai jospas vain jälleen kerran työnnän pääni pakkaseen, ja käsken itseäni ajatelemaan vähemmän ja katselemaan ympärilleni enemmän. Ei se "True Love" ikinä tule kohdalle, jos päättäväisesti pitää silmänsä kiinni pahalta maailmalta, joka varmasti tulee antamaan turpaan vielä useaan kertaan tämän elämän aikana. That's life.

Jostain kuitenkin ne elokuvatkin ovat innoituksensa saaneet. Eivät ne voi olla pelkkää toiverikasta fantasiaa asiasta, jota ihmiset kaipaavat kaikkein eniten; rakastetuksi tulemisesta. Siihen minä luotan ja toivoni lasken.

Öitä!

Angry Bird: miksi on niin vaikeaa olla itsekäs?

Tänään tuli sitten maailman oudoimmat heräteostokset kaupassa: miso-lisää-vain-vesi-keittoa ja nuudeleita. En ole syönyt nuudeleita varmaan vuoteen! Nyt kuitenkin teki mieli. Ja se oli ihan tarpeeksi hyvä syy. Piste.
Olen ollut todellinen Angry Bird viimepäivinä. Yöunet ovat jääneet vähiksi, koska uni ei oikein malta tulla ja aamulla on pitänyt mennä töihin. Onneksi huomenna saa ladata akkuja ja töihin mennään vasta illaksi. Jos mahdollista, nukun puoleen päivään. Niin. Jos saan nukuttua. Viimeksi kun yritin nukkua "pitkään", heräsin puoli kymmeneltä ja kukkuluuruu...

Liian paljon puhutaan mielestäni siitä, että ihmiset ovat nykyään itsekkäämpiä ja ajattelevat vain itseään. Neuvojakaan ei tunnuta otettavan vastaan keneltään. "My life, my way, don't tangle! I don't give a damn about others" etc... Yleensä itsekkäät polkevat niitä, jotka ovat luonteiltaan liian kilttejä. Tai ei kilttejä, vaan yksinkertaisesti niitä ihmisiä, jotka eivät osaa sanoa "ei".

"Ei" on tyly sana. Lyhyt, mutta se pureutuu syvälle, kun joku sanoo sen tietyllä äänenpainolla. Kiltti tyttö ei saa sanoa ei. Silloin hänkin on itsekäs. Ja kiltti tyttö haluaa olla kaikkea muuta kuin itsekäs - kaikkien hyväksymä, kaikille tarpeellinen. En ole koskaan pitänyt itseäni "kilttinä tyttönä", mutta ikävä kyllä näköjään kliiniset testit ovat todistaneet perusolettamukseni kupilliseksi haudutettua paskaa. En ole ehkä perinteinen kiltti tyttö, aina iloinen ja aurinkoinen. Pauhaan kovaan ääneen oikeudesta sanoa ei ja kieltäytyä asioista, joista ei pidä. Silti huomaan olevani usein tilanteessa, jossa sanon "minä ymmärrän" ja "ei se mitään". Vaikka todellisuudessani haluaisin vain polkea jalkaa ja huutaa: "NÄE MINUT äläkä sitä joka sanoo aina 'tottakai!'!!!"

Kiltit ihmiset ovat usein ansassa itsensä kanssa. Etenkin niinä kertoina, kun palvelusta pyytää joku toinen kiltti ihminen. Kilttiä pitää auttaa, kiltti tietää sen, ja kiltti autettava tuntee huonoa omatuntoa siitä, että tulee autetuksi. Siinäpä vasta soppa.

Kiltti pitää itseään itsekkäänä silloin kuin ajattelee oikeasti vain sitä, mikä olisi itselleen kaikkein parasta. Oma paras kun ei ole koskaan toiselle paras. Niin sitä ainakin kuvittelee. Ihan niin kuin löytöretkien kulta-aikana, jolloin valtiot kilpailivat siitä, kuka saa isoimman osuuden vasta-löydetystä Amerikasta: Jos haalin näin ja näin paljon etuja ja omaisuutta, sitä on vähemmän tuolle toiselle. Mutta ei ihmisen onni oli yksi vakio (niin kuin ei ole muidenkaan rikkauksien määrä). Jos on itsekäs ja pitää itsensä puolia, niin toisella menee automaattisesti huonommin ja tämä tulee poljetuksi. Ei - näin.

Opettelen yhä sanaa ei. Niin pirun helppo, mutta samalla niin täydellisen ruma. Kun sanotaan ei, siinä on jotenkin lopullinen kaiku.

Nyt öitä.

Vielä ihana biisi tähän iltaan. Toiminut terapiana laulellessani.

Onneksi huomenna on uusi päivä.

Se on väärin. Lapsikin sen ymmärtää.

Enpä ole vähään aikaan lukenut kirjaa, joka olisi herättänyt yhtä voimakkaita tunteita ja ajatuksia. Harper Leen Kuin surmaisi satakielen oli samaan aikaan sydäntä lämmittävä, pienen tytön kasvutarina ja toisaalta hyinen esimerkki siitä, mitä ihmiset tekevät tekemään toisilleen ennakkoluulojen ja perityn vihan nimissä. Kirja käsittelee ihmisyyttä 1930-luvun Alabamassa, jossa rotuerottelun perinteet ovat syvällä. Kirjan kertojana on 8-vuotias Scout, jonka asianajaja isä Atticus ottaa käsittelyyn jutun, jossa mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Oikeusjutusta tulee myrsky pienen Scoutin ja tämän isoveljen arkeen, ja lapsien on pakko ottaa kasvupyrähdys maailmaan, jota eivät voi vielä ymmärtää.

On aivan uskomattoman hienoa, että kirja on julkaistu vuonna 1960, milloin rotuerottelulaki oli vielä voimassa, ainakin Etelässä. Ja onhan kirja yhtä - viidenkymmenen vuoden jälkeenkin - yhä ajankohtainen. Olisi naiivia väittää, että kaikki epäkohdat olisivat viidessäkymmenessä vuodessa haihtuneet. Ei. Rasismia ja epäluuloja ihmisiä kohtaan tämän "rodun" takia on edelleen, joskin nyt vielä enemmän kuin karsastetaan mustia, silmätikuiksi ovat joutuneet lähi-idän maista tulevat "terroristit".

Inhoan muuten sanaa "rotu" ihmisten kesken... emmekö me kaikki ole vain ihmisiä hyvine ja huonoine puolinemme? Näytämme erilaisilta mutta meillä on kaksi jalkaa, kaksi kättää ja aivot, joita saisimme käyttää toisinaan ahkerammin. Meidät erottaa toisistamme ulkonäön lisäksi kulttuuri ja arvot. Olemme kaikki omia persooniamme, ympäristömme muokkaamia, mutta silti; vain ihmisiä. Siksi on aina yhtä musertavaa huomata, että olemme yhä vain toistemme pahimmat vihamiehet. Aivan kuin eläimen reviiririidan riivaamia. Scoutin veljeä Jemiä  lainatakseni: "Jos on vain yhdenlaisia yhdenlaisia ihmisiä, niin minkä vuoksi he tekevät kaikkensa halveksiakseen toisiaan?"

Niin paljon kun yleensä hauskuutamme itseämme sillä, mitä tulee "lapsien suusta", niin niissä piilee toisinaan myös totuus, joka on paljon aikuisen totuutta puhtaampi. Emmekö me aikuiset yritä aina opettaa lapsille, mikä on väärin ja mikä oikein? Esimerkiksi, ketään ei saa kiusata. Miksi sitä yksinkertaista sääntöä on meidän aikuisten joskus niin vaikea totella?

Palatakseni vielä itse kirjaan, niin alunperin olin ollut hieman jopa kyyninen, ja ajatellut että "no, pakko kai tämäkin klassikko on lukea..." mutta voi jumantsuide mikä kirja! Historia-friikkinä hihittelin mielittäni yksityiskohdille ja toisaalta ihastelin kirjoittajan neroutta ja taitoa käsitellä rankkaa ja tunteita herättävää aihetta lapsen silmin. Sillä joskus vain lapsi on kyllin rohkea toteamaan, että jokin asia on väärin, vaikka aikuiset hyssyttelisivät. Ei ole mitään vaikeampaa kuin vastustaa valtavirtaa, vaikka omatunto sitä vaatisi. Aivan liian helppoa on vain sulkea silmänsä.

.......................................................................................................................................................
Pakko laittaa pieneksi loppukevennykseksi muutama "lapsen suusta" klassikkoa, joita olen aikoinani kuullut/lukenut:

"Isosisko on sellainen, jota sekä vihaa että rakastaa. Se on semmonen rakas paskapää."

" Joosef ei ollut Jeesuksen isä. Siinä oli joku juttu aasin kanssa, mutten muista mikä."'

"Onneksi meillä on mummi!" (pikkutyttö äidin kanssa käydyn riidan jälkeen)

"Äiti mikä sampi?" Äiti vastaa, että kala. Tyttö ihmeissään. "Enpä olisi arvannut!"
Myöhemmin äiti kuulee miten tyttö laulaa päiväkotilaisten kanssa: "Lensi maahan enkeli, joutuisampi muita."

Anonyymi kiusanhenki

Kynä on miekkaa väkevämpi.
Nykymaailmassa tietokoneen näppäimistö pistoolia. Ei sillä, että tietokoneella ja pistoolilla aiheutettu konkreettista vahinkoa voisi verrata keskenään. Mutta kuinka moni oikeasti osoittaisi aseella jotakuta ohimoon ja ampuisi? Toivottavasti ei hirvittävän moni. Kuinka moni sen sijaan voisi kirjoittaa kamalia asioita jostain henkilöstä julkisesti? Haukkua ja mustamaalata? Kiusata? Luultavasti aika moni. Etenkin, jos sen voi tehdä kasvottomasti.

Ei pidä aliarvioida sanojen (sanottujen tai kirjoitettujen) aiheuttamaa vauriota. Nettikiusaaminen ei ole enää mikään uusi juttu koulumaailmassa - vain uusi mauste vanhanaikaisten kiusantekojen rinnalle. Nettikiusaamisesta jää myös harvemmin kiinni, ja sitä voi olla vaikeaa todistaa. Julkisuuden henkilöitä taas riepotellaan mediassa, youtubessa ja keskustelupalstoilla kuin rättiä. Kuraa niskaansa saavat niin laulajat, näyttelijät, mallit kuin - voi kyllä - bloggaajatkin, politikoita unohtamatta. Muistaakseni useampikin julkisuudenhenkilö on sanonut haastatteluissan, ettei lue itsestään kirjoitettuja juttuja internetistä. Ymmärrän syyn erittäin hyvin. Itselläni ainakin menisi mielenterveys siihen, jos joutuisi päivästä toiseen kohtaamaan suodattamatonta kommentointia ulkonäöstä, lauluäänestä, näyttelijän taidoista tai painosta (vinkki, älkää rakkaat lukijat ikinä ruvetko siihen!). Kyllä toista ihmistä - jo ihan siksi että tämä on ihminen - pitää kunnioittaa edes sen verran, että mölyt ja törkeät kommentit pidetään itsellään, eikä repostella keskustelupalstoilla.

Menevätkö nämä Anonyymit Törkyturvat ikinä itseensä? Miltä heistä tuntuisi, jos samaa paskaa kaadettaisiin heidän niskaansa? Vai onko vika kasvatuksessa, ja Törkyturvat ovatkin vain Kurittomia Kakaroita ilman kunnollista moraalikasvatusta? Sitä, mitä muksut tekevät netissä, on kieltämättä vaikea vahtia, etenkin kun tietokoneesta on tullut toinen lapsenvahti TV:n rinnalle. Kaikkea mr/ms/mrs Anonyymin kirjoittelua ei kuitenkaan voi pistää kakaroitten/teinien lapselliseksi suunsoitoksi, vaan joukossa on varmasti myös Aikuisia Idiootteja, joiden motiivia en vain voi ymmärtää.

Miten vaikeaa joskus on vain olla hiljaa? Esimerkiksi blogien ja bloggaajien suhteen. Jos ei jostain pidä tai pitää rumana, miksi se mielipide on pakko jakaa? Mitä iloa siitä kenellekään, jos toiselle tulee paha mieli? Olen yrittänyt pitää tätä linjanani myös omissa kirjoitteluissani: jos näen hyvän elokuva, kerron siitä. Jos käynkin ravintolassa, jonka ruuasta en pidä, en mainitse asiasta mitään. "Anna hyvän kiertää". Mutta pidä pahat sanat itselläsi, etenkin jos niiden tarkoitus on vain loukata toista. Toistan vielä sen, minkä jo alussa totesin: sanojen aiheuttamaa vahinkoa ei pidä aliarvioida.

Pakko korostaa vielä, etten itse ole (vielä) koskaan joutunut tämänkaltaisen törkyn kohteeksi. Onneksi. Haluan vain herättää muita ajattelemaan asioita. Anonyymius ei ole mikään naamio, jonka takana voimme sanoa mitä tahansa, ilman vastuuta. Anonyymina pysymyinen pitäisi olla suoja, ei ase.

Ei minulla muuta tänään. Hyviä öitä!

ps. Kaikki Anonyymit Törkytuvat: anteeksi, mikäli loukkasin millään tavalla tunteitanne. Sanon vain oman mielipiteeni (vaikkakin tekopyhästi nimimerkin takana). Jos haluatte jotenkin vastata, niin olkaa hyvää; kommenttiboxi on käytettävissänne. Pistäkää postia, niin lupaan vastata kirjoituksesta!