maanantai 15. lokakuuta 2012

Se on väärin. Lapsikin sen ymmärtää.

Enpä ole vähään aikaan lukenut kirjaa, joka olisi herättänyt yhtä voimakkaita tunteita ja ajatuksia. Harper Leen Kuin surmaisi satakielen oli samaan aikaan sydäntä lämmittävä, pienen tytön kasvutarina ja toisaalta hyinen esimerkki siitä, mitä ihmiset tekevät tekemään toisilleen ennakkoluulojen ja perityn vihan nimissä. Kirja käsittelee ihmisyyttä 1930-luvun Alabamassa, jossa rotuerottelun perinteet ovat syvällä. Kirjan kertojana on 8-vuotias Scout, jonka asianajaja isä Atticus ottaa käsittelyyn jutun, jossa mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Oikeusjutusta tulee myrsky pienen Scoutin ja tämän isoveljen arkeen, ja lapsien on pakko ottaa kasvupyrähdys maailmaan, jota eivät voi vielä ymmärtää.

On aivan uskomattoman hienoa, että kirja on julkaistu vuonna 1960, milloin rotuerottelulaki oli vielä voimassa, ainakin Etelässä. Ja onhan kirja yhtä - viidenkymmenen vuoden jälkeenkin - yhä ajankohtainen. Olisi naiivia väittää, että kaikki epäkohdat olisivat viidessäkymmenessä vuodessa haihtuneet. Ei. Rasismia ja epäluuloja ihmisiä kohtaan tämän "rodun" takia on edelleen, joskin nyt vielä enemmän kuin karsastetaan mustia, silmätikuiksi ovat joutuneet lähi-idän maista tulevat "terroristit".

Inhoan muuten sanaa "rotu" ihmisten kesken... emmekö me kaikki ole vain ihmisiä hyvine ja huonoine puolinemme? Näytämme erilaisilta mutta meillä on kaksi jalkaa, kaksi kättää ja aivot, joita saisimme käyttää toisinaan ahkerammin. Meidät erottaa toisistamme ulkonäön lisäksi kulttuuri ja arvot. Olemme kaikki omia persooniamme, ympäristömme muokkaamia, mutta silti; vain ihmisiä. Siksi on aina yhtä musertavaa huomata, että olemme yhä vain toistemme pahimmat vihamiehet. Aivan kuin eläimen reviiririidan riivaamia. Scoutin veljeä Jemiä  lainatakseni: "Jos on vain yhdenlaisia yhdenlaisia ihmisiä, niin minkä vuoksi he tekevät kaikkensa halveksiakseen toisiaan?"

Niin paljon kun yleensä hauskuutamme itseämme sillä, mitä tulee "lapsien suusta", niin niissä piilee toisinaan myös totuus, joka on paljon aikuisen totuutta puhtaampi. Emmekö me aikuiset yritä aina opettaa lapsille, mikä on väärin ja mikä oikein? Esimerkiksi, ketään ei saa kiusata. Miksi sitä yksinkertaista sääntöä on meidän aikuisten joskus niin vaikea totella?

Palatakseni vielä itse kirjaan, niin alunperin olin ollut hieman jopa kyyninen, ja ajatellut että "no, pakko kai tämäkin klassikko on lukea..." mutta voi jumantsuide mikä kirja! Historia-friikkinä hihittelin mielittäni yksityiskohdille ja toisaalta ihastelin kirjoittajan neroutta ja taitoa käsitellä rankkaa ja tunteita herättävää aihetta lapsen silmin. Sillä joskus vain lapsi on kyllin rohkea toteamaan, että jokin asia on väärin, vaikka aikuiset hyssyttelisivät. Ei ole mitään vaikeampaa kuin vastustaa valtavirtaa, vaikka omatunto sitä vaatisi. Aivan liian helppoa on vain sulkea silmänsä.

.......................................................................................................................................................
Pakko laittaa pieneksi loppukevennykseksi muutama "lapsen suusta" klassikkoa, joita olen aikoinani kuullut/lukenut:

"Isosisko on sellainen, jota sekä vihaa että rakastaa. Se on semmonen rakas paskapää."

" Joosef ei ollut Jeesuksen isä. Siinä oli joku juttu aasin kanssa, mutten muista mikä."'

"Onneksi meillä on mummi!" (pikkutyttö äidin kanssa käydyn riidan jälkeen)

"Äiti mikä sampi?" Äiti vastaa, että kala. Tyttö ihmeissään. "Enpä olisi arvannut!"
Myöhemmin äiti kuulee miten tyttö laulaa päiväkotilaisten kanssa: "Lensi maahan enkeli, joutuisampi muita."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti