Matkustaminen koiran kanssa

Tätä. Tätä olin pelännyt enemmän kuin kaikkia kokeita koko tämän syksyn.
Lentämistä koiran kanssa. Yksin.
Valtavan määrän tavaraa kanssa (hiphiphuraa!!)

Onneksi opiskelukaverillani oli sattumalta tulossa ystävä samana iltana ja samoihin aikoihin Riikaan, niin hän tuli avukseni lentokentälle. Ja se oli kyllä taivaan lahja ja pelastus. Yksin ison matkalaukun, koiran lentolaatikon ja äärimmäisen aran koiran kanssa kulkeminen olisi ollut suorastaan painajaismaista. Syksynä näitä ongelmia ei ollut, koska tulin autolla siskon ja serkun kanssa. Silloin kukaan ei edes lautta-matkan jälkeen ollut kiinnostunut, onko matkassa koiraa vai ei. Latviaan tuleminen oli siis tällä kyydillä (ja tähän suuntaan) äärimmäisen helppoa.

Koiran kanssa on nykyään helppo matkustaa Eu-maissa. Ainoat vaatimukset ovat:
1) Lemmikkieläin passi
2) Voimassa oleva Rabies-rokotus
3) mikrosiru

Lisäksi aina Suomeen palatessa täytyy käydä eläinlääkäriltä hakemassa lääke ekinokokkia vastaan. Suomi on (ilmeisesti) ekinokokki vapaa alue, Latvia ei, ja lääke on haettava eläinlääkäriltä 1-5 päivää  (linkki eviran sivuille) ennen matkaa. Matkat lentokentälle tai eläinlääkärille sujuivat helposti taksilla.

Koska matkassa oli koira, kentälle piti mennä hyvissä ajoin tekemään lähtötarkastus ja sen jälkeen siirtyä seuraavaan pisteeseen, jossa virkailija skannasi (kai?) kuljetuslaatikon. Saimme hetken aikaa odottaa, mutta lopulta toinen virkailija tuli hakemaan koiran laatikoineen ja itse suuntasin kohti turvatarkastusta. Olin ollut koko päivän niin stressaantunut tästä matkasta, että oli melkein helpottavaa siirtää vastuu jollekin toiselle ja vain luottaa, että koira pärjää, ja että sitä kohdellaan hellävaroen. Koko prosessi lentokentälle saapumisesta taksilla lentokoneen laskeutumiseen Suomeen kesti vain 2,5 tuntia, joka on varsin inhimillinen.

Tutustumassa lentolaatikkoon

Ensikokemus oli oikein hyvä. Lähtöaikani oli niin myöhään, ettei jonoa eikä turhaa odottamista ollut. Koira oli niin reipas kuin olettaa saattoi. Henkilökunta sekä Riian että Suomen päässä oli sai minulta hyvät pisteet, ja meillä oli hyvä tuuri lennon kanssa, sillä kaikki sujui hyvin ja ajallaan. Toisin kuin seuraavana päivänä (jolloin muutama tuttuni lensi), kun lentokone oli ollut yli 3h myöhässä sumun takia.

Lennon jälkeen Iris toipui matkasta hyvin. Äitini oli vastassa, ja heti tutun ihmisen nähtyään, koira tuntui unohtavan matkan koettelemukset. Hyvä uutinen minulle, eli jatkossakin luultavasti lennetään Riikaan. Huono uutinen koiralle. Sillä - kuten sanottu - jatkossakin lennetään Riikaan.

Hyvää joulunodotusta kaikille!

Suutarin lapsilla on kerrankin kengät!!

Pitkästä aikaa kuulumisia kiireiden keskeltä.

Kaikki tietää sanonnan "suutarin lapsilla ei ole kenkiä?"
No, kerrankin meillä (lääkäreiden aluilla) oli mestarit opettamassa kisällejä opiskelijajärjestömme RiSLON järjestämässä koulutustilaisuudessa. Olimme saaneet opiskelijoidemme lääkäri-vanhempia tänne Riikaan pitämään luentoja ja workshoppeja eri erikoisaloilta; kirurgia, sisätaudit ja gynekologia. Aamun luentojen jälkeen jakauduimme kolmeen ryhmään - kaksi kliinisen ja yksi prekliinisen vaiheen opiskelijoille. Tilaisuus oli erityisen hieno minulle - ensimmäisen vuoden "en-osaa-vielä-mitään" opiskelijalle - joka ei tule näkemään potilaita vielä hyvin_ pitkään_aikaan.

Olin suoraan sanottuna ollut huolissani siitä, tulenko saamaan tapahtumasta mitään irti, koska opintoni ovat niin varhaisessa vaiheessa. No, se pelko osoittautui onneksi turhaksi. Luennoilla pysyi ainakin suurimmaksi osaksi aikaa hyvin kärryillä (lääkkeiden nimet kyllä menivät vielä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos..) ja workshopeissa pääsimme harjoittelemaan muun muassa tikkien tekoa, kirurgisia solmuja, ultrausta, keuhkojen ja sydämen auskultaatiota, sekä (ehdoton suosikkini) intubointia.

Koulutus järjestettiin (yliopistoni) RSU:n tiloissa, ja se tarjosi kyllä hyvät puitteet harjoitella, eli innolla odotan kliinisen vaiheen opintoja. Ja vaikka kaikki ei mennyt ihan putkeen (esimerkiksi vaginaalinen ultraus ei onnistunut) kokonaisuudessaan päivästä jäi ihan hirvittävän hyvä fiilis ja tuntui, että olisi oppinut paljon uutta. Kaikkein parasta oli saada käytännön näppituntumaa asioista, joita oli jo hieman opiskellut, ja huomasin, että etenkin kaikki anatomiasta opittu pyöri jatkuvasti mielessäni päivän aikana. Itselläni oli aivan älyttömän hauskaa ja huomasin, että muilla oli myös. Päivästä jäi todella paljon käteen. Jos ei mitään muuta niin tulipa taas sellainen olo, että jes!! Oikealla alalla ollaan.

Viimeisiä päiviä viedään, eli kohta päästään joululomille :)
#prokrastinaatiokunniaan #mikätentti?

Happy, happy, happy! <3

Ensikosketus paikallisiin terveyspalveluihin

Koko lokakuun jatkunut flunssa kävi siis rasittavaksi siinä kohtaa, kun se alkoi vaikuttamaan (jo valmiiksi liian lyhyisiin) yöuniin. Perjantain ja viimeisen (for now) tentin kunniaksi kävin vihdoin yksityisellä lääkäriasemalla, josta olin kuullut muilta suomalaisilta hyvää palautetta. Julkiselle en edes yrittänyt. Ne harvat tarinat ja kokemukset, mitä olen julkisen terveydenhuollon käytännöistä kuullut, eivät ole olleet niin mairittelevia, joten tein itselleni palveluksen ja menin siitä mistä on aita on matalin - varsinkin kun hintataso täällä on näin (ulkomaalaisen) opiskelijan näkökulmasta ihan mukava.

Perjantai oli buukattu aivan täyteen, mutta minä ja ystäväni (joka tarvitsi myös lääkäriä omista syistään) saimme heti lauantaille ajat.

Lyhyt katsaus siihen, mitä pääni sisällä pyöri prosessin aikana (suoria lainauksia puhelimestani prosessin aikana...)

1. Jos haluat huvipuiston karuselliin tahi vuoristorataan, se maksetaan etukäteen.
   Yksi iso ero Suomen ja Latvian välillä. Suomessa annetaan lasku kouraan tai lysti maksetaan hoidon tai operaation jäljeen. Ainakin näin on ollut kaikissa paikoissa, missä itse olen ollut. Mutta ei. Latviassa maksu hoidetaan ennen kuin pääset edes lääkärin vastaanotolle.

2. Leimoja. Leimoja kaikkialla.
   Tätä olen nauranut ennenkin, mutta jumankekka kun täällä rakastetaan leimoja! Lääkärillä tietenkin on omansa, vastaanottovirkailijalla lääkäriaseman leimasin, sekä kassavirkalijalla vielä omansa jotta varmasti tulee selväksi, että lasku (johon kuitti on niitattu kiinni) on maksettu.

3. Jonottaminen on kivaa (täälläkin)
   Eli kun lääkärillä on vain 15min per ihminen, niin täytyy olla melkoinen superihminen, ettei aikataulu kuse. Odottamista odottamista. Sitä vain näköjään saa tehdä kaikkialla.

4. Se, ettei ymmärrä mitä ihmiset puhuvat, on aivan totaalisen p*rseestä
   Tarviiko tätä edes selittää?

Voi sitä avuttomuuden tunnetta, kun et tiedä, miten hommat toimivat uudessa paikassa.
Karu muistutus siitä, että siihen latviankielen opiskeluun voisi oikeasti panostaa...

5. Valtakunta kuulokkeista

6. Jonottavat ihmiset universaalisti kiukkuisia ja kärsimättömiä

7. Maan paras palvelu löytyy apteekista

Kaikkein hämmentävintä oli ehdottomasti jonotusjärjestelmä. Se tuntui olevan jonkinlainen kombinaatio hyviä tapoja ja kyynärpäitä. Varsinkin toisella kerralla - kun minulla ei ollut varsinaisesti aikaa, mutta tulin kuulemaan tulokseni. Ei ollut vuoronumeroja, ei hoitajaa, joka olisi huutanut sisään. Ihmisiä tuli ja meni jonkinlaisena kummallisena, mutta lähes johdonmukaisena virtana sisään ja ulos ja muistaakseni vain kerran lääkäri tuli ovelle pyytämään (sillä kertaa juuri minut) sisään. (Vannon, hän varmasti kuuli yskäni käytävästä asti..)

Kaiken kaikkiaan kokemus oli hyvä. Olin ulkona 1.5 tunnissa ja siihen kaikkeen kuului kaksi vastaanottokäyntiä ja röntgen. Kulttuurieroille ja ihmisille ylipäätään ei voi vain mitään. Suomalaisena introverttinä olen ehkä vain paljon luontevampi kiusaantuneessa "hissimusiikki soi taustalla" hiljaisuudessa kuin käytävässä täynnä ihmisiä, jotka pitävät ääntä - varsinkaan kun ei ymmärrä mitään.  Lääkärille täytyy antaa täydet pisteet; hän osasi englantia hyvin ja tuntui hyvin pätevältä ja itselleni jäi hyvä olo käynnistä.

Tietämättömyyden sietämätön keveys

Tiedättekö sen tunteen, kun joku ihminen, jota arvostat, katsoo sinua pitkään_ja_pettyneenä?

Tahtoisin käyttää sanaa "v*ttuuntuneena" mutta leikitään, että tämä on kaikille ikäryhmille sallittu blogi, eli yritän hillitä kielenkäyttöäni, vaikka viimepäivät ovatkin itsehillintääni koetelleen ('cought, USA, cough!')

Yksi lempi sarjakuva-artisteistani, check it out!
http://theawkwardyeti.com/chapter/heart-and-brain-2/

Olen ehkä maininnut ennenkin, että täällä ei paljon päitä silitellä. Päinvastoin, osa proffista ja opettajista ovat erittäin ankaria. Suurin osa (oikeasti) näistä ankaristakin versioista on kuitenkin myös oikeudenmukaisia, eli ei siinä mitään. Minusta on hienoa, että opiskelijoilta vaaditaan paljon, vaikka korkea vaatimustaso välillä herättääkin yleiskitisijät ulos luolistaan koulunkäytäville mellakoimaan aiheista, mitkä pitäisi vain purra ja niellä. Ollaan kuitenkin yliopistossa, eikä missään lasten leikkitarhassa. Välillä kuitenkin tämä vaativuus ja armottomuus sapettaa (ahaha, sainpas sisäelinvitsin sisällytettyä tekstiin, kuinka osuvaa ja ovelaa).

Eli.

Universaaleja, yleismaailmallisia totuuksia: jokainen opettaja pitää omaa ainettaan aina tärkeimpänä. Piste. Joskus he ovat oikeassa, ja sitten on sellaisia aineita kuin latina (tärkeä. h*lvetin hyödyllinen, mutta ei suinkaan mielestäni kaikkein tärkein). Näistä "vähemmän tärkeistä" aiheista pystyn vastaanottamaan kuraa niskaani, varsinkin jos tiedän sen ansaitsevani, mutta sitten on niitä tärkeitä aiheita, joista pidän, joihin haluaisin panostaa, mutta hei haluaisin pystyä juosta myös puolimaratoneja, mutta pystynkö? En. Näistä aineista ja näiden oppiaineiden opettajilta on kurjempaa saada ... palautetta. Summasumlaarum; aina se, että yrittää hienosti parhaansa pysyä aallonharjalla jokaisen oppitunnin aiheissa, ei yksinkertaisesti riitä, ja opettajat (nämä ovelat, tarkkasilmäiset ihanat) kyllä huomaavat sen, eivätkä jätä näpäyttämättä asiasta.

Ja kyllä. Silloinkin pitää/pitäisi/tulisi muistaa vain hengittää ja niellä. Vaikeaa ja veemäistähän se on, mutta niin maailma makaa, ja tulevaisuuden lääkärinä tähänkin alan kohokohtaan kannattaa tottua. Palautetta tulee ja tulee jatkossakin paljon. Osa on epäreilumpaa, osa taas täysin ansaittua. Sen takia on kaksi korvaa: toisesta sisään ja toisesta ulos prosessoimatta ja itseään sen enempää ruoskimatta. Frozenin sanoin: Let it f*cking go.

Ei täällä sen kummempaa. Pari rankkaa viikkoa takana, ja niistä vielä toivutaan, etenkin kun nukkuminen on ollut mitä on. Oikeasti on mennyt todella hyvin: tänä syksynä suoritettujen (6) kokeiden keskiarvo on tällähetkellä 7.7 (kyllä, laskin että voisin itselleni vakuuttaa, että ei tässä oikeasti mitään hätää ole ja olen hyvä (vaikkakin usein viimehetken) oppilas). Olen itse oikein tyytyväinen siihen, miten tämä syksy on mennyt, varsinkin kun pahin rytäkkä tarvottiin keuhkoputkentulehduksessa.
Niin. Pääsin siis ensi kertaa kokeilemaan terveydenhuollon palveluja alá Latvia, niistä lisää myöhemmin jahka saan tekstin viimeisteltyä.

Ugh. Olen puhunut (purkanut sanoiksi yleisfrustraatiotani), koska tunnetusti se on niin paljon hyväksi yleismielenterveydelle.

Hieman yli viisi viikkoa joululomaan enää!!
Eli kyllä se siitä :)

Dog tax

Rentoutumisen jalo taito - ja sen opettelu

Ruuhkaviikot jatkuu, mutta tänään oli hyvä päivä!

Yksi koe vähemmän listalla ja yhdestä aikaisemmasta tuli tulokset takaisin, ja voin sanoa olevani tyytyväinen. Lukujen suhteen rankan viikonlopun ja henkisesti uuvuttavan maanantaipäivän päätteeksi, päätin, etten tee illalla enää mitään.

Päivä alkoi suoraan sanottuna kamalasti (klo 6.30, kun piti lukea vielä viimehetken paniikissa histologiaa...), mutta jossain puolen päivän jälkeen (jälkiruokakakun ääressä) elämä alkoi pikkuhiljaa taas voittaa ja hymyillä, vaikka tuntuikin, että kuljin täysin sumussa koko päivän.

Sitä liian harvoin pysähtyy/ehtii pysähtyä miettimään, että mitä asioita kaipaa, ja mitä haluaisin tehdä enemmän, jos olisi aikaa ja toisaalta vapaa-ajalla viitseliäisyyttä ja jaksamista. Näin kliseisiä viisauksia tykittääkseni, itsestään nyt on kuitenkin muistettava pitää huolta, ja siksi aihe on oikeasti todella tärkeä. Jos en ole mitään muuta oppinut elämäni aikana, niin ettei oman hyvän hyvinvointinsa uhraamisessa työn takia ole mitään gloriaa. Itsestään täytyy muistaa pitää huolta - kukin tavallaan - ja piste.

Mutta siis, mitä siis itse teen tai haluaisin tehdä hetkinä, kun velvollisuudet ei paina?

Artisti: Kari Suomalainen

- Lukea
Game of thrones:n 5 kirja on yhä vain kesältä kesken, mutta suoraan sanottuna kaiken tämän lukemisen keskellä, mikään ylimääräinen sivujenkääntely ei houkuttele, vaikka haluaisinkin päästä tarinassa eteenpäin.

- Soittaa pianoa/laulaa
Anteeksi naapurit! Nauttikaa yskästäni, niin kauan kun sitä kestää, siihen asti käytössäni on vain piano.

- Kylpy
Amme <3 Olin unohtanut, miten ihana kapine se on!!

- Juosta
...tai "juosta", eli liikkua kävelytahtia nopeammin ja puhista. Vaikka tosissaan, meillä oli ihan hyvä putki päällä koiran kanssa ennen kuin tämä pirun tauti iski päälle. Milloin ikinä pääsenkin takaisin juoksemaan, niin tiedän, että ensimmäisestä lenkistä tulee tappo.

- Tv-sarjat
Minulla on netflix, mutta hitto vie, en osaa katsoa sarjoja tai elokuvia yksin!!
Kesken minulla on vähän kaikkea Housesta Grand Hotelliin, mutta yksin en oikein osaa koukuttua sarjoihin. Lisäksi listallani on paljon leffoja, joita haluaisin nähdä, mutta yksin en ole tullut katsoneeksi. Joko pitää värvätä joku vakio leffan-töllöttäjä  ystävä tai vaan päästä yli siitä, että elokuvien katsominen ei välttämättä ole sosiaalinen tapahtuma. Dokumentteja sen sijaan katson jonkinkin verran yskin. Viimeisimpänä "Champions", joka kertoi tappelukoirina käytettyjen pitbull koirien kohtaloista, ja se oli kyllä hyvä! Ja olin toisaalta tyytyväinen, ettei kukaan joutunut todistamaan herkistelyäni.

- Kirjoittaminen
Kuuluu vähän samaan kastiin lukemisen kanssa; haluaisin tehdä enemmän, mutta yleensä rankkojen päivien/viikkojen jälkeen minkäänlainen "ylimääräinen" ajatustyö ei houkuttele, vaikka se olisi kuinka hauska ja nollaava harrastus, jossa haluaisi itseään kehittää. Selittää myös varmaan sitä, miksi tämänkin blogin päivitystahti on toisinaan varsin hidas - onhan tyylini usein enemmän teksti kuin kuva painotteinen.

- Kokkaaminen
Tunnustan. Minulla on viha-rakkaus -suhde ruuan laiton suhteen. Silloin kun asiat sujuu, eikä ole pakko tehdä jotain, ettei kuole, niiiiin ruuan laitto voi olla jopa ihan kivaa. Ja toisinaan rentouttavaa. Usein se vain kaatuu pakkopulla puolelle, eikä siksi ole niin inspiroivaa. Tänään kuitenkin oli yllättävää kyllä hauskaa häärätä keittiössä ja kehittää jotain aterian tapaista Pinterestin reseptien inspiroimana. Koska keittotaitoni ovat jossain keskiverron alarajoja hipova, niin etsin usein valmiita reseptejä (ja kyllä, lähinnä Pinterestistä), joita en ikinä loppujenlopuksi ikinä noudata, vaan ahkerasti sovellan sen mukaan, mitä kaapista löytyy. Tämän päivän kookos-linssi-nuudeli -keitto oli varsin positiivinen yllätys, vaikka tuoksuikin hieman savusaunalta.

Yritän opetella jälleen sellaista hyvettä kuin aikainen unirytmi, eli nyt viimeiseksi koiran kanssa ulos ja sitten nukkumaan. Huomenna työt jatkuu :)

Mukavuusrajojen tuolla puolen

Ihana Sarah Andersen

Pikapostaus "ruuhkaviikoilta".

Eli nyt se kiire on sitten löytänyt minut ja napannut kunnolla niskalenkkiin.
Takana ehdottomasti tämän syksyn rankin viikko (ja kirjoitan tätä siis keskiviikkona, haha!), mutta vielä ollaan hengissä --- helvetillisestä köhästä huolimatta. En tiedä mikä siinä aina on, kun kaiken - stressin, kiireen ja flunssan - täytyy rysähtää kerralla niskaan. Lenkkeily siis on pakostakin taas jäänyt ja kotona odottaa siksi aina entistäkin energisempi koiranpallero piristämässä flunssaista stressi-kimppua.

Takana siis biokemian ja anatomian ensimmäiset tentit lievässä lääketokkurassa ja seuraavina kahtena viikkoina on niin ikään kaksi tenttiä per viikko. Tämä oli tiedossa jo ajat sitten, ja siksi olen yrittänyt (enemmän tai vähemmän) valmistautua juuri näihin viikkoihin (henkisesti ja opiskellen) jo aikaisemmin. Ja juuri tästä syystä yksinkertaisesti inhoan, kun yks kaks tuleekin säätöä. Etenkin kun säätö johtuu vain siitä, että on ne samat ihmiset jotka valittavat aina ja kaikesta.

Muistisääntö joka jäi elämään muodossa "big boobs matter more"

Lyhyestä virsi kaunis: koko vuosikurssin koeaikataulut heitti häränpyllyä, koska osa ihmisistä kitisi niistä ja molecular biologyn department oletti/kuvitteli/tuli lopputulokseen, että kaikki olivat samaa mieltä ja halusivat muutoksia aikatauluihin. Lopputulos: iso sotku ja kiukkuisia ihmisiä, jotka eivät olleet alunalkujaan mitään muutoksia pyytäneet ja jotka joutuvat nyt setvimään muita kokeita eri päiville (RSU:ssa ensimmäisen vuoden opiskelijoille ei saa olla kuin maximissaan kaksi colloa viikossa, ja omalle ryhmälleni oli vähällä napsahtaa kaksi colloa ja yksi exam nyt peräkkäisille päiville) Toivottavasti konkreettiset aikataulumuutokset jäävät pieniksi, mutta ei tämä ainakaan tätä hektistä ja stressintäytteistä viikkoa parantanut. En usko, että kukaan odotti, että tästä nousisi tällainen farssi, mutta kun koulua on ennen joululomaa jäljellä alle kaksi kuukautta, niin viikko sinne tänne vaikuttaa kummasti kokonaisuuteen. Ikävintä tilanne on niille, jotka ovat varailleet jo lentoja kotiin lomiksi, koska kuvittelivat tietävänsä koeaikataulunsa.

#perjantai edit.

Tulihan se viikonloppu vihdoin ja ehdin/jaksoin/kykenin jopa viimeistelemään postauksen!! Villinä suunnitelmana olisi viettää aika histologian parissa <3
Aivotoiminnan puuttuessa korvataan löpinä kuvilla tällä kertaa. Täällä on mitä kaunein syksy! Aamut on kyllä välillä hävyttömän kylmiä, etenkin kun tuulee, mutta siitä huolimatta odotan jo ensilunta ja talvea.

Tattis, yliväsynyt keuhkotautinen kiittää ja kuittaa, ja lepää loppuillan.

Space Monkey!!

Cake tax
Tyylikkäästi muovipurkin kansi lautasena koska tistkaaminen on tunnetusti yliarvostettua

Loppuunpalamisen ABC

"You know, you really should watch your blood pressure. My nephew Izzy just keeled over mid-mango. Stress, it's a killer, sir. And he was a fruit bat. No meat. No blood even." - Bartok, Anastasia

Lempirepliikkini yhdestä lapsuuteni suosikkielokuvista. Niin se vain on, että joskus totuus tulee lepakon suusta.

Olemme melko paljon puhuneet viimepäivinä opiskelusta ja ennen kaikkea, miten paljon pitäisi opiskella. Ja vastaus on melko yksinkertainen; niin paljon kuin tarvitsee. 

Tämä ei siis tarkoita 24/7 tauotta ja ilman vapaa-aikaa tai liian kosteita iltoja ystävien kanssa. Herttinen ei. Itse olen yrittänyt taktiikkaa "joka päivä jotain", toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Kalenterini täyttyy kiinteiden aikataulujen lisäksi epämääräisistä lukusuunnitelmista, jotka harvoin pitävät - mutta ovat lähinnä suuntaa antavia. Olen luonteeltani ehkä "inan" neuroottinen ja kontrollia rakastava, joten selkeät suunnitelmat tuovat mielenrauhaa ja järjestelmällisyyttä. Muuten kävisi niin veljenpoika Izzylle.

Tutuille ei tule yllätyksenä, että järjestelmällisyys ei yllä työpöydälle asti...

Mieluusti naiivina haluaisi lisätä lausahdukseen "niin paljon kuin tarvitsee", että "niin paljon kuin tuntuu hyvältä". Tämä ei kuitenkaan onnistu, ja se on fakta. Tulee olemaan niitä viikkoja, kun väsyttää, vituttaa, on kipeä ja koirallakin vatsa kuralla, mutta silti täytyy jaksaa olla nenä kirjassa ja tehdä hommansa ajallaan. Preklinikka (ensimmäiset 2,5-3 -vuotta, en muista tarkalleen) ovat aika armottomia. Practical tunneille on osallistuttava, tai korvattava, joka on usein työläämpi prosessi kuin räkä poskella tunnille meneminen. Practical tunneille usein on valmistauduttava joko lukemalla, tai tehtäviä tekemällä, on protocollia piirrettävänä tai esitelmiä tehtävänä. Toisissa aineissa ollaan armeliaampia kuin toisissa. Mutta kaikkia yhdistää se, että jälkeen ei ole hyvä (eikä kiva) jäädä. Tämän sain itsekin tuta latinan tunnilla, kun tuntui että kaikki tieto edelliseltä semesteriltä oli valunut korvista ulos tai hautautunut aivojen suloiseen informaatioähkyyn.

Eli siis "niin paljon kuin tarvitsee ja usein enemmän kuin huvittaisi". Asiat on opittava, mutta jokainen tarvitsee siihen oman aikansa. Itse ainakin tarvitsen paljon aikaa ja kertausta. Ystävä nauroikin, kun olin ollut vapaapäivänä koululla lukemassa, että "oletpa ahkera". Taisin vastata, että "Tyhmän täytyy olla."

Silti katson kauhulla sitä, miten jotkut ihmiset jo tässä vaiheessa (semesteriä ja ylipäätään 2:lla semesterillä) hautaavat mielestään kaiken muun ja uppoutuvat kirjojen pariin niin, että stressitasot hipovat pilviä, eikä aikaa muka löydy mihinkään muuhun.. Tietenkin olen vain ulkopuolinen tarkkailija, mutta kyllä sitä välillä mietin, että miten jotkut ihmiset jaksavat ja koska ensimmäinen palaa loppuun stressin nakertamana. Niitä viikkoja/kuukausia tulee, että on ihan sairaasti hommaa, mutta silloin ne viikot tai kuukaudet jaksaa, jos ei ole polttanut itseään ihan loppuun jo aikaisemmin. Itsensä ja voimien säännöstely on taitolaji, jossa en ole itsekään vielä mikään mestari, mutta kovin sitä on joutunut opettelemaan. Asioita saattaa olla keskeneräisenä noin sata, mutta sitten ei auta muuta kuin tarttua niihin yksi kerrallaan sen mukaan, miten akuutti asia on. Ja jos jokin menee metsään, niin ei auta kuin nostaa itsensä niskasta ylös ja yrittää uudestaan. Asioiden panikoiminen etukäteen kaikkine mahdollisine skenaarioineen on turhaa ajanhukkaa, mistä olen tietoisesti (yrittänyt) opetellut eroon. Myönnän kuitenkin auliisti, että itse pelkään eniten sitä hetkeä, kun (ja kyllä KUN) ensimmäisen kerran feilaan collon tai examin. Sillä ne - epäonnistumiset - ovat oikeasti niitä hetkiä, kun ihmisen kanttia mitataan. Toisin kuin se, miten henkihieveriin itsensä saa stressattua sitä ennen.

Esimerkkiviikko kauppapäiviä myöten suunniteltuna

Joten ei vielä Izzya, vaan huomenna juhlitaan kandeja! Attendo tulee pitämään meille Riian opiskelijoille koulutustilaisuuden päivystyksen peruspotilaista ja sen sudenkuopista, ja iltaa jatketaan juhlimalla niitä, joilla on preklinikka taputeltu. Eli tennarit vaihdetaan korkkareihin ja pääsen vihdoin korkkaamaan uuden, kirpparilta löydetyn pikkumustan.

Stressata siis ehtii myöhemminkin, nyt saa vielä elää, hengittää ja juhlia. Opintojen ohella ja ehdolla :D 

Viikonloppuja! <3

TIL vol.2

Toinen semesteri, joten ehkä asianmukaista koota taas hieman "This time I learned..." matskua. Osa uutta, osa vanhaa, mutta hei en ehkä ihan joka postauksessa jaksa itkeä koulujuttujakaan :D

1. Koirat
Tähän asiaan tosiaan on alkanut kiinnittämään huomiota enemmän vasta nyt, kun oma muru-pallerokin on täällä. Ensinnäkin, ne ovat pieniä (kaupungissa nyt ei mikään ihme), ja suosituimmat ovat kaikenmaailman marsua suuremmat chihuahuat, kleinpitzit, mäyräkoirat ja vastaavat pienet ja karvaiset, sekä mediumkokoisista beaglet. Hämmentävämpää on se, että monet ihmiset pitävät koiriaan vapaina. Yleensä ne kulkevat varsin mallikkaasti, ja useat tottelevat kuuliaisesti omistajiaan myös ohitustilanteissa (jossa luonnollisesti kiusaus on suurin). Itse en vaan laskisi Iristä irti, vaikka lenkkeilypaikkamme ovatkin suht rauhallisia.

2. Just a Latvia things; jonottaminen <3
(...)
No, aloitetaan jonottaminen koululta. Jonotan tuntiesi välissä opintotoimistoon, hakemaan lappua, jonka viedään toimistoon, joka aktivoi bussikorttisi, niin että saat opiskelijahintaisen kuukausihinnan käyttöösi (16e). Ainoa juttu, että jos olet epäonnekas (ja todennäköisesti olet), saat jonottaa tunnin verran paikkaan x ja jatkaa samaa paikassa y. Ja tietenkin jos olet hölmö ensikertalainen (minä), niin unohdat pyytää tarvittavat paperit ystäväämme Kelaa varten, ja saat jonottaa paikkaan x toisen kerran. Kela siis haluaa (ilmeisesti?) puolivuosittain yhteenvedon opinnoistamme, koska se ei saa tietoja koululta suoraan.

3. Babushkat
Tiedäthän kliseisen kioski, tori, jäätelökoju -myyjä stereotypiat Suomessa? Yleensähän työn hoitavat nuoret, hermostuneet, "olen ensimmäistä kertaa työelämässä" tyyppiset ihmiset, jotka tienaavat opintojensa ohella tai kesälomilla. No. Täällä saman viran hoitavat (yleensä) vanhat tädit. Riikan kadunvarsilla on siellä täällä pieniä kojuja, joissa myydään yleensä hedelmiä, marjoja tai kukkia tai sitten kaikki näitä. Kesällä puistojen jäätelökioskeilla päivystivät niin ikään babushkat, jotka yleensä eivät puhuneet juuri englantia, mutta heidän kanssaan elekielellä ja huonolla latvialla hoidettiin asiointi melko näppärästi. Ja osa myyjistä on oikeasti vanhoja. Herää vain jälleen kerran kysymys siitä, mikähänkö mahtaa olla Latvian sosiaaliturva (onko?) ja miten suuret eläkkeet ovat.

4. Pakettien toimitus...
Asiasta kertoo ehkä kaikkein eniten se, etten ole vieläkään aivan varma, miten asian pitäisi hoitua.
Elikkäs. Olin unohtanut ottaa nuotit mukaan Suomesta ja olin (tyhmä minä) pyytänyt vanhempiani postittamaan ne Riikaan. Jotenkin olin pienessä päässäni kuvitellut, että postilaatikkoon tuodaan lappu, että nouda paketti paikasta X viimeistään päivänä Y. Niin kuin Suomessa. Eli ei se mennyt niin. Päivänä eräänä, kun olin ollut luennolla, sain soiton ja viestin asuntoni "Handyman:lta", että lähetti oli tullut ja mennyt, ja ellei hän olisi ilmoittanut asiasta minulle, en olisi saanut tietää asiasta. Kaiken lisäksi toimista oli 30km matkan päässä, eli minulla ei olisi edes mahdollisuutta noutaa pakettia itse, kun ehdin. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Handyman antoi lähetille numeroni, ja saimme sovittua ajan, koska olen kotona vastaanottamassa pakettia. Ellei hän olisi tehnyt niin, paketti olisi hengaillut lähettitoimistossa muutaman viikon, ennen kuin se olisi lähetetty takaisin Suomeen ja koko rumba olisi alkanut alusta.

Kaikki kuvat vanhalta hautausmaalta/puistosta, jonka löysin tänään kun olin koiran kanssa ulkona. Vanhimmat haudat ovat noin 1770-luvulta, ja puistoon on käsittääkseni haudattu Riian/Latvian merkkihenkilöitä ja sukuja. Oli vain huvittaa ulkoilla koiran kanssa (en ollut ainoa) niin historiaa hengittävässä puistossa, jonka holvikaarien sisäpuolilla löytyi (jälleen) graffiteja ja lasinsiruja. Paikka on luultavasti aivan mielettömän upea ruskan aikaa, ja silloin pitää kyllä ehdottomasti ottaa kunnon kamera mukaan!

2nd semester

Back in the business!

Toinen semesteri alkoi ja fiilis on hyvä, vaikka lomaillakin olisin voinut vielä hetken aikaa olla. Tammikuun loppuun asti jatkuva kakkos semma näyttää tähän asti varsin mukavalta, joskin pitkiä päiviäkin on tiedossa luentojen ja practical tuntien väliin jäävien hypäreiden takia. Voisi sanoa, että kalenteri näyttää petollisenkin mukavalta, mutta tosiasiahan on se, että suurin osa työstä tehdään omalla ajalla.

"Can we go home?"

Tällä kertaa matka taittui autolla ja laivalla. Iris ei ihan arvostanut tätä "laivalla" osiota, mutta käyttäytyi varsin mallikkaasti. Ensi kerralla voisi harkita, olisiko koiran sittenkin pienempi stressi jäädä autoon matkan ajaksi (2.5h). Ja luultavasti jossain kohtaa on kokeiltava myös sitä lentämistä (jei...).

Turku-Helsinki-Tallinna-Pärnu-Riika matka taisi viedä taukoineen päivineen meiltä se 12-13h. Ei siis mahdoton, mutta ei nyt sellainenkaan reissu, jonka joka viikonloppu haluaisi tehdä. Ajelimme ehkä paikalliseen makuun liian varovaisesti, mutta selvisimmepä hengissä. Vaikein osuus oli ehdottomasti Riian päässä, sillä asfaltti oli juuri uusittu, eikä valkoisia kaistaviivoja oltu vielä maalattu. Kahden/kolmen (seriously idk..) kaistan tiellä, jossa liikkuivat myös bussit ja trolleybussit sai olla kieli keskellä suuta, varsinkin kun väsymys alkoi siinä kohtaa jo painaa.

Freedom monument

Love, love, love <3

Viikko ennen luentojen alkua meni aika rennosti. Sisko&Serkku olivat perjantaihin asti, ja olin kovasti suunnitellut tekeväni kaikenlaista hyödyllistä ja orientoivaa... Jaaaaa se jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Sen sijaan latailin akkuja, järjestelin kämppääni ja kiertelin lenkkipolkuja koiran kanssa. Vastoin kaikkia odotuksia Iris on sopeutunut hyvin, eikä ole toistaiseksi aiheuttanut tuhoja yksin ollessaan. Ja yksinoloa ollaan kuitenkin harjoiteltu lähes joka päivä, toisinaan lyhyempiä ja toisinaan taas pitkiä pätkiä. Uskallan olla jo varovaisen optimistinen, että hyvinhän tämä meni, vaikka luultavasti jätän jatkossakin musiikin aina soimaan, jos tiedän olevani poissa pitkään.

VIHDOIN!! Ei enää jatkuvaa vesikanisterien kantamista!

Yleisesti ottaen olen aika valoisalla mielellä. Oli oikeasti kiva palata taas koulunpenkille ja kaiken lisäksi tämä semesteri on ilmeisesti vielä ihan mukava. Myös Riikan halvemmat hinnat olivat taas Suomi-kesän jälkeen iloinen yllätys (haha :D). Kovasti haaveilen jonkin urheilu-jutun aloittamista, mutta täytyypä miettiä vielä mitä ja missä, sillä koiran takia aikaa minulla on luultavasti vain viikonloppuisin. 

Syksyä odotellen! Toivottavasti kaamos ei ole yhtä kamala täällä kuin Suomessa.

Vedonlyönti käyntiin, kumpi kuolee ensin; palmu vai muratti?

Ulkomailla opiskelevien lääkisopiskelijoiden kesätapaaminen

KUVA: http://www.aesculapius.fi/artikkelit/laakariksi-ulkomailla3 

Elokuun lopussa Lääkäriliitto ja Orion järjesti suomalaisille ulkomailla lääketiedettä opiskeleville pienen info/virkistys -päivän Tuohilammen koulutuskeskuksessa. Päivä koostui pitkälti vapaasta seurustelusta ja ruokailuista, mutta lisäksi ohjelmassa oli (ainakin ensikertalaiselle) informatiivisia luentoja. Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuulla ulkomailla opiskelleen ja valmistuneen, nyt erikoistuvan lääkärin kokemuksia siitä, mitä odottaa valmistumisen jälkeen (...itselläni tosin vielä menee hyvä tovi siihen).

Opiskelijoita meitä oli varsin monesta maasta.. Suurin edustus oli (yllätys, yllätys) Virosta ja Latviasta, mutta sen lisäksi oli opiskelijoita mm. Venäjältä, Ruotsista, Kroatiasta, Romaniasta ja Tsekeistä. Oli hauska tavata (ehkä?) tulevia kollegojaan ja vertailla heidän opiskelukokemuksiaan eri maissa.

Ulkomailla lääketiedettä opiskelevien määrä on ollut hyvässä nousussa viimeisten vuosien aikana. Syitä siihen on yhtä paljon kuin opiskelijoita, mutta yksi tarina on todella yleinen; kyllästyminen pääsykoe-rumbaan. Se on täysin ymmärrettävää, ja itsellänikin se oli yksi suurimmista syistä. Silti sitä välillä kalvaa se pieni epäilys, että mitä sitten tapahtuu, jos trendi jatkuu? Yliopistot Suomessa ovat kasvattaneet sisäänotto kiintiöitään sen pelossa, että eläkepommi tulee ja lääkäripula iskee. Alueittain näitä ongelmia kai jo on. Kuitenkin ennen pitkään suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä ja riskinä saattaa olla ylikouluttaminen, ellei Suomen yliopistot pienennä jälleen sisäänottoja, sillä en usko ulkomaille lähdön vähenevän vähään aikaan. En tiedä miten realistisia nämä uhkakuvat ovat (kunhan maalailen piruja seinille). 

Toisaalta, hyväkin puoli tässä tutkinnossa on se, että voi lähteä muualle. Vaikka suunnitelmissani onkin palata Suomeen erikoistumaan ja töihin, niin kuka sitä tietää? Tässä on vielä monta vuotta edessä, ja yhtä jos toistakin ehtii tapahtua. Ulkomailla suoritettu työharjoittelu tai työvuosi voisi olla hirvittävän opettavainen, eivätkä ne ole missään tapauksessa ole täysin poissuljettuja vaihtoehtoja. Toisaalta kesän Lapin reissun innoittamana mielenperukoilla on alkanut kyteä ajatus lähteä jonnekin kauemmas Turku-Tampere-Helsinki "kolmiosta". Ainakin amanuenssuuri tai kandi -kesiksi. Kuka tietää.

Kristallipalloa yhä odottelen. Olisi se kiva tietää, mihin elämässään päätyy ja eksyy.

RSU edustusta

Vähän pidempi vaihto

Kesä on ollut ihana ja vapauttava, mutta samalla se on hieronut vasten naamaa eräitä elämän realiteetteja. Jotenkin tajuaa olevansa oikeasti poissa monen itselleen tärkeän ihmisen jokapäiväisestä elämästä. Olen joskus aikoinani jutellut ystävieni kanssa heidän vaihto-opiskeluvuoden tai -puolivuotisensa jälkeen, ja puheeksi noussut se paradoksi, että itse kulkee jotenkin paikoillaan kaikkien muiden elämien kiitäessä eteenpäin. Kun ei ole läsnä, niin pakostakin asioita jää näkemättä ja kokematta.

En tiedä johtuuko tämä vain iästäni, kun tuntuu, että asioita tuntuu hurjan paljon juuri nyt. Ystäväni ovat keskimäärin saman ikäisiä tai vuoden, pari nuorempia tai vanhempia. Ainakin oma (lähin) ystäväpiirini eli sellaisessa iloisessa "olemme ikuisesti nuoria" kuplassa vielä viisi vuotta sitten. Meillä oli suuria unelmia uran ja opiskelun suhteen, haaveilimme matkoista lähelle ja kauas, eikä kellään ollut kiire naimisiin tai perheen perustamiseen. Nyt, entistä lähempänä seuraavaa tasalukua, huomaan että alamme pikkuhiljaa siirtyä sellaiseen elämänvaiheeseen, jota kutsutaan aikuisuudeksi. Toiset menevät kihloihin, toiset suunnittelevat häitä, parit hankkivat lapsia tai koiranpentuja, ostavat talon tai valmistuvat kouluista ja siirtyvät siten työelämään. Puhutaan kaipauksesta rauhaan kaupungin melskeestä, asettumisesta. Nämä ovat kaikki ihania, luonnollisia asioita, ja luultavasti suurin osa meistä ennen pitkää tällaiselle tielle astuu. Mutta se on hurjaa yrittää seurata (pysyä perässä) näistä kaikista asioista sivusta seuraajana.

Sitä ei jotenkaan pysty rekisteröimään, että kuljenhan minäkin koko ajan elämässäni eteenpäin. "Minä" on ikään kuin sokea piste, minkä edistymistä ja muuttumista ei havaitse kuin vasta pitkän ajan jälkeen, kun alkaa muistelemaan, millaista oma elämä aikoinaan on ollut. Tajusin itse asiassa tämän asian jutellessani yhden ystäväni kanssa, jota en ollut nähnyt kunnolla pitkään aikaan. Olimme molemmat aivan eri tilanteissa kuin jotain vuosia takaperin. Silti oli helppoa ja luonnollista vain istua alas ja jutella, päivittää melkein vuoden kuulumiset teekupposet kädessä. Se tuntui hyvältä ja lohdulliselta: vaikka olisi kuinka kauan poissa, niin kyllä niistä itselleen tärkeistä asioista pystyy pitämään kiinni.

Viisi ja puoli vuotta on pitkä aika, mutta ei aikaa saa kulumaan sen nopeammin murehtimalla, miltä elämä näyttää sen jälkeen. Luultavasti tähän "etä-ystävyyteen" myös tottuu - minä itse lähinnä. Vanhoista tavoista, ympyröistä ja ihmisistä oli kuitenkin paljon vaikeampi hellittää otetta kuin olin olettanut. Onneksi sitä on kuitenkin luonut myös tietoisesti uusia ympyröitä, ihmissuhteita ja rutiineja Riikassa. Ensimmäinen puolivuotinen tuntui kaiken uuden opettelemiselta apupyörien kanssa, ehkä seuraava puolivuotinen on jo siltä osin armeliaampi.

Kesälomalla

Ensimmäinen semesteri tap,tap,taputeltu!

Tunnelmat ehkä hieman ristiriitaisia ja jos oloa täytyy kuvailla kahdella sanalla niin ne sanat varmaan olisivat: upea ja outo. Aika on mennyt nopeasti, mutta se taitaa kuulua tähän aikuisuuden kiire-limboon, joten jätän tällä kertaa sen päivittelyt sikseen ja keskityn siihen iloon, että nyt on loma!!

Tai. No. "Loma". Kanssa-opiskelijat tietävät mitä se käytännössä tarkoittaa. Mutta onpahan taukoa lukemisesta.

Nyt ollaan siis jo Suomessa ja kai se on parasta todeta, että blogi jää sen myötä kesätauolle (ellei hetken inspiraatiota tule). Jatkan näpyttelyä taas, kun opinnot alkavat uudestaan syyskuussa, joten siihen asti hei,hei ja ihanaa kesää kaikille!

"Enää" 5,5 vuotta jäljellä :D

"Vielä kaksi viikkoa..."

...Kaksi viikkoa, my ass.

Alunperin arvioitu 6 viikkoa muuttuikin seitsemäksi viikoksi, koska koeaikataulut varmistuivat viimein. Huomaan kuitenkin, että jatkuvasti hoen itselleni kuin mantraa, että "seuraavat kaksi viikkoa vielä, seuraavat kaksi viikkoa vielä..." Ei kuusi (tai tässä tapauksessa jo 3vkoa ja 4 päivää), vaan aina kaksi. Kaksi viikkoa vielä...

Niin mitä sitten? Maailmanrauha laskeutuu ja pääsen kirmaamaan pylly paljaana pellolle ansaitulle kesätauolle? Ei suinkaan, ihan puhdasta sparrausta ja itsensä kusettamista tämä on. Mieli ja stressinsietokyky sietävät vain paremmin lyhyitä pyrähdyksiä kuin maratoneja (story of my jogging too...) Huomasin itseasiassa vanhasta viestistä, että hoin tätä "seuraavat kaksi viikkoa" mantraa jo viikko sitten. Ja taas kerran; seuraavat kaksi viikkoa niin...

Niin. Mitä sitten?
No, ollaan ainakin päästy pahimman yli, eli ensimmäinen exam tehty ja anatomian toinen collo. Ja toivon mukaan tarpeeksi hyvällä menestyksellä. Anatomian colloa seuraavalla viikolla on vähän lisää kokeita: kemiaa, latviaa (itseasiassa jopa kaksi testiä) ja niin sanotut "anatomia olympialaiset", mikäli autopass mahdollisuus napsahtaa (ja senhän eteen tehdään perse ruvella hommia!). Anatomy Olympics on suullinen koe, jossa täytyy osata vastata riittävän hyvin yhteen kysymykseen aiheina luut, lihakset ja ligamentit. Tällä tavalla voi välttää examin, ja niin paljon kuin tällä hetkellä ajatus anatomiasta selittämisestä opettajalle kuumottaakin, niin kaikki tähtäävät tähän. Tarkoitus on mitata ymmärrystä anatomista ylipäätään, mutta laajasta alueestaan huolimatta sen ei pitäisi olla mikään mahdoton tehtävä jos on pärjännyt edellisissä colloissa hyvin.

Mutta SEN jälkeen, ollaan oikeasti lähellä kalkkiviivaa, sillä kahden viimeisen kokeen välillä on jopa yli viikko. Juhannus näyttää edelleen mahdolliselta, joten toivotaan parasta, että kaikki menee hyvin. Täällä tunnelma kanssa opiskelijoiden kesken on selvästi malttamaton: kaikki haluavat palata jo kotimaihinsa lomalle ja ehkä lievää turnausväsymystäkin on ilmassa. Itsellenikin on kasvanut järkyttävä  tarve päästä Suomeen. Ystäviä ja perhettä huomaa kaipaavansa kasvavassa määrin, samoin niinkin naurettavia asioita kuin kunnollinen salmiakki ja laajaa valikoimaa laktoosittomia maitotuotteita. Ja niin paljon kuin pidänkin Riiasta - etenkin mitä pidemmälle kesää mennään - niin kyllä se on niin että "tyttö voi lähteä Turusta, mutta Turku ei tytöstä". Turku on itselleni jonkinlainen henkinen koti, ja Riika taas sellainen arki-koti, jossa ollaan väliaikaisesti toteuttamassa unelmia ja eletään irrallaan 'vanhasta' elämästä.

Mutta niin. Ei täältä vielä lähdetä. Huomenna (viikonlopun kunniaksi) alkaa anatomia tankkaus. Kunhan vain flunssa-allergia-mikälie-combo hellittäisi pian, niin voisi olla ehkä valoisammalla mielellä.

Kaksi viikkoa vielä... niin voi oikeasti hengittää.

Viikonloppuja! <3

(yhden) vakkaripaikan kesäterassi... ja sen maskottipupu -->

Rakas Toukokuu, ole minulle hyvä!!

Tarvitsen siivoojan. Ja hierojan. Ja taloudenhoitajan. Mielellään myös yleistsempparin.

Olen ennenkin pyöritellyt ajatusta miten olisin pärjännyt täällä 19-vuotiaana, jos olisin heti lähtenyt. Ja vastaus on: en millään helvetilläkään. Onhan täällä niitä alle parikymppisiä vaikka millä mitalla, mutta itsestäni ei olisi ollut siihen. Olen ihan tyytyväinen niistä harhareissuista, joita elämäksikin kutsutaan. Olen onnellinen kokemuksestani korkeakouluissa, vaikka menestykseni vanhoissa opinahjoissa ei ollutkaan järin hyvä. Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että yksi persiilleen mennyt koe ei ole enää maailmanloppu. En minä osannut edes lukion jälkeen opiskella oikeasti; olin päässyt liian helpolla sieltä ihan hyvin arvosanoin. Olen oppinut itsestäni ja elämästä enemmän kuin uskallan myöntääkään niiden vuosien aikana, kun etsin paikkaani elämän loputtomassa suossa.

Vanhan kaupungin löytäjä; pieni suklaapuoti!

Mutta siis. Itse aiheeseen taas.
Toukokuu sykitään. Ensimmäisen kevään tulikaste ei varmastikaan ole pahinta, mitä seuraavat vuodet tuovat tullessaan, mutta ensimmäinen kerta jännittää silti aina! Seuraavat kuusi viikkoa pitävät sisällään 3 colloa, 2 examia ja 3 testiä, mutta niiden jälkeen pitäisi olla ensimmäinen semesteri kutakuinkin taputeltu. Huonolla tuurilla exameita tulee vielä yksi lisää, jos anatomia ei menekään suunnitellusti (pahuksen lihakset vievät multa hengen...)
Ei pitäisi manata, mutta tähän asti putki on ollut hyvä, jatkukoon se samana! Onneksi luentoja alkaa myös pikkuhiljaa loppumaan, joten voi oikeasti istua tiiviisti kirjastossa lukemassa.

Erona siis Suomen yliopistoihin, täällä on aina loppusemesterillä exam-period, jolloin tehdään loppukokeet. Mutta hyvällä colloquium menestyksellä voi saada "autopass:n", joka käytännössä tarkoittaa sitä, ettei loppuexamia tarvitse tehdä. Tosin anatomiassa vaaditaan, että läpäisee opettajan kysymän suullisen kysymyksen kelvollisella vastauksella.

Motivaattorina täällä toimii ennen kaikkea kunnianhimo (olla reputtamatta ainuttakaan koetta) ja Suomi. (Eli ei, kuvista huolimatta EI suklaa!) Vaikka täällä onkin ollut testejä ja kokeita pisin kevättä, niin tähän asti niiden välissä on ollut kunnolla aikaa palautua. Nyt täytyy heti ensimmäisen jälkeen todeta, että "ohi on, next!". Kai tämä on sitä opintoihin kasvamista. Vähän hirvittää, mutta muistutan itselleni jatkuvasti, että tähänkin asti ollaan selvitty, ja yleensä ihmiset tuppaavat jäämään ykkössemmasta henkiin, niin hitto vie minäkin. Hommia täytyy kyllä sen eteen tehdä.

Eli tsempit tänne tervetulleita! Loppukevät/alkukesä eletään luultavasti suht kuivin suin (huoh!) ja läävässä, josta äiti olisi taas ylpeä. Sääli ettei ole parveketta, niin voisi lukea siellä (ja samalla nähdä päivänvaloa edes joskus)

Lähellä mutta kaukana

Joskus parhaat asiat tulevat varoittamatta ja yllättäen.

Ja nyt puhutaan aiheesta vappu.
Olen ennenkin miettinyt asiaa, mutta onhan se hemmetin hienoa, että Suomi on niin lähellä, ettei tee (kovin) pahaa taloudellisesti lähteä extemporena kotimaahan vain koska siellä on yksi itselleni tärkeimmistä juhlapäivistä.
Olihan se nyt ihan pakko; kerrankin oli viikonloppu ja kokeet vasta viikon päästä. Kaikkien pelottelema kolmas semesteri vaanii vuoden päässä, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, joten silloin nyt ainakaan ei lähdetä yhtään mihinkään :D Juhannuskin saattaa jäädä tänä vuonna pelkäksi haaveeksi, riippuen examien aikatauluista ja omasta menestyksestä. Jälkiviisaasti voi myös sanoa, että hyvin menneen kemian collon jälkeen reissu oli jo melkein ansaittu!

Hitaasti mutta varmasti asia alkaa mennä takaraivoon: olen oikeasti ulkomailla pääsääntöisesti seuraavat kuusi vuotta. Kuusi vuotta! Siitä että olen kirjoittanut ylioppilaaksi on jo/vasta/hittovie seitsemän vuotta ja siitä tuntuu olevan ikuisuus. Niin paljon kuin jaksankin jauhaa siitä, miten aika kuluu nopeasti, niin kyllä se vain on_pirun_pitkä_aika, missä ehtii tapahtua vaikka ja mitä.
Kertauksen vuoksi, mitä itse olen siis tehnyt edellisen 6 vuoden aikana ennen Riikaa;

- Hesburger-työt
- Kansalaisopistovuosi musiikkiteatteri-linjalla
- Teatteriprojekteja
- Uusi-Seelanti
- Harharetki AMK:hon sosiaalityön parissa
- Ravintolatyöt
- Kansalaisopistovuosi Lääkis-linjalla
- Koira
- Ylioppilaskirjoituksien (osin) uusiksi kirjoittaminen
- Reili
- Harharetki yliopistolla kemian ja biokemian parissa
- Noin 3-4 muuttoa kaiken tämän välissä
- Varmasti toistakymmentä eri pääsykoetta aloita taide-, sosiaali- ja terveys-, lääketiede-, kirjallisuus ja matemaattis-luonnontieteellinen.

Ja tässä vain karkeimmat raamit. Kaikkien näiden suurien häppeninkien välissä on ollut itkua, naurua, ihmisiä, välirikkoja ja rakkautta, eksymistä ja löytämistä. Olen jokseenkin sinut itseni kanssa, että valmistun huomattavasti myöhemmin kuin olin alunalkujaan toivonut ja suunnitellut (nuorena ja naiivina), mutta onhan se kammottavaa ajatella miten paljon myös kaikkien muiden (Suomeen jääneiden) elämät menevät eteenpäin sillä aikaa kun itse seilaan täällä ja seuraan asioita hieman sivusta.

Mutta se on elämää se. Ei voi mitään. Onneksi ne ihmissuhteet ja ystävät jotka ovat jäädäkseen, myös jäävät ja pysyvät. Täytyy vain muistaa pitää heistä kiinni ja muistaa soittaa/pistää viestiä/pommittaa typerillä ääniviesteillä ja niin edelleen, vaikka elämä täällä viekin helposti mukanaan pienessä "Latvia-kuplassa".

No. Loppukevennykseksi huomautettakoon, että blogin sivupalkki on saanut vihdoin sellaisen hassun napin, jota painamalla pääsee lukijaksi :) (eihän tässä montaa vuotta mennyt... bloggaillut on-off kuitenkin jo joitain vuosia)

Here we go again!

Loma tuli ja meni ja vihelteli mennessään.
Tässä on ollut melkoisen paljon kaikkea hässäkkää, joten olen enemmän kuin iloinen, että tämän viikonlopun olen saanut viettää juhlien ja nukkuen, pyykkiä pesten ja rauhoittuen. Takana siis ensimmäinen (ja pelätty) anatomian collo, joka toivottavasti meni hyvin/tarpeeksi hyvin. Tämä viikko on siitä harvinainen, ettei ole kokeita/palautuksia, mutta ensiviikolla ja sitä seuraavalla taas on, joten ei tässä saa hirveän paljon vapaalle vaihtaa.

Tässä siis sitä ollaan: kutakuinkin puolessa välissä ensimmäistä lukukautta. Olen ollut siis Riiassa kohta kolme kuukautta ja aika on tuntunut menevän hävyttömän nopeasti. Ikävää Suomeen ei oikeastaan ole, koiraa kaipaan ehkä eniten, vaikka toisaalta olen tyytyväinen päätöksestäni ottaa Iris mukaan vasta syksyllä. Olen näiden kuukausien aikana käynyt kaksi kertaa Suomessa, niin ei kai se ole ihmekään, ettei kaipuuta takaisin ole. Lisäksi täällä on koko ajan tekemistä (vapaa-ajan ja opiskeluihin liittyvää). Harvassa ovat ne päivät, kun joutuu pyörittelemään peukaloitaan toimettomana omien ajatuksiensa kanssa. Aina voisi tehdä jotain, ja haasteeksi onkin ollut rytmittää vapaa- ja työajat riittäviksi mutta sopiviksi.

Täällä siis vietetään (vielä) kuherruskuukautta uuden kotimaan suhteen. Ei tänne ole ollut mielestäni vaikeaa sopeutua ja kulttuurierot tuntuvat melko pieniltä. Toisaalta monikulttuurisessa kouluympäristössä ei ole oikeastaan "joutunut" paikallisiin juuri tutustumaankaan. Suurimmat erot Suomen ja Latvian välillä ovat tähän asti liittyneet opiskeluihin ja ennen kaikkea opiskelijan ja opettajan välisiin suhteisiin. Tai ainakin itsestäni on tuntunut, että täällä suhde on paljon hierarkiaalisempi kuin keskimäärin Suomen yliopistoissa. Tietenkin tämäkin riippuu pitkälti opettajasta. Kuten aina. Lisäksi täällä ei voi kyllä syyttää opettajia turhasta pään silittelyistä. Eli jos et osaa, turha marista, vaan opiskella enemmän. Opettajat vaativat paljon, mutta myös pelottelevat enemmän kuin olisi tarvetta.

Itselleni ensimmäinen puolikas puolikkaasta vuodesta on ollut melko mukava ja olen jopa tähän asti saanut luimittua jokaisesta testistä/collosta läpi (selkä-tapu ja jumalaton puunkoputus), osasta jopa hyvin arvosanoin. Kaikki vanhemmat opiskelijat sanovat, että kannattaa nauttia nyt, sillä 3. semesteri tulee olemaan hanurista, ja tätä neuvoa olen pyrkinyt noudattamaan; asiat hoidetaan ajallaan, mutta ei liikaa stressaten. On hyvä henkisesti varautua "pahempiin aikoihin" mutta niistäkin ihmiset tuppaavat jäämään henkiin, joten enköhän minäkin.

Sananen vielä tuntemuksista sellaisesta hassusta satuolennosta kuin motivaatio. Aivan kuin olisin viimein löytänyt sen. Tuntuu surkuhupaisalta painiskella osin samojen aineiden kanssa täällä kuin Turussakin (viitaten ystäviini fysiikka ja kemia), aivan eri draivilla ja motivaatiolla. Olin kuullut paljon tarinoita tästä ystävästä Motivaatio, mutta tähän asti en ollut opiskeluissa löytänyt sitä. Nyt on selvästi sellainen fiilis, että ollaan menossa oikeaan suuntaan ja "come what may" paskasta kuin paskasta rämmitään läpi, koska ennen pitkään pääsee tekemään sitä, mistä on lähes koko elämänsä haaveillut.

Eli satuolento löydetty, yritetään pitää siitä kiinni, mutta ei liian tiukasti. Tässä on vielä pitkä matka edessä, ja toivotaan mahdollisimman vähän pomppuja matkanvarrelle.