Loma tuli ja meni ja vihelteli mennessään.
Tässä on ollut melkoisen paljon kaikkea hässäkkää, joten olen enemmän kuin iloinen, että tämän viikonlopun olen saanut viettää juhlien ja nukkuen, pyykkiä pesten ja rauhoittuen. Takana siis ensimmäinen (ja pelätty) anatomian collo, joka toivottavasti meni hyvin/tarpeeksi hyvin. Tämä viikko on siitä harvinainen, ettei ole kokeita/palautuksia, mutta ensiviikolla ja sitä seuraavalla taas on, joten ei tässä saa hirveän paljon vapaalle vaihtaa.
Tässä siis sitä ollaan: kutakuinkin puolessa välissä ensimmäistä lukukautta. Olen ollut siis Riiassa kohta kolme kuukautta ja aika on tuntunut menevän hävyttömän nopeasti. Ikävää Suomeen ei oikeastaan ole, koiraa kaipaan ehkä eniten, vaikka toisaalta olen tyytyväinen päätöksestäni ottaa Iris mukaan vasta syksyllä. Olen näiden kuukausien aikana käynyt kaksi kertaa Suomessa, niin ei kai se ole ihmekään, ettei kaipuuta takaisin ole. Lisäksi täällä on koko ajan tekemistä (vapaa-ajan ja opiskeluihin liittyvää). Harvassa ovat ne päivät, kun joutuu pyörittelemään peukaloitaan toimettomana omien ajatuksiensa kanssa. Aina voisi tehdä jotain, ja haasteeksi onkin ollut rytmittää vapaa- ja työajat riittäviksi mutta sopiviksi.
Täällä siis vietetään (vielä) kuherruskuukautta uuden kotimaan suhteen. Ei tänne ole ollut mielestäni vaikeaa sopeutua ja kulttuurierot tuntuvat melko pieniltä. Toisaalta monikulttuurisessa kouluympäristössä ei ole oikeastaan "joutunut" paikallisiin juuri tutustumaankaan. Suurimmat erot Suomen ja Latvian välillä ovat tähän asti liittyneet opiskeluihin ja ennen kaikkea opiskelijan ja opettajan välisiin suhteisiin. Tai ainakin itsestäni on tuntunut, että täällä suhde on paljon hierarkiaalisempi kuin keskimäärin Suomen yliopistoissa. Tietenkin tämäkin riippuu pitkälti opettajasta. Kuten aina. Lisäksi täällä ei voi kyllä syyttää opettajia turhasta pään silittelyistä. Eli jos et osaa, turha marista, vaan opiskella enemmän. Opettajat vaativat paljon, mutta myös pelottelevat enemmän kuin olisi tarvetta.
Itselleni ensimmäinen puolikas puolikkaasta vuodesta on ollut melko mukava ja olen jopa tähän asti saanut luimittua jokaisesta testistä/collosta läpi (selkä-tapu ja jumalaton puunkoputus), osasta jopa hyvin arvosanoin. Kaikki vanhemmat opiskelijat sanovat, että kannattaa nauttia nyt, sillä 3. semesteri tulee olemaan hanurista, ja tätä neuvoa olen pyrkinyt noudattamaan; asiat hoidetaan ajallaan, mutta ei liikaa stressaten. On hyvä henkisesti varautua "pahempiin aikoihin" mutta niistäkin ihmiset tuppaavat jäämään henkiin, joten enköhän minäkin.
Sananen vielä tuntemuksista sellaisesta hassusta satuolennosta kuin motivaatio. Aivan kuin olisin viimein löytänyt sen. Tuntuu surkuhupaisalta painiskella osin samojen aineiden kanssa täällä kuin Turussakin (viitaten ystäviini fysiikka ja kemia), aivan eri draivilla ja motivaatiolla. Olin kuullut paljon tarinoita tästä ystävästä Motivaatio, mutta tähän asti en ollut opiskeluissa löytänyt sitä. Nyt on selvästi sellainen fiilis, että ollaan menossa oikeaan suuntaan ja "come what may" paskasta kuin paskasta rämmitään läpi, koska ennen pitkään pääsee tekemään sitä, mistä on lähes koko elämänsä haaveillut.
Eli satuolento löydetty, yritetään pitää siitä kiinni, mutta ei liian tiukasti. Tässä on vielä pitkä matka edessä, ja toivotaan mahdollisimman vähän pomppuja matkanvarrelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti