Loppuunpalamisen ABC

"You know, you really should watch your blood pressure. My nephew Izzy just keeled over mid-mango. Stress, it's a killer, sir. And he was a fruit bat. No meat. No blood even." - Bartok, Anastasia

Lempirepliikkini yhdestä lapsuuteni suosikkielokuvista. Niin se vain on, että joskus totuus tulee lepakon suusta.

Olemme melko paljon puhuneet viimepäivinä opiskelusta ja ennen kaikkea, miten paljon pitäisi opiskella. Ja vastaus on melko yksinkertainen; niin paljon kuin tarvitsee. 

Tämä ei siis tarkoita 24/7 tauotta ja ilman vapaa-aikaa tai liian kosteita iltoja ystävien kanssa. Herttinen ei. Itse olen yrittänyt taktiikkaa "joka päivä jotain", toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän. Kalenterini täyttyy kiinteiden aikataulujen lisäksi epämääräisistä lukusuunnitelmista, jotka harvoin pitävät - mutta ovat lähinnä suuntaa antavia. Olen luonteeltani ehkä "inan" neuroottinen ja kontrollia rakastava, joten selkeät suunnitelmat tuovat mielenrauhaa ja järjestelmällisyyttä. Muuten kävisi niin veljenpoika Izzylle.

Tutuille ei tule yllätyksenä, että järjestelmällisyys ei yllä työpöydälle asti...

Mieluusti naiivina haluaisi lisätä lausahdukseen "niin paljon kuin tarvitsee", että "niin paljon kuin tuntuu hyvältä". Tämä ei kuitenkaan onnistu, ja se on fakta. Tulee olemaan niitä viikkoja, kun väsyttää, vituttaa, on kipeä ja koirallakin vatsa kuralla, mutta silti täytyy jaksaa olla nenä kirjassa ja tehdä hommansa ajallaan. Preklinikka (ensimmäiset 2,5-3 -vuotta, en muista tarkalleen) ovat aika armottomia. Practical tunneille on osallistuttava, tai korvattava, joka on usein työläämpi prosessi kuin räkä poskella tunnille meneminen. Practical tunneille usein on valmistauduttava joko lukemalla, tai tehtäviä tekemällä, on protocollia piirrettävänä tai esitelmiä tehtävänä. Toisissa aineissa ollaan armeliaampia kuin toisissa. Mutta kaikkia yhdistää se, että jälkeen ei ole hyvä (eikä kiva) jäädä. Tämän sain itsekin tuta latinan tunnilla, kun tuntui että kaikki tieto edelliseltä semesteriltä oli valunut korvista ulos tai hautautunut aivojen suloiseen informaatioähkyyn.

Eli siis "niin paljon kuin tarvitsee ja usein enemmän kuin huvittaisi". Asiat on opittava, mutta jokainen tarvitsee siihen oman aikansa. Itse ainakin tarvitsen paljon aikaa ja kertausta. Ystävä nauroikin, kun olin ollut vapaapäivänä koululla lukemassa, että "oletpa ahkera". Taisin vastata, että "Tyhmän täytyy olla."

Silti katson kauhulla sitä, miten jotkut ihmiset jo tässä vaiheessa (semesteriä ja ylipäätään 2:lla semesterillä) hautaavat mielestään kaiken muun ja uppoutuvat kirjojen pariin niin, että stressitasot hipovat pilviä, eikä aikaa muka löydy mihinkään muuhun.. Tietenkin olen vain ulkopuolinen tarkkailija, mutta kyllä sitä välillä mietin, että miten jotkut ihmiset jaksavat ja koska ensimmäinen palaa loppuun stressin nakertamana. Niitä viikkoja/kuukausia tulee, että on ihan sairaasti hommaa, mutta silloin ne viikot tai kuukaudet jaksaa, jos ei ole polttanut itseään ihan loppuun jo aikaisemmin. Itsensä ja voimien säännöstely on taitolaji, jossa en ole itsekään vielä mikään mestari, mutta kovin sitä on joutunut opettelemaan. Asioita saattaa olla keskeneräisenä noin sata, mutta sitten ei auta muuta kuin tarttua niihin yksi kerrallaan sen mukaan, miten akuutti asia on. Ja jos jokin menee metsään, niin ei auta kuin nostaa itsensä niskasta ylös ja yrittää uudestaan. Asioiden panikoiminen etukäteen kaikkine mahdollisine skenaarioineen on turhaa ajanhukkaa, mistä olen tietoisesti (yrittänyt) opetellut eroon. Myönnän kuitenkin auliisti, että itse pelkään eniten sitä hetkeä, kun (ja kyllä KUN) ensimmäisen kerran feilaan collon tai examin. Sillä ne - epäonnistumiset - ovat oikeasti niitä hetkiä, kun ihmisen kanttia mitataan. Toisin kuin se, miten henkihieveriin itsensä saa stressattua sitä ennen.

Esimerkkiviikko kauppapäiviä myöten suunniteltuna

Joten ei vielä Izzya, vaan huomenna juhlitaan kandeja! Attendo tulee pitämään meille Riian opiskelijoille koulutustilaisuuden päivystyksen peruspotilaista ja sen sudenkuopista, ja iltaa jatketaan juhlimalla niitä, joilla on preklinikka taputeltu. Eli tennarit vaihdetaan korkkareihin ja pääsen vihdoin korkkaamaan uuden, kirpparilta löydetyn pikkumustan.

Stressata siis ehtii myöhemminkin, nyt saa vielä elää, hengittää ja juhlia. Opintojen ohella ja ehdolla :D 

Viikonloppuja! <3

TIL vol.2

Toinen semesteri, joten ehkä asianmukaista koota taas hieman "This time I learned..." matskua. Osa uutta, osa vanhaa, mutta hei en ehkä ihan joka postauksessa jaksa itkeä koulujuttujakaan :D

1. Koirat
Tähän asiaan tosiaan on alkanut kiinnittämään huomiota enemmän vasta nyt, kun oma muru-pallerokin on täällä. Ensinnäkin, ne ovat pieniä (kaupungissa nyt ei mikään ihme), ja suosituimmat ovat kaikenmaailman marsua suuremmat chihuahuat, kleinpitzit, mäyräkoirat ja vastaavat pienet ja karvaiset, sekä mediumkokoisista beaglet. Hämmentävämpää on se, että monet ihmiset pitävät koiriaan vapaina. Yleensä ne kulkevat varsin mallikkaasti, ja useat tottelevat kuuliaisesti omistajiaan myös ohitustilanteissa (jossa luonnollisesti kiusaus on suurin). Itse en vaan laskisi Iristä irti, vaikka lenkkeilypaikkamme ovatkin suht rauhallisia.

2. Just a Latvia things; jonottaminen <3
(...)
No, aloitetaan jonottaminen koululta. Jonotan tuntiesi välissä opintotoimistoon, hakemaan lappua, jonka viedään toimistoon, joka aktivoi bussikorttisi, niin että saat opiskelijahintaisen kuukausihinnan käyttöösi (16e). Ainoa juttu, että jos olet epäonnekas (ja todennäköisesti olet), saat jonottaa tunnin verran paikkaan x ja jatkaa samaa paikassa y. Ja tietenkin jos olet hölmö ensikertalainen (minä), niin unohdat pyytää tarvittavat paperit ystäväämme Kelaa varten, ja saat jonottaa paikkaan x toisen kerran. Kela siis haluaa (ilmeisesti?) puolivuosittain yhteenvedon opinnoistamme, koska se ei saa tietoja koululta suoraan.

3. Babushkat
Tiedäthän kliseisen kioski, tori, jäätelökoju -myyjä stereotypiat Suomessa? Yleensähän työn hoitavat nuoret, hermostuneet, "olen ensimmäistä kertaa työelämässä" tyyppiset ihmiset, jotka tienaavat opintojensa ohella tai kesälomilla. No. Täällä saman viran hoitavat (yleensä) vanhat tädit. Riikan kadunvarsilla on siellä täällä pieniä kojuja, joissa myydään yleensä hedelmiä, marjoja tai kukkia tai sitten kaikki näitä. Kesällä puistojen jäätelökioskeilla päivystivät niin ikään babushkat, jotka yleensä eivät puhuneet juuri englantia, mutta heidän kanssaan elekielellä ja huonolla latvialla hoidettiin asiointi melko näppärästi. Ja osa myyjistä on oikeasti vanhoja. Herää vain jälleen kerran kysymys siitä, mikähänkö mahtaa olla Latvian sosiaaliturva (onko?) ja miten suuret eläkkeet ovat.

4. Pakettien toimitus...
Asiasta kertoo ehkä kaikkein eniten se, etten ole vieläkään aivan varma, miten asian pitäisi hoitua.
Elikkäs. Olin unohtanut ottaa nuotit mukaan Suomesta ja olin (tyhmä minä) pyytänyt vanhempiani postittamaan ne Riikaan. Jotenkin olin pienessä päässäni kuvitellut, että postilaatikkoon tuodaan lappu, että nouda paketti paikasta X viimeistään päivänä Y. Niin kuin Suomessa. Eli ei se mennyt niin. Päivänä eräänä, kun olin ollut luennolla, sain soiton ja viestin asuntoni "Handyman:lta", että lähetti oli tullut ja mennyt, ja ellei hän olisi ilmoittanut asiasta minulle, en olisi saanut tietää asiasta. Kaiken lisäksi toimista oli 30km matkan päässä, eli minulla ei olisi edes mahdollisuutta noutaa pakettia itse, kun ehdin. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Handyman antoi lähetille numeroni, ja saimme sovittua ajan, koska olen kotona vastaanottamassa pakettia. Ellei hän olisi tehnyt niin, paketti olisi hengaillut lähettitoimistossa muutaman viikon, ennen kuin se olisi lähetetty takaisin Suomeen ja koko rumba olisi alkanut alusta.

Kaikki kuvat vanhalta hautausmaalta/puistosta, jonka löysin tänään kun olin koiran kanssa ulkona. Vanhimmat haudat ovat noin 1770-luvulta, ja puistoon on käsittääkseni haudattu Riian/Latvian merkkihenkilöitä ja sukuja. Oli vain huvittaa ulkoilla koiran kanssa (en ollut ainoa) niin historiaa hengittävässä puistossa, jonka holvikaarien sisäpuolilla löytyi (jälleen) graffiteja ja lasinsiruja. Paikka on luultavasti aivan mielettömän upea ruskan aikaa, ja silloin pitää kyllä ehdottomasti ottaa kunnon kamera mukaan!

2nd semester

Back in the business!

Toinen semesteri alkoi ja fiilis on hyvä, vaikka lomaillakin olisin voinut vielä hetken aikaa olla. Tammikuun loppuun asti jatkuva kakkos semma näyttää tähän asti varsin mukavalta, joskin pitkiä päiviäkin on tiedossa luentojen ja practical tuntien väliin jäävien hypäreiden takia. Voisi sanoa, että kalenteri näyttää petollisenkin mukavalta, mutta tosiasiahan on se, että suurin osa työstä tehdään omalla ajalla.

"Can we go home?"

Tällä kertaa matka taittui autolla ja laivalla. Iris ei ihan arvostanut tätä "laivalla" osiota, mutta käyttäytyi varsin mallikkaasti. Ensi kerralla voisi harkita, olisiko koiran sittenkin pienempi stressi jäädä autoon matkan ajaksi (2.5h). Ja luultavasti jossain kohtaa on kokeiltava myös sitä lentämistä (jei...).

Turku-Helsinki-Tallinna-Pärnu-Riika matka taisi viedä taukoineen päivineen meiltä se 12-13h. Ei siis mahdoton, mutta ei nyt sellainenkaan reissu, jonka joka viikonloppu haluaisi tehdä. Ajelimme ehkä paikalliseen makuun liian varovaisesti, mutta selvisimmepä hengissä. Vaikein osuus oli ehdottomasti Riian päässä, sillä asfaltti oli juuri uusittu, eikä valkoisia kaistaviivoja oltu vielä maalattu. Kahden/kolmen (seriously idk..) kaistan tiellä, jossa liikkuivat myös bussit ja trolleybussit sai olla kieli keskellä suuta, varsinkin kun väsymys alkoi siinä kohtaa jo painaa.

Freedom monument

Love, love, love <3

Viikko ennen luentojen alkua meni aika rennosti. Sisko&Serkku olivat perjantaihin asti, ja olin kovasti suunnitellut tekeväni kaikenlaista hyödyllistä ja orientoivaa... Jaaaaa se jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Sen sijaan latailin akkuja, järjestelin kämppääni ja kiertelin lenkkipolkuja koiran kanssa. Vastoin kaikkia odotuksia Iris on sopeutunut hyvin, eikä ole toistaiseksi aiheuttanut tuhoja yksin ollessaan. Ja yksinoloa ollaan kuitenkin harjoiteltu lähes joka päivä, toisinaan lyhyempiä ja toisinaan taas pitkiä pätkiä. Uskallan olla jo varovaisen optimistinen, että hyvinhän tämä meni, vaikka luultavasti jätän jatkossakin musiikin aina soimaan, jos tiedän olevani poissa pitkään.

VIHDOIN!! Ei enää jatkuvaa vesikanisterien kantamista!

Yleisesti ottaen olen aika valoisalla mielellä. Oli oikeasti kiva palata taas koulunpenkille ja kaiken lisäksi tämä semesteri on ilmeisesti vielä ihan mukava. Myös Riikan halvemmat hinnat olivat taas Suomi-kesän jälkeen iloinen yllätys (haha :D). Kovasti haaveilen jonkin urheilu-jutun aloittamista, mutta täytyypä miettiä vielä mitä ja missä, sillä koiran takia aikaa minulla on luultavasti vain viikonloppuisin. 

Syksyä odotellen! Toivottavasti kaamos ei ole yhtä kamala täällä kuin Suomessa.

Vedonlyönti käyntiin, kumpi kuolee ensin; palmu vai muratti?

Ulkomailla opiskelevien lääkisopiskelijoiden kesätapaaminen

KUVA: http://www.aesculapius.fi/artikkelit/laakariksi-ulkomailla3 

Elokuun lopussa Lääkäriliitto ja Orion järjesti suomalaisille ulkomailla lääketiedettä opiskeleville pienen info/virkistys -päivän Tuohilammen koulutuskeskuksessa. Päivä koostui pitkälti vapaasta seurustelusta ja ruokailuista, mutta lisäksi ohjelmassa oli (ainakin ensikertalaiselle) informatiivisia luentoja. Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuulla ulkomailla opiskelleen ja valmistuneen, nyt erikoistuvan lääkärin kokemuksia siitä, mitä odottaa valmistumisen jälkeen (...itselläni tosin vielä menee hyvä tovi siihen).

Opiskelijoita meitä oli varsin monesta maasta.. Suurin edustus oli (yllätys, yllätys) Virosta ja Latviasta, mutta sen lisäksi oli opiskelijoita mm. Venäjältä, Ruotsista, Kroatiasta, Romaniasta ja Tsekeistä. Oli hauska tavata (ehkä?) tulevia kollegojaan ja vertailla heidän opiskelukokemuksiaan eri maissa.

Ulkomailla lääketiedettä opiskelevien määrä on ollut hyvässä nousussa viimeisten vuosien aikana. Syitä siihen on yhtä paljon kuin opiskelijoita, mutta yksi tarina on todella yleinen; kyllästyminen pääsykoe-rumbaan. Se on täysin ymmärrettävää, ja itsellänikin se oli yksi suurimmista syistä. Silti sitä välillä kalvaa se pieni epäilys, että mitä sitten tapahtuu, jos trendi jatkuu? Yliopistot Suomessa ovat kasvattaneet sisäänotto kiintiöitään sen pelossa, että eläkepommi tulee ja lääkäripula iskee. Alueittain näitä ongelmia kai jo on. Kuitenkin ennen pitkään suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä ja riskinä saattaa olla ylikouluttaminen, ellei Suomen yliopistot pienennä jälleen sisäänottoja, sillä en usko ulkomaille lähdön vähenevän vähään aikaan. En tiedä miten realistisia nämä uhkakuvat ovat (kunhan maalailen piruja seinille). 

Toisaalta, hyväkin puoli tässä tutkinnossa on se, että voi lähteä muualle. Vaikka suunnitelmissani onkin palata Suomeen erikoistumaan ja töihin, niin kuka sitä tietää? Tässä on vielä monta vuotta edessä, ja yhtä jos toistakin ehtii tapahtua. Ulkomailla suoritettu työharjoittelu tai työvuosi voisi olla hirvittävän opettavainen, eivätkä ne ole missään tapauksessa ole täysin poissuljettuja vaihtoehtoja. Toisaalta kesän Lapin reissun innoittamana mielenperukoilla on alkanut kyteä ajatus lähteä jonnekin kauemmas Turku-Tampere-Helsinki "kolmiosta". Ainakin amanuenssuuri tai kandi -kesiksi. Kuka tietää.

Kristallipalloa yhä odottelen. Olisi se kiva tietää, mihin elämässään päätyy ja eksyy.

RSU edustusta

Vähän pidempi vaihto

Kesä on ollut ihana ja vapauttava, mutta samalla se on hieronut vasten naamaa eräitä elämän realiteetteja. Jotenkin tajuaa olevansa oikeasti poissa monen itselleen tärkeän ihmisen jokapäiväisestä elämästä. Olen joskus aikoinani jutellut ystävieni kanssa heidän vaihto-opiskeluvuoden tai -puolivuotisensa jälkeen, ja puheeksi noussut se paradoksi, että itse kulkee jotenkin paikoillaan kaikkien muiden elämien kiitäessä eteenpäin. Kun ei ole läsnä, niin pakostakin asioita jää näkemättä ja kokematta.

En tiedä johtuuko tämä vain iästäni, kun tuntuu, että asioita tuntuu hurjan paljon juuri nyt. Ystäväni ovat keskimäärin saman ikäisiä tai vuoden, pari nuorempia tai vanhempia. Ainakin oma (lähin) ystäväpiirini eli sellaisessa iloisessa "olemme ikuisesti nuoria" kuplassa vielä viisi vuotta sitten. Meillä oli suuria unelmia uran ja opiskelun suhteen, haaveilimme matkoista lähelle ja kauas, eikä kellään ollut kiire naimisiin tai perheen perustamiseen. Nyt, entistä lähempänä seuraavaa tasalukua, huomaan että alamme pikkuhiljaa siirtyä sellaiseen elämänvaiheeseen, jota kutsutaan aikuisuudeksi. Toiset menevät kihloihin, toiset suunnittelevat häitä, parit hankkivat lapsia tai koiranpentuja, ostavat talon tai valmistuvat kouluista ja siirtyvät siten työelämään. Puhutaan kaipauksesta rauhaan kaupungin melskeestä, asettumisesta. Nämä ovat kaikki ihania, luonnollisia asioita, ja luultavasti suurin osa meistä ennen pitkää tällaiselle tielle astuu. Mutta se on hurjaa yrittää seurata (pysyä perässä) näistä kaikista asioista sivusta seuraajana.

Sitä ei jotenkaan pysty rekisteröimään, että kuljenhan minäkin koko ajan elämässäni eteenpäin. "Minä" on ikään kuin sokea piste, minkä edistymistä ja muuttumista ei havaitse kuin vasta pitkän ajan jälkeen, kun alkaa muistelemaan, millaista oma elämä aikoinaan on ollut. Tajusin itse asiassa tämän asian jutellessani yhden ystäväni kanssa, jota en ollut nähnyt kunnolla pitkään aikaan. Olimme molemmat aivan eri tilanteissa kuin jotain vuosia takaperin. Silti oli helppoa ja luonnollista vain istua alas ja jutella, päivittää melkein vuoden kuulumiset teekupposet kädessä. Se tuntui hyvältä ja lohdulliselta: vaikka olisi kuinka kauan poissa, niin kyllä niistä itselleen tärkeistä asioista pystyy pitämään kiinni.

Viisi ja puoli vuotta on pitkä aika, mutta ei aikaa saa kulumaan sen nopeammin murehtimalla, miltä elämä näyttää sen jälkeen. Luultavasti tähän "etä-ystävyyteen" myös tottuu - minä itse lähinnä. Vanhoista tavoista, ympyröistä ja ihmisistä oli kuitenkin paljon vaikeampi hellittää otetta kuin olin olettanut. Onneksi sitä on kuitenkin luonut myös tietoisesti uusia ympyröitä, ihmissuhteita ja rutiineja Riikassa. Ensimmäinen puolivuotinen tuntui kaiken uuden opettelemiselta apupyörien kanssa, ehkä seuraava puolivuotinen on jo siltä osin armeliaampi.