Vähän pidempi vaihto

Kesä on ollut ihana ja vapauttava, mutta samalla se on hieronut vasten naamaa eräitä elämän realiteetteja. Jotenkin tajuaa olevansa oikeasti poissa monen itselleen tärkeän ihmisen jokapäiväisestä elämästä. Olen joskus aikoinani jutellut ystävieni kanssa heidän vaihto-opiskeluvuoden tai -puolivuotisensa jälkeen, ja puheeksi noussut se paradoksi, että itse kulkee jotenkin paikoillaan kaikkien muiden elämien kiitäessä eteenpäin. Kun ei ole läsnä, niin pakostakin asioita jää näkemättä ja kokematta.

En tiedä johtuuko tämä vain iästäni, kun tuntuu, että asioita tuntuu hurjan paljon juuri nyt. Ystäväni ovat keskimäärin saman ikäisiä tai vuoden, pari nuorempia tai vanhempia. Ainakin oma (lähin) ystäväpiirini eli sellaisessa iloisessa "olemme ikuisesti nuoria" kuplassa vielä viisi vuotta sitten. Meillä oli suuria unelmia uran ja opiskelun suhteen, haaveilimme matkoista lähelle ja kauas, eikä kellään ollut kiire naimisiin tai perheen perustamiseen. Nyt, entistä lähempänä seuraavaa tasalukua, huomaan että alamme pikkuhiljaa siirtyä sellaiseen elämänvaiheeseen, jota kutsutaan aikuisuudeksi. Toiset menevät kihloihin, toiset suunnittelevat häitä, parit hankkivat lapsia tai koiranpentuja, ostavat talon tai valmistuvat kouluista ja siirtyvät siten työelämään. Puhutaan kaipauksesta rauhaan kaupungin melskeestä, asettumisesta. Nämä ovat kaikki ihania, luonnollisia asioita, ja luultavasti suurin osa meistä ennen pitkää tällaiselle tielle astuu. Mutta se on hurjaa yrittää seurata (pysyä perässä) näistä kaikista asioista sivusta seuraajana.

Sitä ei jotenkaan pysty rekisteröimään, että kuljenhan minäkin koko ajan elämässäni eteenpäin. "Minä" on ikään kuin sokea piste, minkä edistymistä ja muuttumista ei havaitse kuin vasta pitkän ajan jälkeen, kun alkaa muistelemaan, millaista oma elämä aikoinaan on ollut. Tajusin itse asiassa tämän asian jutellessani yhden ystäväni kanssa, jota en ollut nähnyt kunnolla pitkään aikaan. Olimme molemmat aivan eri tilanteissa kuin jotain vuosia takaperin. Silti oli helppoa ja luonnollista vain istua alas ja jutella, päivittää melkein vuoden kuulumiset teekupposet kädessä. Se tuntui hyvältä ja lohdulliselta: vaikka olisi kuinka kauan poissa, niin kyllä niistä itselleen tärkeistä asioista pystyy pitämään kiinni.

Viisi ja puoli vuotta on pitkä aika, mutta ei aikaa saa kulumaan sen nopeammin murehtimalla, miltä elämä näyttää sen jälkeen. Luultavasti tähän "etä-ystävyyteen" myös tottuu - minä itse lähinnä. Vanhoista tavoista, ympyröistä ja ihmisistä oli kuitenkin paljon vaikeampi hellittää otetta kuin olin olettanut. Onneksi sitä on kuitenkin luonut myös tietoisesti uusia ympyröitä, ihmissuhteita ja rutiineja Riikassa. Ensimmäinen puolivuotinen tuntui kaiken uuden opettelemiselta apupyörien kanssa, ehkä seuraava puolivuotinen on jo siltä osin armeliaampi.