Näytetään tekstit, joissa on tunniste Inspiration. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Inspiration. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

And For a Moment, Life is Good

Vuosi 2019. It happened.

Vuoteen mahtui paljon hyvää - hyviä työkokemuksia, pienen mittakaavan seikkailuja, uusia ihmisiä ja ystäviä. Opin paljon, haastoin itseäni vieläkin enemmän. Nämä haasteet eivät niinkään olleet akateemisia, vaan vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin liittyviä. Jouduin viime vuonna hyväksymään ikäviä elämän perusasioita, joihin olen uskonut aina ja se oli kitkerämpää niellä, mitä olin ajatellut. Olen esimerkiksi aina uskonut siihen, että kommunikaatio on ratkaisu kaikkiin konflikteihin. Olin myös pitänyt aina omaa terveyttäni itsestäänselvänä asiana. Nämä ja monet muut asiat ovat olleet viime vuonna koetuksella. Ikuisena optimistina jaksan kuitenkin uskoa tasapainon löytyvän juuri epätasopainon ja kaaoksen kautta.

Tein itselleni yksinkertaisen Uuden vuoden lupauksen: pidä itsestäsi parempaa huolta. Priorisoi itsesi - for fucking once. En ole luonteeltani kaikkein armeliaimmasta päästä, etenkään itseni suhteen. Tammikuu meni vielä suoraan sanottuna sumussa (monen kuukauden kroonisen unettomuuden ja tentti-stressin keskellä). Olin yrittänyt hakea viimeiseen asti harjoittelupaikkaa, mutta kun sitä ei irronnut, päätin lähteä lomalle. Ja koska seuraa en tällä kertaa saanut, lähdin lopulta yksin. Ja vielä yli kuukausi jälkikäteen en voi olla kuin tyytyväinen päätökseeni. Vanha kunnon time-out teki enemmän kuin hyvää. Pitää välillä lähteä kauas päästäkseen taas lähelle.

2020 on tähän asti hellinyt minua lempeästi. 5. vuosikurssi (!!!) lääkiksessä alkoi helmikuussa, kurssit ovat olleet mielenkiintoisia (infektiotauteja ja neurokirurgiaa, ensi viikolla lasten kirurgiaa <3), vapaa-aikaa ollut riittävästi (tenttejä alkaa tippumaan pikkuhiljaa luultavasti pääsiäisestä eteenpäin). Olen ottanut pitkästä aikaa prioriteetikseni hyvän (ennen kaikkea riittävän) unen ja urheilun, sekä terveellisesti syömisen (eli ei enää pelkkää Woltia). Olen ollut varsin valikoiva koulun ulkopuolisten projektien kanssa ja työntänyt pääni vain ja ainoastaan juttuihin, jotka minua kiinnostavat tai saan jotain irti. Olen tehnyt käsitöitä, pelannut (välillä liikaa) Witcheriä ja nähnyt ystäviä. Olen pitänyt itsestäni huolta ja vähemmän yllättävää kyllä, jopa itse näen sen positiiviset vaikutukset jokapäiväisessä elämässäni. Huomaan nauravani taas enemmän ja pitkästä aikaa koen olevani enemmän tai vähemmän oma itseni.

Tulevana terveydenalan ammattilaisena, nämä kaikki tasapainoisen elämän peruspalikat (uni-ruoka-liikunta) ovat paremmin kuin hyvin olleet tiedossani jo pitkään. Siitä huolimatta sitä helposti laiminlyö itseään ja ajattelee "että kyllä minä jaksan, ei tässä mitään, en minä nyt joka päivä viittä tuntia unta tarvitse, on ihan normaali että kroppa on jatkuvasti jumissa ja että jatkuvasti väsyttää, sehän on vain merkki että olen ollut hyvä ja ahkera". Mutta edes kaikentietävä lääkisopiskelija ei pääse sitä faktaa karkuun, että myös itsestään pitää pitää huolta ennen pystyy pitämään huolta muista. Ja se ei ole aina yksinkertaista, vaan vaatii toistoa, muistuttelua ja vanhojen tapojen poisoppimista. 

Asioita, joista muistutan itseäni lähes joka päivä:
1. Nuku
2. Syö lämmin lounas (eli kokkaa, vaikka et siitä pitäisikään)
3. Liiku
4. Vaali ystävyyssuhteita
5. Aina ei tarvitse olla tehokas ja "tehdä jotain järkevää"
6. Laula enemmän - vaikka muut kuuntelisivat
7. Elämää ei kannata ottaa aina niin vakavasti. Kukaan ei siitä selviä hengissä kuitenkaan
8. Sillä mitä tuntemattomat ihmiset sinusta ajattelevat, ei ole mitään painoarvoa

Eihän tämäkään alkuvuosi nyt pelkkää päivänpaistetta ole ollut, mutta kun laskee plussat ja miinukset yhteen ja etenkin verrattain siihen, missä vesissä uitiin koko marraskuu aina pitkälle tammikuuta, niin onhan tämä aivan tosi jees. 

Kevät saapuu. Aurinko paistaa. Life is good. 
Ja kun vastoinkäymisiä taas tulee, niin kunhan perustukset on kunnossa, niin niitäkin taas jaksaa paremmin.


tiistai 5. syyskuuta 2017

Lääkäriopiskelija hoitotyössä

Olin jännittänyt tätä kesää aika tavalla.

Tänä kesänä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni vetämään hoitajan työvaatteet päälle, kun vietin kesäni kehitysvammaisten hoitajana. Minua jännitti aivan hirveästi. Minulla oli täysin nolla kokemus hoitoalalta - tähän asti olin työskennellyt lähinnä ravintoloissa tai hotelleissa. Jännitin sitä miten muut hoitajan ottavat vastaan "tällaisen pässin" niin kuin itseäni kauniisti kutsuin. Jännitin sitä, miten pärjään asiakkaiden kanssa ja miltä ylipäätään tuntuu kohdata niin sairaita ihmisiä (osastolla jolla työskentelin oli myös huonokuntoisia tapauksia). Oman lisänsä soppaan toi se fakta, että osastolla jolla olin, oli myös lapsia.

Minut otettiin todella hyvin vastaan. En ollut ainoa lääketieteen opiskelija, ja minulla kävi sikäli hyvin, että tulin paljon myöhemmin kuin kaikki muut, vasta heinäkuussa. Oikeastaan kaikki olivat minua kokeneempia (joko vuosia tai viikkoja). Konkari-hoitajat ja sairaanhoitajat jaksoivat vastailla (jatkuvaan) kysymystulvaani ja koin saavani tarvittaessa apua. Toisaalta he myös luottivat minuun, antoivat minulle vapautta toimia ja käyttää omaa harkintaani. Valehtelematta kuukausi meni, ennen kuin aloin luottamaan siihen, että pystyn käyttämään tarvittaessa omaa päätäni, eikä minun tarvitse "varmistaa" asioita koko aikaa kokeneemmalta. Hitaasti mutta varmasti löytyi työhön rutiini.

Koen tämän kesän ennen kaikkea henkisesti kasvattavana.
Vaikka työni olikin "vain" hoivaa ja huolenpitoa, uskon että siitä on ollut minulle hirmuisesti hyötyä ensi vuotta ja ensivuoden töitä/harjoitteluja varten. Nyt jo tuntuu huvittavalta se, että miten oudolta ja vieraalta aluksi sairaan ihmisen koskettaminen tuntui. Koko ajan oli sellainen pieni pelko, että meneekö tämä ihminen rikki, aiheutanko hänelle kipua? Viikot opettivat niin ikään kommunikointia asiakkaiden ja heidän omaisten kanssa. Uskon, että pystyn ammentamaan kokemuksesta paljon myöhempää uraani ajatellen. Jos ei ikinä muuten, niin päivystystilanteissa, jos tulee kehitysvammaisia potilaaksi.

Asia joka yllätti minut oli se, miten paljon kiinnyin asiakkaisiin. Etenkin muutamiin, joita pääsi seuraamaan pidempää. Se niin ikään onnistui yllättämään minut, että miten henkilökohtaiselta tappiolta se tuntui, jos hoidokkisi ei voinut hyvin. En häpeile myöntää, että on sitä muutama kerta itketty työpäivän päätyttyä yksin autossa vain siksi, että olo on ollut voimaton ja turhautunut, kun et ole pystynyt helpottamaan toisen oloa. Muistan myös elävänä sen hetken kesältä, kun jouduin tiukan tilanteen eteen ja minun piti vain toimia. "Itken tätä sitten myöhemmin". Sillä juuri sillä hetkellä ei vain ollut aikaa omille tunteille.

Niitä itkuja en sitten ikinä itkenyt. Kai se kertoo jotain henkisestä kasvusta.

Oma suhtautumiseni kehitysvammaisiin, sairaisiin ja ylipäätään konseptiin hyvästä elämästä on muovautunut aika lailla näiden viikkojen aikana. Mustan ja valkoisen väliin on sekoittunut melko lailla harmaata, eikä kaikkiin asioihin suhtaudu enää yhtä jyrkästi.  Olen nähnyt tapauksia, joita en välttämättä tule enää ikinä näkemään, ellen suorastaan alalle hakeudu. Lisäksi sitä on oppinut tietynlaista nöyryyttä elämä kohtaan: mikään ei ole itsestään selvää. Ei oma terveys, ei oman lapsen tai läheisen terveys. Elämä osaa olla arvaamaton ja hauras. Monta kertaa olen mielessäni (ja ääneen) miettinyt, että hitto soikoon, kun maailmassa tosiaankaan ei mene nallekarkit tasan, ja toisille kasaantuu aivan kohtuuttomasti murheita yhtä ihmiselämää ajatellen. Mutta se on vain elämää se.

Toisaalta olen nähnyt, kuinka jotkut ihmiset pystyvät uskomattomissa tilanteissa pysymään rauhallisena ja positiivisina. Minusta on ollut ihana seurata erityisesti vanhempien ja lapsien välistä vuorovaikutusta. Ihailen ja kunnioitan valtavasti niitä ihmisiä - äitejä ja isejä - jotka pystyvät löytämään rauhan, mitä vaikeimmissa tilanteissa, koska se on lapsen etu.

"Menninkäislapset" - niin kuin heitä toisinaan kutsuin - veivät kyllä täysin sydämeni tänä kesänä ja herättivät ensimmäistä kertaa ajatuksen siitä, pitäisikö harkita lastenlääkäriksi ryhtymistä. Kuka tietää. Pidän senkin oven nyt avoinna. Nyt hoitsun uniformu on vaihtunut taas kouluvaatteisiin ja labratakkiin, sillä lukukausi Riiassa on pyrähtänyt käyntiin. (Niinikään) pelotellusta 4. semmasta ja siitä, mitä tuleman pitää, lisää sitten myöhemmin

tiistai 24. tammikuuta 2017

Puolivuosikatsaus; 2nd semester

Sen kunniaksi, että ensimmäinen vuosi on virallisesti tapulteltu, niin ajattelin muistella kulunutta puolivuotista tällä kertaa kuvien kera 


Automatka; Turku-Helsinki-Tallinna-Pärnu-Riika




Jurmala; pala etelä-Eurooppaa Baltiassa. Vain lyhyen junamatkan päässä Riiasta.







Ei niin vakavaa opiskelua välillä.
Koko koulutusohjelma on kansainvälinen - ja samoin totta kai myös pienryhmät, joissa suurin osa opetusta tapahtuu. Omaan ryhmääni kuuluu esimerkiksi ihmisiä Saksasta, Ruotsista, Suomesta ja Norjasta. Siksi olikin hauskaa, kun eräs latvian tunti opettajamme oli pyytänyt meitä tuomaan jotain tyypillisiä ruokia kotimaistamme (vaikka täytyy myöntää, että harva suostui maistamaan lakritsia, vaikka me Suomalaiset yritimme kovin herkkua markkinoida).







Dinner with the Group <3




Opiskelua... Itse olen hankkinut jonkinkin verran kirjoja, mutta suurimman osan aikaa pärjää skripteillä (tiivistelmiä, joita usein oppilaat itse ovat tehneet tai sitten yliopiston tarjoamia). Riian keskustassa toimiva Copy-pro on monen suosima 24/7 toimiva tulostus/nidonta yritys, josta käydään tulostamassa huokeaan hintaan kurssimateriaaleja. 


Kandiaiset ja koulutusilta Radison Bluessa



Halloween



Ensilumi yllätti aikaisin



Kuitti-helvetti lääkärikäynnin takia


Heja Sverige!
Pakomatka Ruotsiin ystävän luo




Taulu, jonka voisi melkein ripustaa seinälle... :D


...Lisää opiskelua


Esimerkki astetta häiriintyneemmästä vaiheesta lääketieteen historiaa...


Rislon järjestämä Mestarit ja Kisällit -koulutus




Koira sai (lucky her) lentolaatikkonsa


Kani-kylä



Viini-ilta


Ja taas Suomessa.
Vuosi ohi ja 5 vielä jäljellä. Onnellinen siitä, että saa hetken aikaa lomailla ja koota voimia seuraavaan vuoteen. 


Ah, työnhaku <3


keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Suutarin lapsilla on kerrankin kengät!!


Pitkästä aikaa kuulumisia kiireiden keskeltä.

Kaikki tietää sanonnan "suutarin lapsilla ei ole kenkiä?"
No, kerrankin meillä (lääkäreiden aluilla) oli mestarit opettamassa kisällejä opiskelijajärjestömme RiSLON järjestämässä koulutustilaisuudessa. Olimme saaneet opiskelijoidemme lääkäri-vanhempia tänne Riikaan pitämään luentoja ja workshoppeja eri erikoisaloilta; kirurgia, sisätaudit ja gynekologia. Aamun luentojen jälkeen jakauduimme kolmeen ryhmään - kaksi kliinisen ja yksi prekliinisen vaiheen opiskelijoille. Tilaisuus oli erityisen hieno minulle - ensimmäisen vuoden "en-osaa-vielä-mitään" opiskelijalle - joka ei tule näkemään potilaita vielä hyvin_ pitkään_aikaan.


Olin suoraan sanottuna ollut huolissani siitä, tulenko saamaan tapahtumasta mitään irti, koska opintoni ovat niin varhaisessa vaiheessa. No, se pelko osoittautui onneksi turhaksi. Luennoilla pysyi ainakin suurimmaksi osaksi aikaa hyvin kärryillä (lääkkeiden nimet kyllä menivät vielä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos..) ja workshopeissa pääsimme harjoittelemaan muun muassa tikkien tekoa, kirurgisia solmuja, ultrausta, keuhkojen ja sydämen auskultaatiota, sekä (ehdoton suosikkini) intubointia.


Koulutus järjestettiin (yliopistoni) RSU:n tiloissa, ja se tarjosi kyllä hyvät puitteet harjoitella, eli innolla odotan kliinisen vaiheen opintoja. Ja vaikka kaikki ei mennyt ihan putkeen (esimerkiksi vaginaalinen ultraus ei onnistunut) kokonaisuudessaan päivästä jäi ihan hirvittävän hyvä fiilis ja tuntui, että olisi oppinut paljon uutta. Kaikkein parasta oli saada käytännön näppituntumaa asioista, joita oli jo hieman opiskellut, ja huomasin, että etenkin kaikki anatomiasta opittu pyöri jatkuvasti mielessäni päivän aikana. Itselläni oli aivan älyttömän hauskaa ja huomasin, että muilla oli myös. Päivästä jäi todella paljon käteen. Jos ei mitään muuta niin tulipa taas sellainen olo, että jes!! Oikealla alalla ollaan.

Viimeisiä päiviä viedään, eli kohta päästään joululomille :)
#prokrastinaatiokunniaan #mikätentti?

Happy, happy, happy! <3