Vastahan sitä oltiin ihan pieniä fukseja, medisiinareiden alkuja, amanuensseja sitten lopulta kandeja. Ja nyt aivan yhtäkkiä (...viisi vuotta myöhemmin) ollaan viimeisen vuoden opiskelijoita. Aivan kohta pitäisi olla valmis... Valmis? Olen ollut "valmis" yhtään mistään vuonna 2009, kun valmistuin ylioppilaaksi. Siitä sitten on hyvä laskea kuinka tämä kuuluisan "oman tien löytämisessä" on mennyt.
Viimeinen vuosi siis. Mitä voi odottaa?
Paljon kaikenlaista.
Meillä on enää alle 1kk opetusta (etänä, koska korona ja koska Latvian tilanne on yhä surkea...) tänä keväänä. Tämän jälkeen on aika siirtyä Suomen puolelle ensin karanteeniin ja sitten viimeisiä amauenssuureja/töitä tekemään. Osa näistä on tutkintoon kuuluvia harkkoja, eli tästä syystä meillä siis "loppuu" koulu jo maaliskuussa. Huhti-, touko- ja kesäkuu kuluu siis näissä harkoissa ja kesä sitten töissä terveyskeskuksessa lääkärin sijaisena. Johonkin tähän kaikkeen pitäisi myös keksiä aikaa tehdä thesistä (joka vastaa hieman Suomessa tehtäviä syväreitä, vaikka onkin laajuudeltaan pienempi tutkimus/kirjallisuuskatsaus). Ensi syksynä sitten onkin vielä joitain viimeisiä kursseja ennen talven state examia, joka luultavasti (toivottavasti) tulee olemaan ensimmäinen state exam "livenä" kahteen vuoteen.
korona-ajan elvytys simulaatio :D
Oli todella hassua palata joihinkin vanhoihin postauksiin, joissa jännitti ja stressasi ensimmäisiä tenttejä ja suullisia kuulusteluja, kun nyt tunne on tavallaan päinvastoin: nyt kaiholla ajattelee kaikkia niitä viimeisiä asioita, joita tulee tehtyä ennen koulun loppua. Viimeiset tentit, viimeiset kuukaudet Riiassa, viimeinen kevät, viimeinen asunto... Aina viimeinen. Tähän kuuluu paljon haikeutta ihan siitäkin syystä, kun tietää elävänsä viimeisiä viikkoja ja kuukausia samassa maassa maailman rakkaimman Riika-perheen kanssa. Niin ihanaa kuin lopulta valmistuminen onkin, niin samalla jo valmiiksi surettaa se, ettei kaikki ihanat ihmiset pysy enää niin lähellä kuin ennen. Tästäkin syystä koko 2020 korona-vuosi oli äärimmäisen turhauttava; emme pelkästään menettäneet tärkeitä lähiopetus-tunteja, mutta myös korvaamattomia hetkiä ihmisten kanssa, joiden kanssa aika oli alun perinkin rajallinen.
Mutta. Yritetään olla masentumatta näistä asioista etukäteen. Mitä siis seuraavaksi?
Muuttamista. Paljon muuttamista ympäri Suomea.
Suomessa tulen olemaan töissä/harjoittelussa yhteensä neljässä eri kaupungissa, kolmessa eri sairaanhoitopiirissä, kahdessa keskussairaalassa, yhdessä yliopistosairaalassa ja terveyskeskuksessa. Toisaalta todella monipuolinen kattaus potilastyötä monelta eri sektorilta, mutta luultavasti myös henkisesti raskas setti. Etenkin, kun vasta jälkikäteen tuli ajateltua, että olisihan sitä kesälomaakin voinut jonnekin jättää edes viikon, kaksi... Onneksi ensimmäinen paikka on ns. "tuttu", mikä toivottavasti tekee töiden alusta hieman kevyemmän. Ja ei tässä oikeasti voi olla kuin kiitollinen, että suomalaisille opiskelijoille tämä on mahdollista. Myös näin korona-aikana. Pandemia kun on tehnyt monen ulkomaalaisen ystäväni harkkapaikka-hausta entistäkin hankalamman. Latviassa käsitykseni mukaan ei edes tällä hetkellä ole kuin ns. "korona-osastoja", eli käytännössä atm ei ole erillisiä sisätauti (reuma, nefro, etc..) osastoja, vaan kaikki on valjastettu korona-käyttöön (sairaalassa yhteensä >800 ihmistä, joista n.80 vakavia oireita).
Eli kaiken kaikkiaan, vielä paljon kaikenlaista on odotettavissa. Vaikka eletäänkin jo ns. "viimeisiä" hetkiä (en tiedä tulenko ikinä tottumaan ajatukseen).
Havahduin jossain kohtaa siihen, että minulla ei ole enää "ikävä" Suomeen.
Viimeisen tentin juhlintaa!
En ole aivan varma, missä vaiheessa tämä tunne katosi. Ja oliko minulla oikeastaan missään kohtaa varsinaista, maatajärisyttävää "koti-ikävää". Olin kuitenkin tottunut itsenäiseen elämään jo Suomessa - olinhan asunut jo poissa lapsuuden kodistani jo yli viisi vuotta siinä vaiheessa kun muutin Riikaan.
Se mitä oikeastaan "ikävöin" ei ollut Suomi, vaan elämäni siellä. Nyt huomaan, että teen sitäkin enää vain harvoin. Huomaan, että olen kateellinen ja surullinen hetkistä, joita menetän (asioita kuten ensimmäisten joukossa synnärille ryntääminen siskonpojan syntyessä, uutiset ystävän kihloihin menosta, uudesta asunnosta ja niin edespäin), mutta enpä juuri muuta. Jotenkin sitä oma "elämä" on vain loksahtanut paikoilleen täällä Riiassa.
Luulen, että tähän ikävän "katoamiseen" liittyy itselläni neljä toisiinsa hyvin tiivisti liittyvää asiaa:
1. Väliaikaisuus 2. Kaikkeen tottuu
3. Turvaverkko
4. Juurettomuus
Ensinnäkin: väliaikaisuus. Uskon, että sillä on vissi ero, että tiedän tämän kaiken olevan vain kappale elämästäni, jolle on niin sanottu parasta ennen päivä. Etenkin, kun opintoja on enää "vain" puolet jäljellä, niin matka ei tosiaankaan tunnu enää pitkältä. Tällä hetkellä suunnitelmani on siis palata Suomeen valmistumisen jälkeen, vaikka eihän sitä ikinä tiedä, minne elämä vie kolmen vuoden päästä...
Olen ennenkin siteerannut tätä sanontaa: "kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä vietiin". Muistan, että minuun sattui enemmän kaikki menetetyt hetket ja kokemukset ystävien ja perheen kanssa opiskelujen alkuvaiheessa. Mutta siinä vaiheessa myös uusi ystäväpiiri haki vielä vähän muotoaan ja asuin yksin, mikä lisäsi ikävää Suomen "vanhaa elämää" kohtaan. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä, että olen saanut näin hyviä ihmisiä ja ystäviä elämääni. He ovat olleet aivan korvaamattomia tämän kolmen vuoden aikana.
Viimeinen tunne, johon olen törmännyt etenkin viime vuoden aikana vahvasti, on juurettomuus. Minulla ei ole tällä hetkellä kotia Suomessa. Aina, kun käyn Suomessa, huomaan olevani vieras ja vieraana. Kuten sanoin, lähdin lapsuudenkodistani jo kauan sitten - minulla ei ole siellä edes huonetta, eikä juuri kukaan ystävistäni asu enää kotikaupungissani (paria paluumuuttajaa lukuunottamatta). Minulla ei ole paikkaa, jossa voisin oikeasti olla, elää ja hengittää kuten haluan, vaan olen aina jonkun toisen luona - kuin purkaamaton matkalaukku lähtövalmiina seuraavaan paikkaan. Ja niin ihanaa kuin se onkin, että voi mennä jonkun luo asumaan viikoksi, kahdeksi tai kuukaudeksi, niin ei se oli koti.
My new toy!
En siis osaa sanoa, minne ja milloin tuo ikävän tunne hävisi, oliko sitä oikeasti koskaan ja ikävöinkö vain retrospektiivisesti hetkiä, joita menetän? Olen hyvin tyytyväinen elämääni täällä, mutta olen tällä hetkellä myös tyytyväinen siitä, että tälle on jossain kohtaa joku "piste". Se, että mitä tämän pisteen jälkeen tapahtuu, on vielä mysteeri, mutta se ei oikeastaan ahdista minua ollenkaan. Elämä vie eteenpäin.
Ja siksi on aina hyvää pitää matkalaukku käden ulottuvilla.
(ja kuten epämääräisestä kuva-valikoimasta voi päätellä, olen ollut ääriimäisen laiska valokuvaamaan viime aikoina :D )
Tämä on ollut pieni kuuma peruna viime aikoina, enkä suoraan sanottuna tiedä, miten minun pitäisi näihin uudistuksiin suhtautua.
Eli jos et ole alalla, tai olet alalla ja elänyt kiven alla, niin summasumlaarum, erikoislääkärikoulutukseen tulee vuodenvaihteen jälkeen suuria muutoksia.
Tähän asti (käsittääkseni?) siis olet voinut valmistumisen jälkeen aika lailla ilmoittaa, että mihin erikoisalaan haluat erikoistua. Tämä luonnollisesti on johtanut siihen, että joillain aloilla on ollut aivan liikaa erikoistuvia (verrattuna tarpeeseen) ja toisaalta taas toisilla aloilla on liian vähän (psykiatria käsittääkseni yksi parhaimmista esimerkeistä). Se, että joillain erikoisaloilla on ollut ruuhkaa, on tarkoittanut myös sitä, että ihmisten on pitänyt jonottaa pitkään esimerkiksi harjoittelua yliopistosairaalassa (joka on kuulunut myös osaksi koulutusta).
#toimhuom. en ole tämän asian suurin asiantuntija, koska tiesin jo aloittaessani kouluni, että tämä tilanne tulee radikaalisti muuttumaan.
Mitä siis muuttuu?
1. Ensinnäkin tulee valtakunnalliset haut 1-2kertaa vuodessa.
2. Saat valita 3 kohdetta/hakukerta. Hakukohteet on asetettava ensisijaisuusjärjestykseen (sillä 1. hakukohteesta saa kaksi lisäpistettä).
3. Hakupisteet: niitä saa työkokemuksesta (max.10) ja tieteellisestä tutkimuksesta (max8). Näistä vielä myöhemmin lisää...
4. Motivaatiokirje, jota ei pisteytetä, vaan pidetään "haastattelun runkona".
5. Alustavien alkupisteiden (max20: 2p. + 10p. + 8p. ) perusteella kutsutaan haastatteluun (max10p.) ja näiden perusteella tehdään lopullinen päätös (jos haluat ottaa enemmän selvää haastattelun osista ja pisteytyksistä, just Google it...)
6. Hyväksymisen jälkeen on 6kk koeaika. Koeajan jälkeen hyväksytään varsinainen opinto-oikeus.
Tässä siis muutos näin karkeasti. Aloitetaan tämän paloittelu positiivisella kannalla:
1. Selkeät hakuajat ja säännöt/vaatimukset lisäävät yleisesti läpinäkyvyyttä prosessin suhteen
2. Minusta on ihan fiksua yrittää ohjata hieman erikoislääkärien määrää/koulutusta. Ei ole järkevää kouluttaa niin sanotusti "työttömiä erikoislääkäreitä".
3. Koeaika on mielestäni perusteltua ja mielestäni palvelee niin nuorta lääkäriä kuin työnantajaa/yliopistoa - puolen vuoden jälkeen on varmasti selvää, onko lopulta soveltuvuutta alalle.
Jaaaaaaaa sitten asiat mistä en ole oikein innoissani. Tai oikeastaan vain yksi suuri kuuma peruna:
Tutkimus.
Mikäli joku jo laski, niin 40% kokonais(haku)pisteistä määräytyy tutkimustyöstä. Minusta se on todella paljon...
Mielestäni on hyvä, että nuoria(kin) kannustetaan tekemään lääketieteellistä tutkimusta, mutta tämä ei ole kannustusta, vaan pikemminkin raipalla puskemista kyseiseen suuntaan. Tämä "tutkimustyöhön kannustaminen" ei tietenkään koske kuin niitä aloja, joille on selvästi tunkua muutenkin eniten (eli esimerkkinä melkein kaikki kirurgiset alat ja lastentaudit). Seuraako tästä vain seuraavaksi, että jokainen medisiinari alkaa väkisin puskea väitöskirjaa ulos maailmaan vain siksi, että (mahdollinen) ura sen (mahdollisesti) vaatii? Ja mielellään tämä kaikki vielä opiskeluaikana.
Minusta hyvän kliinikon ei tarvitse olla hyvä tutkija. Tai tutkija ollenkaan. Niin simppeliä se on. On tietenkin hyvä, että olet perehtynyt omaan aiheeseesi, mutta hyvänen aika, ethän sinä esimerkiksi välttämättä tiedä vielä opiskeluaikanasi "mikä haluat olla isona". Olen kohta puolivälissä, eikä minulla ole vielä hajuakaan!
Tässä tulee vain sellainen fiilis, että pitäisi tietää hyvin aikaisin, että mitä haluaa valmistumisen jälkeen. Vaikka tietenkään siis valintakriteerien mukaan tutkimuksen/väitöksen ei välttämättä tarvitse liittyä edes hakemaasi erikoisalaan - mikä on omalta osaltaan vielä nurinkurisempaa. Eikö väitöskirjan ole juuri syventää niitä tietoja, mihin erikoistut? Eikä niin, että väitöskirja turvaa sinulle paikan erikoistumispaikkaasi.
Tässä asiassa siis mennään mielestäni niin sanotusti "pers edellä puuhun". Joku muu voi olla asiasta eri mieltä, ja saa tietenkin olla. Minusta olisi vain parempi, jos tutkimustyöhön ihmisiä ohjaisi intohimo itse tutkimuksen tekoon, eikä kunnianhimo erikoisalalle.
Näin antikliimaksisesti pitää vielä todeta, että ei minulla valitettavasti ole ratkaisujakaan tähän probleemaan. Ei muita kuin että mielestäni työnteon merkitystä vielä pitäisi korostaa suhteessa tutkimukseen. Mutta tämä on varmasti uudistus, joka elää vielä seuraavan parin vuoden aikana. Jo nyt ollaan rukkaamassa hakua vähän erilaiseksi yleislääketieteen ja työterveyslääkärien EL hakua varten. Kun itselleni tämä kaikki (todella) tulee ajankohtaiseksi, niin homma voi olla aivan erilainen.
Mutta kyllä siitä huolimatta alan harkita tutkimusryhmän etsimistä. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Ja luulen etten ole tunteideni kanssa yksin.
Toivottavasti asiaan ei havahduta vain vasta siinä kohtaa, kun tulee inflaatio huonoista väitöskirjoista.
Linkki Nuorten lääkärien yhdistyksen nettisivuille: Tässä
Kohta on enää 2 viikkoa joululomaan 3/11 tenttiä vielä tekemättä tämän syksyn tenteistä.
Alkaa olla aika puhkikulutettu olo.
En kuitenkaan halua valittaa, vaan jakaa vaihteeksi asioita, joita ovat saaneet minut nauramaan näinä viikkoina. Kuten yllä oleva murmeli.
Ja vähän opiskelumotivaatiota alá Elsa
https://www.youtube.com/watch?v=ohBQ59OXnYM
Lisäksi korvaamatonta terapiaa antaa Netflix (Stranger Things <3) ja youtube kaikkine kanavineen (ChannelAwsome, Screen Junkies, Jeremy Jahns, Cracked ja niin monet muut), söpöt kissa- ja koiravideot yms... Kun oma huumori alkaa olla kortilla sitä on hyvä kaivaa muualta.
Pitäisi muistaa vain ottaa kuvia myös niistä päivistä kun on jotain muuta kuin koulua (kyllä, sitäkin tapahtuu). Juuri viime viikonloppuna oli koulutuspäivä ja ensi viikolla taas juhlitaan Suomen itsenäisyyspäivää ja lisäksi on yliopiston järjestämä Winter Ball. Yritän potkia itseäni myös näihin tapahtumiin jo ihan sen takia, että pää kestää.
Tässä ajatuksenvirta tekstissä ei ole päätä eikä häntää.
Pahoittelen. Toivottavasti järjestäytyneempää tekstiä ensi kerralla.
Tänä kesänä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni vetämään hoitajan työvaatteet päälle, kun vietin kesäni kehitysvammaisten hoitajana. Minua jännitti aivan hirveästi. Minulla oli täysin nolla kokemus hoitoalalta - tähän asti olin työskennellyt lähinnä ravintoloissa tai hotelleissa. Jännitin sitä miten muut hoitajan ottavat vastaan "tällaisen pässin" niin kuin itseäni kauniisti kutsuin. Jännitin sitä, miten pärjään asiakkaiden kanssa ja miltä ylipäätään tuntuu kohdata niin sairaita ihmisiä (osastolla jolla työskentelin oli myös huonokuntoisia tapauksia). Oman lisänsä soppaan toi se fakta, että osastolla jolla olin, oli myös lapsia.
Minut otettiin todella hyvin vastaan. En ollut ainoa lääketieteen opiskelija, ja minulla kävi sikäli hyvin, että tulin paljon myöhemmin kuin kaikki muut, vasta heinäkuussa. Oikeastaan kaikki olivat minua kokeneempia (joko vuosia tai viikkoja). Konkari-hoitajat ja sairaanhoitajat jaksoivat vastailla (jatkuvaan) kysymystulvaani ja koin saavani tarvittaessa apua. Toisaalta he myös luottivat minuun, antoivat minulle vapautta toimia ja käyttää omaa harkintaani. Valehtelematta kuukausi meni, ennen kuin aloin luottamaan siihen, että pystyn käyttämään tarvittaessa omaa päätäni, eikä minun tarvitse "varmistaa" asioita koko aikaa kokeneemmalta. Hitaasti mutta varmasti löytyi työhön rutiini.
Koen tämän kesän ennen kaikkea henkisesti kasvattavana.
Vaikka työni olikin "vain" hoivaa ja huolenpitoa, uskon että siitä on ollut minulle hirmuisesti hyötyä ensi vuotta ja ensivuoden töitä/harjoitteluja varten. Nyt jo tuntuu huvittavalta se, että miten oudolta ja vieraalta aluksi sairaan ihmisen koskettaminen tuntui. Koko ajan oli sellainen pieni pelko, että meneekö tämä ihminen rikki, aiheutanko hänelle kipua? Viikot opettivat niin ikään kommunikointia asiakkaiden ja heidän omaisten kanssa. Uskon, että pystyn ammentamaan kokemuksesta paljon myöhempää uraani ajatellen. Jos ei ikinä muuten, niin päivystystilanteissa, jos tulee kehitysvammaisia potilaaksi.
Asia joka yllätti minut oli se, miten paljon kiinnyin asiakkaisiin. Etenkin muutamiin, joita pääsi seuraamaan pidempää. Se niin ikään onnistui yllättämään minut, että miten henkilökohtaiselta tappiolta se tuntui, jos hoidokkisi ei voinut hyvin. En häpeile myöntää, että on sitä muutama kerta itketty työpäivän päätyttyä yksin autossa vain siksi, että olo on ollut voimaton ja turhautunut, kun et ole pystynyt helpottamaan toisen oloa. Muistan myös elävänä sen hetken kesältä, kun jouduin tiukan tilanteen eteen ja minun piti vain toimia. "Itken tätä sitten myöhemmin". Sillä juuri sillä hetkellä ei vain ollut aikaa omille tunteille.
Niitä itkuja en sitten ikinä itkenyt. Kai se kertoo jotain henkisestä kasvusta.
Oma suhtautumiseni kehitysvammaisiin, sairaisiin ja ylipäätään konseptiin hyvästä elämästä on muovautunut aika lailla näiden viikkojen aikana. Mustan ja valkoisen väliin on sekoittunut melko lailla harmaata, eikä kaikkiin asioihin suhtaudu enää yhtä jyrkästi. Olen nähnyt tapauksia, joita en välttämättä tule enää ikinä näkemään, ellen suorastaan alalle hakeudu. Lisäksi sitä on oppinut tietynlaista nöyryyttä elämä kohtaan: mikään ei ole itsestään selvää. Ei oma terveys, ei oman lapsen tai läheisen terveys. Elämä osaa olla arvaamaton ja hauras. Monta kertaa olen mielessäni (ja ääneen) miettinyt, että hitto soikoon, kun maailmassa tosiaankaan ei mene nallekarkit tasan, ja toisille kasaantuu aivan kohtuuttomasti murheita yhtä ihmiselämää ajatellen. Mutta se on vain elämää se.
Toisaalta olen nähnyt, kuinka jotkut ihmiset pystyvät uskomattomissa tilanteissa pysymään rauhallisena ja positiivisina. Minusta on ollut ihana seurata erityisesti vanhempien ja lapsien välistä vuorovaikutusta. Ihailen ja kunnioitan valtavasti niitä ihmisiä - äitejä ja isejä - jotka pystyvät löytämään rauhan, mitä vaikeimmissa tilanteissa, koska se on lapsen etu.
"Menninkäislapset" - niin kuin heitä toisinaan kutsuin - veivät kyllä täysin sydämeni tänä kesänä ja herättivät ensimmäistä kertaa ajatuksen siitä, pitäisikö harkita lastenlääkäriksi ryhtymistä. Kuka tietää. Pidän senkin oven nyt avoinna. Nyt hoitsun uniformu on vaihtunut taas kouluvaatteisiin ja labratakkiin, sillä lukukausi Riiassa on pyrähtänyt käyntiin. (Niinikään) pelotellusta 4. semmasta ja siitä, mitä tuleman pitää, lisää sitten myöhemmin
Nyt kun olen jo hetken aikaa saanut levättyä, on aika katsoa taaksepäin ja ihmetellä, mitä jäi käteen viimeisimmästä semesteristä RSU:ssa.
Eli, jälleen yksi puolivuotinen lääkistä taputeltu ja olo on jotain rekan alle jääneen ja helpottuneen väliltä. Ajattelin tällä kertaa omistaa postaukseni yhdelle lempi sarjakuvista-artistilleni (TheAwkwardYeti) jo ihan siitä syystä, että kyseiset sarjakuvat ovat saaneet minut nauramaan myös vaikeimpina hetkinä.
Stressi on tappavaa, sanotaan. Ja henkilökohtaisesti minun on (yhä) paljon tehtävä töitä sen eteen, ettei stressi käy ylitsepääsemättömäksi. Etenkin semesterin alku oli rankka, kun piti tottua tiukkaan lukujärjestykseen ja kasvaneeseen työmäärään, maustettuna liian suurella kunnianhimolla ja itsekritiikillä. Lisäksi pääsiäiseen asti minulla oli koira mukana matkassa, joka toisinaan aiheutti aikataulu ongelmia ja extra-stressiä.
Ystäväni unettomuus... Mistä olen puhunut ennenkin. Stressi ja unettomuus ovat usein erottamattomat bestikset; ei yhtä ilman toista. Tämä duo on erittäin rasittava etenkin silloin, kun olisi paljon tehtävää (eli aina) ja pitäisi pystyä keskittymään ja oppia uusia asioita. Opin jälleen kerran kantapään kautta, että minun täytyy oppia nukkumaan. Se, että nukkuu kahtena edellisenä yönä 4 tuntia ja niistä seuraavana 16 (yes, this happened), ei ihan vastaa normaalia, toivottavaa elämänrytmiä, jolla jaksaa paahtaa pitkiä aikoja.
Toinen asia, jota itseni pitää opetella on vapaa-ajasta nauttiminen.
Sillä sitäkin on, mutta kaikki ilo vapaa-ajasta karisee, jos ajan käyttää murehtimiseen, että "pitäisi tehdä sitä tai tätä". Itse aloin pitää jo varsin varhaisessa vaiheessa lauantaita pyhänä vapaapäivänäni. Päätin, että silloin en tee mitään ja piste. Toisinaan yritin huijata itseäni, että lähden kirjastolle la aamuna aikaisin, mutta kappas ja kumma, usein olin niin väsynyt edellisestä viikosta, etten saanut itseäni ylös sängystä. Kroppaa pitää kuunneella ja ainakin omani kaipasi lepoa. Mutta silloin pitää myös vain tehdä sopimus itsensä kanssa, että tänään en ajattele kouluasioita. Scandinavian music group:n sanoituksia lainaten: "Metsä palaa rajan takana, minä vain nukun".
(SMG: Vieläkö soitan banjoa?)
Kaikkein vaikeinta on ehkä luottaa itseensä, että kyllä minä pärjään, kunhan teen parhaani.
Niin hyviä ja opettavaisia kuin välivuodet minulle olivatkin, niin hyvä luoja kolmen vuoden perättäinen pääsykoe-rumba tuhosi itsetuntoni akateemisesti aivan tyystin. Eikä asiaa auttanut lainkaan se, että harharetkeni AMK:ssa ja Turun yliopistossa eivät olleet millään tavalla akateemisia riemuvoittoja.
On vaikea päästää irti siitä "en ole tarpeeksi hyvä" identiteetistä. Se on hirveä taakka, joka ei kysy järkeä tai logiikkaa. Mutta siitä huolimatta siitä pitää yrittää päästää irti. Minun on yhä vaikea sanoa ääneen, että "hei, minä olen hyvä!", vaikka totuus on, että keskiarvoni on 7.2/10 niistä kursseista, joista ollaan tähän asti saatu loppuarvosana. Ehkä se on nykyajan trendi, että kaikessa pitää olla erinomainen, ennen kuin kehtaa kehua itseään.
"Embrace the average" on ihan hyvä asia muistaa, myös lääketieteen opinnoissa toisinaan. Kun fakta on se, että jokainen meistä ei tule olemaan kirurgi tai neurologi - eikä silloin tarvitse olla erinomainen näissä asioissa. Ihmisten (täydellisyyden) tavoitteellisuudessa ei ole mitään vikaa, ennen kuin siitä tulee (esimerkiksi) este mennä tenttiin, koska "en ole valmis, en osaa vielä tätä asiaa täydellisesti". Näitäkin ihmisiä on.
Lääkis on kestävyysurheilu (ehkä sen takia niin moni urheilee vapaa-ajallaan).
Ei riitä, että kuulee, oppii, kertaa, tenttii ja PUM olet valmis. Kun heti edellisen tentin jälkeen tulee toinen ja kolmas ja neljäs tentti tai tehtävä tai esitelmä ja niin edes päin. Ja aina homma ei suju. Joskus on huonoja päiviä tai viikkoja, jolloin voisi heittää pyyhkeen kehään ja todeta, että "F*ck it! En jaksa enää!". Pahimpina hetkinä itseäni helpottivat erilaiset työlistat, kalenteri ja loppua kohden päivien/viikkojen laskeminen.
Tärkeä asia, minkä myös opin vihdoin, on asioista irti päästäminen. Ei voi jäädä odottamaan ja stressaamaan sitä, miten edellinen tentti mahtoikaan mennä, kun pitää keskittää jo energia ja ajatukset seuraavaan. Jos se menikin huonosti, niin perästähän kuuluu. "Let it go and get. up!"
Etenkin tämän semesterin aikana olin itse muutaman kerran aika tiukilla ja olen enemmän kuin tyytyväinen, että minulla on koko kesä aikaa (töissä, haha) palautua ennen seuraavaa (ilmeisesti vielä eeppisempää) semesteriä. Täysi hatunnosto niille, jotka joutuvat paahtamaan koko 2. opiskeluvuoden vain lyhyellä, lukukausien välisellä tauolla (taisi kestää jopa viikon/viikonlopun).
Okei. Olen siis puolet postauksesta (ja viime keväästä) valittanut siitä, että on kiire, on paljon hommaa, stressiä ja niin edespäin...
Hassu juttu on, että verrattuna ensimmäiseen vuoteen, tämä (rankin) puolivuotinen on kuitenkin ollut paras ja mielenkiintoisin tähän asti. Meillä loppujen lopuksi oli varsin vähän kursseja (joskin isoja kokonaisuuksia), eikä mikään niistä ollut sellainen, mikä olisi saanut minut raivoihini, että miksi hitossa meidän täytyy opiskella jotain tällaista, tästä ei ole mitään hyötyä! (paitsi... yksi kurssi)
Anatomia: tärkeä. Microbiologia: erittäin mielenkiintoinen (etenkin immunologia osa sitä), vaikka ei yhtään oma juttuni. Fysiologia: enemmän oma juttuni, mielenkiintoinen ja tärkeä ymmärtää. Genetiikka: mielenkiintoista, etenkin kun seuraavan kesän viettää kehitysvammaisten parissa, niin ehkä pääsee näkemään, mitä on juuri opiskellut. Histologia: monet vihasivat, mutta itse ihan pidin(rakastin/vihasin vuorotellen). Latvia: hyvä oppia klinikkavaihetta varten. Omasta valinnaiskurssistani en puhu: se oli huono valinta, mutta ainakin pääsi vähällä.
Ensi syksynä osa edellä mainituista jatkuu, osa ei. Näin viikon levänneenä osaa jo vähän innostua ajatuksesta, että opinnot jatkuvat jossain kohtaa. Siihen asti, kiitos ja näkemiin, hyvää kesää ja niin edespäin. Saatan kirjoittaa satunnaisesti, mikäli keksin/ehdin. Ensi viikolla alkaa työt!!
loppusanat:
Harva pärjää tämän suon läpi yksin, eikä kenenkään pitäisi joutua yrittämään.
Nämä viimeiset ajatukset ovat tarkoitettu niin muistutukseksi itselleni kuin neuvoksi kaikille muillekin: muistakaa pyytäkää apua. Kysykää ääneen, ihmetelkää ja älkää ikinä tunteko häpeää siitä, jos ei tiedä, ymmärrä tai jaksa. Olen itsekin saanut paljon apuja niin ystäviltä omalta kurssiltani kuin mahtavilta tyypeiltä ylemmiltä semestereiltä, sekä tietysti perheeltä ja ystäviltä Suomessa. Apu on tullut koulumateriaalien muodossa, halauksina ja rohkaisevina sanoina, kokemuksen syvänä rintaäänenä, suorina neuvoina ja onnen toivotuksina. En osaa edes kuvailla, miten kiitollinen olen kaikille ihmisille ympärilläni tsempeistä ja ja rohkaisuista. Niitä on tämä keväänä tarvittu.
Huh! 10 päivää koulua jäljellä
20 päivää töiden alkuun
Väliin jää 10 (ihanaa! <3) vapaapäivää!!
Alkaa olla jo vähän sellainen olokin, että kaipaa lomaa. Loppurytinä ollut silti yllättävän inhimillistä etenkin sen jälkeen, kun oppitunnit loppuivat ja jäljellä oli enää vain tenttejä. Nyt on oikeasti aikaa lukea tenttejä varten, kun ei tarvitse sen lisäksi tehdä tunteja varten esitelmiä tai valmistautua viikkotesteihin.
Laskin kuukausi takaperin, että jäljellä oli vielä silloin 5viikkoa, 5 colloquiumia, 3 examia, anatomian suullinen lopputentti ("anatomy olympiad"), ja valinnaisaineen esitelmä. Eli viime viikot tosissaan ovat olleet melko hektisiä. Homma pysyy paketissa, kun ei jätä mitään roikkumaan ja tekee hommansa ajallaan. Syteen tai saveen. Kunhan pääsee läpi, niin arvosanoillakaan ei ole niiiiiin suurta väliä, vaikka autopass:a (yli 7 keskiarvo, kun arvostelu on 4-10) kannattaakin tavoitella etenkin aineista jotka jatkuvat 4. semesterillä - kuten physiologiassa ja microbiologiassa. Autopass helpottaa elämää siinä vaiheessa, kun tulee taas seuraava exam kausi ja voi skipata final examin hyvien arvosanojen ansiosta. Mutta tärkeintä silti on vain päästä läpi ja eteenpäin.
Henkisesti rankkoja nämä päivät ovat olleet. Jonain viikkoina ollut useampi tentti ja aina pitää vain ravistaa edellinen pois mielestä ja jatkaa seuraavaan. Silti kaikista rankin (ainakin itselleni) oli ehdottomasti tämän päivän anatomy "olympiad" (en tosiaan tiedä miksi he kutsuvat suullista tenttiä sillä nimellä). Meillä oli jo kokemusta olympiadista, 1. semesterillä. Silloin alueena oli luut, kallo, lihakset ja ligamentit anatomiasta. Muistan vain sen, että silloin minulle oli mennyt huonosti ja minulle oli jäänyt aivan kamala olo tilanteesta. Onhan se kuumottava tilanne, kun edessäsi istuu opettaja, joka voi kysyä sinulta mitä tahansa ja vastauksesi perusteella arvosanasi annetaan. En ole muutenkaan hyvä suullisissa tenteissä ja jännitän niitä kamalasti. Tenttiä ei (käytännössä) pysty reputtamaan (ellei kieltäydy vastaamasta yhtään mihinkään/jätä tulematta paikalle) mutta tilaisuus on silti stressaava. Oli silloin ja oli tänäänkin.
Hauska juttu sikäli, että olin jälleen saman opettajan (joka aiheutti minulle hirvittävät traumat ensimmäisellä kerralla) tentattavana. Ja kaikki meni hyvin. Aiheemme oli tällä kertaa paaaaljon laajempi (periaatteessa saattoivat kysyä mitä tahansa viimeisen 1.5 vuoden anatomiasta, vaikka käytännössä kysyivätkin lähinnä viimeisen vuoden asioista, eli CNS, PNS, organs ja verisuonet). Alku ei ollut ihan hirvittävän tasainen, sillä hän ensin kysyi aiheesta, josta minulla oli vain hyvin hatara muistikuva (topography of neck), mutta mongersin menemään sen vähän minkä muistin. Armeliaasti hän vaihtoi aihetta, antoi muovimallin kohdusta ja munasarjoista, ja aloin kertomaan kaiken minkä tiesin siitä. Muutaman täydentävän kysymyksen jälkeen olin vapaa ja huojentunut, että sain pidettyä hyvän arvosanan ja ennen kaikkea siitä, että se_oli_ohi!
Olin todella tyytyväinen, että sain lopulta saman opettajan kuin viimekerralla, sillä nyt jotenkin tuntuu siltä että olen "voittanut pelkoni" kohdatessani saman tilanteen ja henkilön uudestaan :D Tentti oli varmasti yhtä vaikea/helppo kuin viimekerrallakin, mutta tällä kertaa jäi vain paljon parempi fiilis tilanteesta... vaikka luultavasti jatkossakin tulen vihaamaan suullisia tenttejä.
10 päivää ja 2 tenttiä enää. Muutto, juhannus ja Foo Fighters:n keikka siinä välissä niin ikään, mutta pahin on ehdottomasti takana.
Niille, joille päivitän henkilökohtaisemmin kuulumisiani (ja luultavasti lukijoillekin) on tullut varmaan selväksi jo, ettei tämä ole suoranaisesti elämäni parasta aikaa. Vaikka pitäisi. Hei minähän olen totettamassa suurinta unelmaani, mitä minä olen valittamaan elämästäni!
Olen yrittänyt pitää blogikirjoituksissani edes jonkinlaista "tsemppimeininkiä" yllä, vaikka on varmaan selvää, ettei lääkis mitään sateenkaarien, saippuakuplien ja glittereillä höystettyä konfettien täyttämää elämää ole. Etenkään preklinikka. Tällä kertaa en jaksa. Sillä faktahan on, että tällä hetkellä ahkeraa opiskelijaa vituttaa kaikki alkaen maailmasta ja maailmankaikkeudesta ja jollain tavalla on vain päästettävä höyryjä.
Olen siis asunut Latviassa enempi vähempi vuoden. Riika on kiva ja kaunis kaupunki - eli paskemminkin olisi voinut käydä - mutta sitä on ehtinyt olla maisemissa jo sen verran, että silmät alkavat avautua myös kaupungin/maan vähemmän miellyttäviin puoliin.
Aloitetaan arkisista asioista, ennen kuin avaan oikeasti sanasen arkkuni. Osa asioista on (ja tiedän sen) naurettavan pieniä, mutta hei, en tullut tänne itseäni sensuroimaan, joten antaa mennä!
1) Turvalliset suojatiet
Tätä kaipaan valehtelematta joka_helvetin_päivä.
Ja tämä saa minut entistä vakuuttuneemmaksi, etten ole suurkaupunki-ihmisiä. Riika ei ole suuri, eikä ole sen liikennekään, mutta liikennekulttuuri on juuri sitä, mitä vanhalta Neuvostovaltiolta voi odottaa: hullu. Varsinkin koiranomistajana saan jatkuvasti olla varuillani (ja kyllä, myös silloin kun minulla on se pieni vihreä mies näyttämässä lupaa kulkea), koska etenkään kääntyvät autot eivät varo. Suomessa menen ehkä turhankin uhmakkaasti "autoilija saa syytteet jos tulee kolari" mentaliteetilla, mutta en täällä. Täällä täytyy oikeasti varoa.
2) Kuivat/lumettomat kävelykadut
Toinen asia, johon tuskin kiinnittäisin huomiota, ellen olisi jatkuvasti säästä riippumatta koiran kanssa liikkeessä...
Joko sataa vettä, ja kadut tulvii koska viemäröinnit on persiillään ja kadut kuopillaan, tai sitten sataa lunta, ja kadunpätkä ovat täynnä lunta, koska lumenluonti juuri kyseisestä paikasta on "jonkun muun" homma. Täällä on valehtelematta katuja, joissa on aina muutama sadanmetrin pätkä, mistä on lumet luomatta. Ja tämä johtuu siitä, että täällä tuntuu olevan jokaiselle kadunpätkälleen ne omat tietyt lakaisija-tädit ja -sedät (eläkeläisiä? valtion "työttömiä"? isännöistijöitä? En tiedä, keitä he tarkalleen ovat, mutta homma toimii vaihtelevasti kadunpätkä kerrallaan). Nyt on onneksi vihdoin tullut kevät ja kadut kuivuneet, mutta vielä kuukausi sitten kiristelin hampaita ja paljon, varsinkin kun vuoropäivin tuli joko vettä tai lunta joka sitten muuttui taas vedeksi ja lopputulos oli se, että märkä ja kurainen sai olla koko ajan.
3) Säädyllisen hintainen (suodatin)kahvi
Sanotaan näin, että suodatinkahvista saa helposti maksaa 10€. Etenkin jos on kiinnostunut minkäänlaisista ympäristöön tai reiluun kauppaan liittyvistä pikkuseikoista. Opiskelijana tuskin tulee yllätyksenä, että kahvinkulutukseni on varsin suuri.
Enpä olisi ikinä uskonut, että Suomessa (jossa yleisesti paljon korkeammat hinnat ruokakaupoissa) on halvempi peruskahvi kuin täällä.
4) Juotava hanavesi
Tai edes hanavesi, joka ei vetäisi tukkaa tuhannen solmuun.
Meillä on aina vähän väliä väittelyä siitä, onko vesi juomakelpoista vai ei. Microbien puolesta ei pitäisi olla mitään ongelmaa (näin on joku proffa kai väittänyt), mutta ihan omien empiiristen tutkimuksieni perusteella olen silti sitä mieltä, ettei vettä kannata keitettynäkään juoda. Ja ehkä se ei tosiaan johdu vedestä vaan putkista, joita tuskin on uusittu kauttaaltaan etenkään vanhoista taloista.
Oma mielipiteeni vahvistui viimeistään siinä kohtaa, kun olin joululomalla ollut kampaajalla. Kampaajani katsoi pitkään hiuksiani (jotka ensinnäkin olivat kamalassa kunnossa vaikka edellisestä värjäyksestä oli herra ties kuinka pitkä aika) ja sanoi lähtevänsä hakemaan sitruunaa. Ilmeisesti pehkoni oli sen verran täynnä rautaa, että se alkoi näkyä sekä värissä (vihertävänä) ja kunnossa (märkänä yhtä ihastuttava kuin kissan oksentama karvapallo). Virheistä tuli opittua ja nyt matkassa on syväpuhdistava shampoo.
5) Asiakaspalvelu
Tai sen puute. Tämä on asia, jolle jaksan (liian) usein ummistaa silmäni, mutta asiakaspalvelu täällä on usein todella tökeröä. En tiedä johtuuko se siitä, että olemme ulkomaalaisia vai kuulostavatko asiakaspalvelun iloiset ammattilaiset vain töykeiltä, koska heidän englantinsa ei välttämättä ole paras mahdollinen? Olkoon sitten kielimuuri tai kulttuurimuuri, mutta perseestä se on. Ja saa minut arvostamaan entisestään niitä paikkoja, joissa palvelu on ystävällistä. Olen yrittänyt opetella latviaa, jotta osaisin asioida paikallisten kanssa heidän omalla kielellään, mutta tämäkään ei aina onnistu jos a) he ovat venäjänkielisiä b) asianomaiset vaihtavat heti englantiin, koska säikähtävät paskaa latviaani. Ymmärrän, että ihmiset haluavat hoitaa asiat nopeammin pois alta, mutta minä yritän! Ja kumma kyllä kehitys jää heikoksi, jos ei pääse harjoittelemaan.
(Btw ruotsinkieliset: te olette myös raivostuttavia. Älkää vaihtako heti suomeksi/englanniksi, jos toinen ei puhu täydellistä ruotsia. Yleensä sillä on syynsä, miksi edes toinen yrittää..)
Mutta niin... sitä mukaan, kun Riika vituttaa, huomaan että ikävöin Turkua. En niinkään kaupunkina, vaan paikkana, johon selvästi kuuluin. Siellä asuu edelleen valtaosa ystävistäni, perheeni niin ikään lähikunnissa. Täällä ollaan selvästi "vain väliaikaisesti". Täällä on kotini ja kämppäni, mutta en "kuulu" tänne enkä oikeastaan haluakaan. Haluan vain suorittaa nopeasti kouluni pois alta, jotta voisin palata takaisin - paikkaan, joka ei enää siinä kohtaan ole olemassa. Turku tietenkin pysyy paikoillaan, mutta elämä ja ihmiset eivät ja huomaan pelkääväni, että paluuhetken koittaessa olen aivan yhtä tyhjän päällä ja "ei mihinkään kuuluvana" kuin silloin, kun muutin Riikaan. Nämä ovat tietenkin vain väsyneen mielen kauhukuvia, mutta ikävä kyllä myös realistisia. En voi olla edes itse varma siitä, että päädyn töihin Turun alueelle!
Etenkin tänä keväänä, olen huomannut olevani jatkuvasti väsynyt, kärttyinen ja stressaantunut, vaikka välillä yritänkin piilottaa asioita hymyn, sarkasmin tai vähättelyn taakse. Huomaan, että on päiviä, kun en oikeasti vain jaksa välittää opiskelusta, vaikka koulu on minulle tärkeä asia ja haluaisin oikeasti oppia ja saada hyviä arvosanojakin. Pahinta välinpitämättömyydessä onkin se, että se keinahtaa helposti itse-sabotoinnin puolelle: kun ei jaksa, ei motivoi, ei tee ja lopulta kirjaimellisesti sahaa omaa oksaansa ja tekee elämästään vielä hankalampaa.Tiedän, että tämä mielialojen heittely on luultavasti vain väliaikaista ja stressiperäistä, mutta tietoisuus siitä ei tee eteenpäin rämpimisestä yhtään sen miellyttävämpää. Vaikka ehkä pitäisi. "This too shall pass" on mantra, jota yritän itselleni hokea. Asetan itselleni pieniä tavoitteita: "tämä koe", "tämä viikko", "tämä päivä". Kunhan yhdestä esteestä selvitään, jotta voi sitten siirtyä seuraavaan.
Olisi tietenkin ihanaa, jos voisi aina elää kuten saarnaa. Tiedän täsmälleen, minkälaisen tsemppipuheen pitäisin ystävälleni, jos joku näistä asioista minulle avautuisi. Valitettavasti itseään (ja järjenääntään) on vain joskus vaikea kuunnella.
Vielä viikko (8päivää tarkalleen ottaen) ja kaksi koetta, niin sitten saa tauon. Sen jaksaa vaikka päällään seisoa (toivottavasti nenä kirjassa).
ps. Viikon (kuukauden) teemabiisi: PMMP:n Kevään Valo
... ja ei, kevät ei selvästikään sovi minulle..
pps. Tarkoitus ei ole huolestuttaa, vain tuulettaa. Koska aina elämä ei vain ole hattaraista edes/etenkään lääketieteenopiskelijalla
Vähän toisenlainen postaus asiasta, jota olen joutunut paljon pohtimaan etenkin viimeisen kahden kuukauden aikana.
Elikkäs; "Once upon a time there was a hair..."
Värjäsin uudenvuoden kunniaksi tukkani lilaksi. Ja jos joku olisi sanonut minulle, minkälainen silta siitä tulee vielä erilaisille keskusteluille, niin en olisi uskonut. Hiukset. Oikeasti. Minulla on ollut jos jonkinmoinen tyyli, mutta koskaan ennen se ei ole avannut keskusteluja sen syvemmin kuin "Uusi tukka, kiva!"
#silmäpussit
Ei ollut kuitenkaan yksi eikä kaksikaan kertaa, kun kommentti olikin kategoriaa "Oo, sulla on tollainen feministitukka". En ole ikinä ottanut kommenttia mitenkään hyvänä tai pahana - usein tilainteisiin on liittynyt alkoholia ja kommentoijat ovat olleet tuttuja ja hyväntahtoisia. Mutta koska tiedän, että aihe on vähän kuuma peruna, on ollut ihan mielenkiintoista jatkaa keskustelua. Ensimmäinen vastaukseni usein onkin ollut tyyliin "vaikka itseni feministiksi koenkin, niin en minä hiuksiani lilaksi sen takia värjännyt".
Tässä kohtaa näkee, mitä ihmiset aiheesta ajattelevat ja minkälaisia mielikuvia heillä aiheesta on. Ja yleisesti ottaen ne eivät ole hyviä. Tällä hetkellä ei selvästikään ole "hyvä juttu" kutsua itseään tai tulla kutsutuksi feministiksi. Muistan kyllä itsekin (joskus kauan, kauan sitten), minkälainen (yllättynyt) ensireaktioni oli siihen, kun eräs mies tunnusti täysin vilpittömästi olevansa feministi ja ylpeä siitä. Aihe on arka ja siihen liittyy paljon negatiivisia mielikuvia. Ja ikävä kyllä ihan syystäkin.
Itselleni feminismi on ollut aina naisten aseman parantamista ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistämistä. Piste.
Tiedän, että on ääriliikkeitä, jotka tuntuvat tavoittelevan pikemminkin miesten alistamista kuin tasa-arvoa, mutta minun on vaikea nähdä heitä feministeinä tai ottaa heitä edes tosissaan. Ikävä kyllä vain nämä äänekkäimmät ääriryhmät sabotoivat maltillisempienkin maineet. Eikä feminismi ole ainoa sana, joka kärsii väärinkäytöstä. Esimerkiksi "isänmaallisuus" ja "maahanmuuttokriittinen" tuntuivat olevan jossain kohtaa pikemminkin kaunis vastine rasismille ja muukalaisvihalle.
Yritän olla menemättä sen enempää poliittiseksi, mutta mielestäni näitä asioita on hyvä ajatella ja tiedostaa. Haluaisin, että feminismistä tulisi vähemmän kirosana ja että termi liittyisi jälleen oleellisiin asioihin: sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Naisten asema on etenkin Suomessa hyvä, vaikkei asiat täydellisesti ole. Mutta ei ole miehilläkään. Asevelvollisuus/siviilipalvelu, huoltajuus-kiistat, vanhempainvapaat, asema työelämässä ja niin edelleen...aiheita kyllä riittää.
Ja niin. Jotkut tuntuvat ärsyyntyvän siitä, että miksi termin pitää olla "feministi", eikä joku toinen, joka selvästi on poliittisesti korrektisti tasa-arvoinen, eikä viittaa kumpaakaan sukupuoleen...
...
Se. On. Sana. Vain yksi sana. Miten sanalle voi olla niin allerginen? Ja itseasiassa vain sanan alulle "fem". Jos jonkun mielestä feminismin suurin synti on termi itsessään, eikä sen takia voi ajaa tasa-arvoa (niin, eli myös miesten etuja), niin voi hyvää päivää.. Minun mielestä se on aivan yhtä typerää kuin se, että jotkut ottavat hernetölkkejä sieraimiinsa termeistä "esimies, lakimies, virkamies tai putkimies", vain koska sanojen perässä on "mies". Kynä toki on miekkaa mahtavampi, mutta joskus se antaa tilaa myös typeryydelle.
