3rd. semester: mitä jäi käteen?

This was quite a ride.

Nyt kun olen jo hetken aikaa saanut levättyä, on aika katsoa taaksepäin ja ihmetellä, mitä jäi käteen viimeisimmästä semesteristä RSU:ssa.

Eli, jälleen yksi puolivuotinen lääkistä taputeltu ja olo on jotain rekan alle jääneen ja helpottuneen väliltä. Ajattelin tällä kertaa omistaa postaukseni yhdelle lempi sarjakuvista-artistilleni (TheAwkwardYeti) jo ihan siitä syystä, että kyseiset sarjakuvat ovat saaneet minut nauramaan myös vaikeimpina hetkinä.

Stressi on tappavaa, sanotaan. Ja henkilökohtaisesti minun on (yhä) paljon tehtävä töitä sen eteen, ettei stressi käy ylitsepääsemättömäksi. Etenkin semesterin alku oli rankka, kun piti tottua tiukkaan lukujärjestykseen ja kasvaneeseen työmäärään, maustettuna liian suurella kunnianhimolla ja itsekritiikillä. Lisäksi pääsiäiseen asti minulla oli koira mukana matkassa, joka toisinaan aiheutti aikataulu ongelmia ja extra-stressiä. 

Ystäväni unettomuus... Mistä olen puhunut ennenkin. Stressi ja unettomuus ovat usein erottamattomat bestikset; ei yhtä ilman toista. Tämä duo on erittäin rasittava etenkin silloin, kun olisi paljon tehtävää (eli aina) ja pitäisi pystyä keskittymään ja oppia uusia asioita. Opin jälleen kerran kantapään kautta, että minun täytyy oppia nukkumaan. Se, että nukkuu kahtena edellisenä yönä 4 tuntia ja niistä seuraavana 16 (yes, this happened), ei ihan vastaa normaalia, toivottavaa elämänrytmiä, jolla jaksaa paahtaa pitkiä aikoja.

Toinen asia, jota itseni pitää opetella on vapaa-ajasta nauttiminen.

Sillä sitäkin on, mutta kaikki ilo vapaa-ajasta karisee, jos ajan käyttää murehtimiseen, että "pitäisi tehdä sitä tai tätä". Itse aloin pitää jo varsin varhaisessa vaiheessa lauantaita pyhänä vapaapäivänäni. Päätin, että silloin en tee mitään ja piste. Toisinaan yritin huijata itseäni, että lähden kirjastolle la aamuna aikaisin, mutta kappas ja kumma, usein olin niin väsynyt edellisestä viikosta, etten saanut itseäni ylös sängystä. Kroppaa pitää kuunneella ja ainakin omani kaipasi lepoa. Mutta silloin pitää myös vain tehdä sopimus itsensä kanssa, että tänään en ajattele kouluasioita. Scandinavian music group:n sanoituksia lainaten: "Metsä palaa rajan takana, minä vain nukun".
(SMG: Vieläkö soitan banjoa?)

Kaikkein vaikeinta on ehkä luottaa itseensä, että kyllä minä pärjään, kunhan teen parhaani.

Niin hyviä ja opettavaisia kuin välivuodet minulle olivatkin, niin hyvä luoja kolmen vuoden perättäinen pääsykoe-rumba tuhosi itsetuntoni akateemisesti aivan tyystin. Eikä asiaa auttanut lainkaan se, että harharetkeni AMK:ssa ja Turun yliopistossa eivät olleet millään tavalla akateemisia riemuvoittoja.

On vaikea päästää irti siitä "en ole tarpeeksi hyvä" identiteetistä.  Se on hirveä taakka, joka ei kysy järkeä tai logiikkaa. Mutta siitä huolimatta siitä pitää yrittää päästää irti. Minun on yhä vaikea sanoa ääneen, että "hei, minä olen hyvä!", vaikka totuus on, että keskiarvoni on 7.2/10 niistä kursseista, joista ollaan tähän asti saatu loppuarvosana. Ehkä se on nykyajan trendi, että kaikessa pitää olla erinomainen, ennen kuin kehtaa kehua itseään.

"Embrace the average" on ihan hyvä asia muistaa, myös lääketieteen opinnoissa toisinaan. Kun fakta on se, että jokainen meistä ei tule olemaan kirurgi tai neurologi - eikä silloin tarvitse olla erinomainen näissä asioissa. Ihmisten (täydellisyyden) tavoitteellisuudessa ei ole mitään vikaa, ennen kuin siitä tulee (esimerkiksi) este mennä tenttiin, koska "en ole valmis, en osaa vielä tätä asiaa täydellisesti". Näitäkin ihmisiä on.

Lääkis on kestävyysurheilu (ehkä sen takia niin moni urheilee vapaa-ajallaan).

Ei riitä, että kuulee, oppii, kertaa, tenttii ja PUM olet valmis. Kun heti edellisen tentin jälkeen tulee toinen ja kolmas ja neljäs tentti tai tehtävä tai esitelmä ja niin edes päin. Ja aina homma ei suju. Joskus on huonoja päiviä tai viikkoja, jolloin voisi heittää pyyhkeen kehään ja todeta, että "F*ck it! En jaksa enää!". Pahimpina hetkinä itseäni helpottivat erilaiset  työlistat, kalenteri ja loppua kohden päivien/viikkojen laskeminen.

Tärkeä asia, minkä myös opin vihdoin, on asioista irti päästäminen. Ei voi jäädä odottamaan ja stressaamaan sitä, miten edellinen tentti mahtoikaan mennä, kun pitää keskittää jo energia ja ajatukset seuraavaan. Jos se menikin huonosti, niin perästähän kuuluu.  "Let it go and get. up!"

Etenkin tämän semesterin aikana olin itse muutaman kerran aika tiukilla ja olen enemmän kuin tyytyväinen, että minulla on koko kesä aikaa (töissä, haha) palautua ennen seuraavaa (ilmeisesti vielä eeppisempää) semesteriä. Täysi hatunnosto niille, jotka joutuvat paahtamaan koko 2. opiskeluvuoden vain lyhyellä, lukukausien välisellä tauolla (taisi kestää jopa viikon/viikonlopun).

Okei. Olen siis puolet postauksesta (ja viime keväästä) valittanut siitä, että on kiire, on paljon hommaa, stressiä ja niin edespäin...
Hassu juttu on, että verrattuna ensimmäiseen vuoteen, tämä (rankin) puolivuotinen on kuitenkin ollut paras ja mielenkiintoisin tähän asti. Meillä loppujen lopuksi oli varsin vähän kursseja (joskin isoja kokonaisuuksia), eikä mikään niistä ollut sellainen, mikä olisi saanut minut raivoihini, että miksi hitossa meidän täytyy opiskella jotain tällaista, tästä ei ole mitään hyötyä! (paitsi... yksi kurssi)

Anatomia: tärkeä. Microbiologia: erittäin mielenkiintoinen (etenkin immunologia osa sitä), vaikka ei yhtään oma juttuni. Fysiologia: enemmän oma juttuni, mielenkiintoinen ja tärkeä ymmärtää. Genetiikka: mielenkiintoista, etenkin kun seuraavan kesän viettää kehitysvammaisten parissa, niin ehkä pääsee näkemään, mitä on juuri opiskellut. Histologia: monet vihasivat, mutta itse ihan pidin(rakastin/vihasin vuorotellen). Latvia: hyvä oppia klinikkavaihetta varten. Omasta valinnaiskurssistani en puhu: se oli huono valinta, mutta ainakin pääsi vähällä.

Ensi syksynä osa edellä mainituista jatkuu, osa ei. Näin viikon levänneenä osaa jo vähän innostua ajatuksesta, että opinnot jatkuvat jossain kohtaa. Siihen asti, kiitos ja näkemiin, hyvää kesää ja niin edespäin. Saatan kirjoittaa satunnaisesti, mikäli keksin/ehdin. Ensi viikolla alkaa työt!!

loppusanat:

Harva pärjää tämän suon läpi yksin, eikä kenenkään pitäisi joutua yrittämään.

Nämä viimeiset ajatukset ovat tarkoitettu niin muistutukseksi itselleni kuin neuvoksi kaikille muillekin: muistakaa pyytäkää apua. Kysykää ääneen, ihmetelkää ja älkää ikinä tunteko häpeää siitä, jos ei tiedä, ymmärrä tai jaksa. Olen itsekin saanut paljon apuja niin ystäviltä omalta kurssiltani kuin mahtavilta tyypeiltä ylemmiltä semestereiltä, sekä tietysti perheeltä ja ystäviltä Suomessa. Apu on tullut koulumateriaalien muodossa, halauksina ja rohkaisevina sanoina, kokemuksen syvänä rintaäänenä, suorina neuvoina ja onnen toivotuksina. En osaa edes kuvailla, miten kiitollinen olen kaikille ihmisille ympärilläni tsempeistä ja ja rohkaisuista. Niitä on tämä keväänä tarvittu.

So, keep it simple, stupid: Kiitos!