Asioita joita ikävöin

Pakko tuulettaa.

Niille, joille päivitän henkilökohtaisemmin kuulumisiani (ja luultavasti lukijoillekin) on tullut varmaan selväksi jo, ettei tämä ole suoranaisesti elämäni parasta aikaa. Vaikka pitäisi. Hei minähän olen totettamassa suurinta unelmaani, mitä minä olen valittamaan elämästäni!

Olen yrittänyt pitää blogikirjoituksissani edes jonkinlaista "tsemppimeininkiä" yllä, vaikka on varmaan selvää, ettei lääkis mitään sateenkaarien, saippuakuplien  ja glittereillä höystettyä konfettien täyttämää elämää ole. Etenkään preklinikka. Tällä kertaa en jaksa. Sillä faktahan on, että tällä hetkellä ahkeraa opiskelijaa vituttaa kaikki alkaen maailmasta ja maailmankaikkeudesta ja jollain tavalla on vain päästettävä höyryjä.

Olen siis asunut Latviassa enempi vähempi vuoden. Riika on kiva ja kaunis kaupunki - eli paskemminkin olisi voinut käydä - mutta sitä on ehtinyt olla maisemissa jo sen verran, että silmät alkavat avautua myös kaupungin/maan vähemmän miellyttäviin puoliin.
Aloitetaan arkisista asioista, ennen kuin avaan oikeasti sanasen arkkuni. Osa asioista on (ja tiedän sen) naurettavan pieniä, mutta hei, en tullut tänne itseäni sensuroimaan, joten antaa mennä!

1) Turvalliset suojatiet
Tätä kaipaan valehtelematta joka_helvetin_päivä.
Ja tämä saa minut entistä vakuuttuneemmaksi, etten ole suurkaupunki-ihmisiä. Riika ei ole suuri, eikä ole sen liikennekään, mutta liikennekulttuuri on juuri sitä, mitä vanhalta Neuvostovaltiolta voi odottaa: hullu. Varsinkin koiranomistajana saan jatkuvasti olla varuillani (ja kyllä, myös silloin kun minulla on se pieni vihreä mies näyttämässä lupaa kulkea), koska etenkään kääntyvät autot eivät varo. Suomessa menen ehkä turhankin uhmakkaasti "autoilija saa syytteet jos tulee kolari" mentaliteetilla, mutta en täällä. Täällä täytyy oikeasti varoa.

2) Kuivat/lumettomat kävelykadut
Toinen asia, johon tuskin kiinnittäisin huomiota, ellen olisi jatkuvasti säästä riippumatta koiran kanssa liikkeessä...
Joko sataa vettä, ja kadut tulvii koska viemäröinnit on persiillään ja kadut kuopillaan, tai sitten sataa lunta, ja kadunpätkä ovat täynnä lunta, koska lumenluonti juuri kyseisestä paikasta on "jonkun muun" homma. Täällä on valehtelematta katuja, joissa on aina muutama sadanmetrin pätkä, mistä on lumet luomatta. Ja tämä johtuu siitä, että täällä tuntuu olevan jokaiselle kadunpätkälleen ne omat tietyt lakaisija-tädit ja -sedät (eläkeläisiä? valtion "työttömiä"? isännöistijöitä? En tiedä, keitä he tarkalleen ovat, mutta homma toimii vaihtelevasti kadunpätkä kerrallaan). Nyt on onneksi vihdoin tullut kevät ja kadut kuivuneet, mutta vielä kuukausi sitten kiristelin hampaita ja paljon, varsinkin kun vuoropäivin tuli joko vettä tai lunta joka sitten muuttui taas vedeksi ja lopputulos oli se, että märkä ja kurainen sai olla koko ajan.

3) Säädyllisen hintainen (suodatin)kahvi
Sanotaan näin, että suodatinkahvista saa helposti maksaa 10€. Etenkin jos on kiinnostunut minkäänlaisista ympäristöön tai reiluun kauppaan liittyvistä pikkuseikoista.
Opiskelijana tuskin tulee yllätyksenä, että kahvinkulutukseni on varsin suuri.
Enpä olisi ikinä uskonut, että Suomessa (jossa yleisesti paljon korkeammat hinnat ruokakaupoissa) on halvempi peruskahvi kuin täällä.

4) Juotava hanavesi
Tai edes hanavesi, joka ei vetäisi tukkaa tuhannen solmuun.
Meillä on aina vähän väliä väittelyä siitä, onko vesi juomakelpoista vai ei. Microbien puolesta ei pitäisi olla mitään ongelmaa (näin on joku proffa kai väittänyt), mutta ihan omien empiiristen tutkimuksieni perusteella olen silti sitä mieltä, ettei vettä kannata keitettynäkään juoda. Ja ehkä se ei tosiaan johdu vedestä vaan putkista, joita tuskin on uusittu kauttaaltaan etenkään vanhoista taloista.
Oma mielipiteeni vahvistui viimeistään siinä kohtaa, kun olin joululomalla ollut kampaajalla. Kampaajani katsoi pitkään hiuksiani (jotka ensinnäkin olivat kamalassa kunnossa vaikka edellisestä värjäyksestä oli herra ties kuinka pitkä aika) ja sanoi lähtevänsä hakemaan sitruunaa. Ilmeisesti pehkoni oli sen verran täynnä rautaa, että se alkoi näkyä sekä värissä (vihertävänä) ja kunnossa (märkänä yhtä ihastuttava kuin kissan oksentama karvapallo). Virheistä tuli opittua ja nyt matkassa on syväpuhdistava shampoo.

5) Asiakaspalvelu
Tai sen puute. Tämä on asia, jolle jaksan (liian) usein ummistaa silmäni, mutta asiakaspalvelu täällä on usein todella tökeröä. En tiedä johtuuko se siitä, että olemme ulkomaalaisia vai kuulostavatko asiakaspalvelun iloiset ammattilaiset vain töykeiltä, koska heidän englantinsa ei välttämättä ole paras mahdollinen? Olkoon sitten kielimuuri tai kulttuurimuuri, mutta perseestä se on. Ja saa minut arvostamaan entisestään niitä paikkoja, joissa palvelu on ystävällistä. Olen yrittänyt opetella latviaa, jotta osaisin asioida paikallisten kanssa heidän omalla kielellään, mutta tämäkään ei aina onnistu jos a) he ovat venäjänkielisiä b) asianomaiset vaihtavat heti englantiin, koska säikähtävät paskaa latviaani. Ymmärrän, että ihmiset haluavat hoitaa asiat nopeammin pois alta, mutta minä yritän! Ja kumma kyllä kehitys jää heikoksi, jos ei pääse harjoittelemaan.
(Btw ruotsinkieliset: te olette myös raivostuttavia. Älkää vaihtako heti suomeksi/englanniksi, jos toinen ei puhu täydellistä ruotsia. Yleensä sillä on syynsä, miksi edes toinen yrittää..)

Mutta niin... sitä mukaan, kun Riika vituttaa, huomaan että ikävöin Turkua. En niinkään kaupunkina, vaan paikkana, johon selvästi kuuluin. Siellä asuu edelleen valtaosa ystävistäni, perheeni niin ikään lähikunnissa. Täällä ollaan selvästi "vain väliaikaisesti". Täällä on kotini ja kämppäni, mutta en "kuulu" tänne enkä oikeastaan haluakaan. Haluan vain suorittaa nopeasti kouluni pois alta, jotta voisin palata takaisin - paikkaan, joka ei enää siinä kohtaan ole olemassa. Turku tietenkin pysyy paikoillaan, mutta elämä ja ihmiset eivät ja huomaan pelkääväni, että paluuhetken koittaessa olen aivan yhtä tyhjän päällä ja "ei mihinkään kuuluvana" kuin silloin, kun muutin Riikaan. Nämä ovat tietenkin vain väsyneen mielen kauhukuvia, mutta ikävä kyllä myös realistisia. En voi olla edes itse varma siitä, että päädyn töihin Turun alueelle!

Etenkin tänä keväänä, olen huomannut olevani jatkuvasti väsynyt, kärttyinen ja stressaantunut, vaikka välillä yritänkin piilottaa asioita hymyn, sarkasmin tai vähättelyn taakse. Huomaan, että on päiviä, kun en oikeasti vain jaksa välittää opiskelusta, vaikka koulu on minulle tärkeä asia ja haluaisin oikeasti oppia ja saada hyviä arvosanojakin. Pahinta välinpitämättömyydessä onkin se, että se keinahtaa helposti itse-sabotoinnin puolelle: kun ei jaksa, ei motivoi, ei tee ja lopulta kirjaimellisesti sahaa omaa oksaansa ja tekee elämästään vielä hankalampaa.Tiedän, että tämä mielialojen heittely on luultavasti vain väliaikaista ja stressiperäistä, mutta tietoisuus siitä ei tee eteenpäin rämpimisestä yhtään sen miellyttävämpää. Vaikka ehkä pitäisi. "This too shall pass" on mantra, jota yritän itselleni hokea. Asetan itselleni pieniä tavoitteita: "tämä koe", "tämä viikko", "tämä päivä". Kunhan yhdestä esteestä selvitään, jotta voi sitten siirtyä seuraavaan.

Olisi tietenkin ihanaa, jos voisi aina elää kuten saarnaa. Tiedän täsmälleen, minkälaisen tsemppipuheen pitäisin ystävälleni, jos joku näistä asioista minulle avautuisi. Valitettavasti itseään (ja järjenääntään) on vain joskus vaikea kuunnella.

Vielä viikko (8päivää tarkalleen ottaen) ja kaksi koetta, niin sitten saa tauon. Sen jaksaa vaikka päällään seisoa (toivottavasti nenä kirjassa).

ps. Viikon (kuukauden) teemabiisi: PMMP:n Kevään Valo

... ja ei, kevät ei selvästikään sovi minulle.. 

pps. Tarkoitus ei ole huolestuttaa, vain tuulettaa.
Koska aina elämä ei vain ole hattaraista edes/etenkään lääketieteenopiskelijalla

 ja se on ihan okei.

Mukavuusrajojen tuolla puolen

Ihana Sarah Andersen

Pikapostaus "ruuhkaviikoilta".

Eli nyt se kiire on sitten löytänyt minut ja napannut kunnolla niskalenkkiin.
Takana ehdottomasti tämän syksyn rankin viikko (ja kirjoitan tätä siis keskiviikkona, haha!), mutta vielä ollaan hengissä --- helvetillisestä köhästä huolimatta. En tiedä mikä siinä aina on, kun kaiken - stressin, kiireen ja flunssan - täytyy rysähtää kerralla niskaan. Lenkkeily siis on pakostakin taas jäänyt ja kotona odottaa siksi aina entistäkin energisempi koiranpallero piristämässä flunssaista stressi-kimppua.

Takana siis biokemian ja anatomian ensimmäiset tentit lievässä lääketokkurassa ja seuraavina kahtena viikkoina on niin ikään kaksi tenttiä per viikko. Tämä oli tiedossa jo ajat sitten, ja siksi olen yrittänyt (enemmän tai vähemmän) valmistautua juuri näihin viikkoihin (henkisesti ja opiskellen) jo aikaisemmin. Ja juuri tästä syystä yksinkertaisesti inhoan, kun yks kaks tuleekin säätöä. Etenkin kun säätö johtuu vain siitä, että on ne samat ihmiset jotka valittavat aina ja kaikesta.

Muistisääntö joka jäi elämään muodossa "big boobs matter more"

Lyhyestä virsi kaunis: koko vuosikurssin koeaikataulut heitti häränpyllyä, koska osa ihmisistä kitisi niistä ja molecular biologyn department oletti/kuvitteli/tuli lopputulokseen, että kaikki olivat samaa mieltä ja halusivat muutoksia aikatauluihin. Lopputulos: iso sotku ja kiukkuisia ihmisiä, jotka eivät olleet alunalkujaan mitään muutoksia pyytäneet ja jotka joutuvat nyt setvimään muita kokeita eri päiville (RSU:ssa ensimmäisen vuoden opiskelijoille ei saa olla kuin maximissaan kaksi colloa viikossa, ja omalle ryhmälleni oli vähällä napsahtaa kaksi colloa ja yksi exam nyt peräkkäisille päiville) Toivottavasti konkreettiset aikataulumuutokset jäävät pieniksi, mutta ei tämä ainakaan tätä hektistä ja stressintäytteistä viikkoa parantanut. En usko, että kukaan odotti, että tästä nousisi tällainen farssi, mutta kun koulua on ennen joululomaa jäljellä alle kaksi kuukautta, niin viikko sinne tänne vaikuttaa kummasti kokonaisuuteen. Ikävintä tilanne on niille, jotka ovat varailleet jo lentoja kotiin lomiksi, koska kuvittelivat tietävänsä koeaikataulunsa.

#perjantai edit.

Tulihan se viikonloppu vihdoin ja ehdin/jaksoin/kykenin jopa viimeistelemään postauksen!! Villinä suunnitelmana olisi viettää aika histologian parissa <3
Aivotoiminnan puuttuessa korvataan löpinä kuvilla tällä kertaa. Täällä on mitä kaunein syksy! Aamut on kyllä välillä hävyttömän kylmiä, etenkin kun tuulee, mutta siitä huolimatta odotan jo ensilunta ja talvea.

Tattis, yliväsynyt keuhkotautinen kiittää ja kuittaa, ja lepää loppuillan.

Space Monkey!!

Cake tax
Tyylikkäästi muovipurkin kansi lautasena koska tistkaaminen on tunnetusti yliarvostettua

Kypsä, kypsempi, pääsykokeisiin lukija

BAD MOOD ALERT!

Stressaantuneen (kypsän) pääsykoisiin valmistautuvan avautuminen.

Mukaviin tai edes parempiin tunnelmiin palataan noin viikon päästä.

Ja niin, jos haet itsekin, saatat samaistua.

Se nyt ei ole salaisuus, eikä mikään, että lääketiedettä pyrin lukemaan aivan kuin ne sadat muutkin hullut, jotka  (tälläkin hetkellä) kuluttavat ahtereitaan kirjastoissa/kotonaan työpöydän ääressä, niskat ja hartiat tuhannen jumissa ja vatsahaavan alku riesanaan. Tämä ei ole todellakaan mikään ensimmäinen kerta, kun haen. Kaukana siitä. Olen hakenut niin moneen kouluun, että olen pudonnut jo aikapäiviä sitten laskuista. Turkuun, Tampereelle, Lahteen, Kuopioon. Ammattikorkeakouluun ja yliopistoon. Yksi paikka aukesi, mutta ala ei tuntunutkaan omalta ja vaihtoonhan se meni. Nyt - viisi vuotta lukion jälkeen - alan olla melkoisen kypsä tähän "etsimiseen".

Olenko hakenut koko tämän ajan lääketiedettä? En todellakaan! Olen mennyt kuin tuuliviiri paikasta toiseen, koska en ole osannut päättää, tuleeko minusta lääkäriä vai muusikkoa. Sosiaalityöntekijää vai vaikkapa floristia. Olen ehkä eräällä tavalla "oman aikani lapsi" siinä mielessä, että en halua vain työtä, josta saa säännölliset tulot ja ehkä joskus palkalliset kesälomat. Haluan työn, jota rakastan, johon innostun ja jossa voin kehittyä ja samalla tuntea itseni hyödylliseksi. Haluan mieluummin toteuttaa unelmia kuin mennä siitä, mistä aita on matalin. Oman itseni - ja unelmani - löytämisessä meni vain melkoisen kauan. Enkä mielestäni ole vieläkään liian "vanha" muuttamaan suunnitelmiani (sen sadannen kerran..)

Minua sapettaa, miten paljon nykyään kasataan paineita "sen oikean" koulupaikan löytämiseksi. Puhutaan kiintiöistä niille, joilla on jo opiskelupaikka. Puhutaan siitä, ettei toiseen samantasoiseen tutkintoon annetakaan enää kelan opintotukea. En ole aivan varma, ovatko molemmat jo käytössä. Ymmärrän, että halutaan ihmisiä valmiiksi opinnoista ja työelämään, mutta en usko että tämä tulee kantamaan pitkässä tähtäimessä.

Mitä käy niille, jotka muuttavat mieltään kesken opintojen?
Tunnen heitä monia. Kuulun tähän ryhmään itsekin. Moni hakee vain jonnekin joka on ollut "kivaa lukiossa" - kuten kieliä tai historiaa - mutta ei todella tiedä, mitä haluaisi tehdä ammatikseen. Opiskelemaanhan on "pakko" hakea, koska muuten ei saa työttömyystukea, jos ei löydykään töitä... Joita tunnetusti nuorille on myös pilvinpimein tarjolla.

Entä niille, jotka eivät saakaan "sitä oikeaa" paikkaa? 
Ei ensimmäisellä, eikä toisella keraa? Kaikki eivät saa kolmannellakaan. Pitäisikö siinä jäädä makaamaan laakereilleen? Vai opiskella jotain siinä välillä? Ehkä löytää unelmansa sittenkin vahingossa? Itse tuskailen jatkuvasti, uskallanko ottaa mitään opiskelupaikkaa vastaan, jos saan jonkun muun kuin lääketieteen. Optimisti minussa uskoo, että yrittämällä pääsee aina, niin kauan kuin Suomessa on pääsykoe-järjestelyt. Pienemmät kiintiöt tekevät siitä vain huomattavasti vaikeampaa.

Tähän asti olen seikkaillut siis ennen kaikkea työelämässä. Ja alan olla totaalisen kypsä. Kypsä hakemiseen, kypsä etsimiseen, kypsä olemaan matkalla jonnekin, mutta vasta lähtöterminaalissa. Yksinkertaisesti; kypsä. Myös pääsykokeisiin lukemiseen. Sitä on tehty jo niiiin paljon, eikä kukaan voi taata, että työ kantaa hedelmää. Tänäkään vuonna.

Musiikkia näihin tunnelmiin. Enjoy!