Not all those who wander are lost

Miksi en voi olla yksi niistä onnellisista ihmisistä, jotka unelmoivat vain yhtä asiaa ja tekevät kaikkensa sen saavuttamiseksi? Miksi minulla on ihan liikaa unelmia, joita voisin tavoitella? Olen hieman avannut unelmiani aikaisemminkin, mutta en sen tarkemmin, jo ihan syystä, että en pysy niissä itsekään perässä. Miettiessäni mitä haluan, poikkeuksetta päässäni alkaa soimaan Queenin "I want it all"; haluan siis aivan liikaa kaikenlaista. Vaikka loppujenlopuksi - pitkän syvällisen pohdiskelun jälkeen - päädyimmekin Hymykuopan kanssa siihen, että tärkeintä olisi se, että on onnellinen. Niin yksinkertaista! Millään muulla ei ole väliä, mutta kunhan olisi onnellinen niin siinä hetkessä kuin myöhemminkin. Onni ei voi olla lainattuja minuutteja sieltä täältä.

Ei kaiken tarvitse mennä niin kuin unelmoimme. Jos kaikki olisi mennyt ns. "putkeen", olisin tällä hetkellä opiskelemassa jo hitto 3:tta vuotta lääketiedettä, monta kokemusta ja ystävää köyhempänä. Ei olisi teatteria, teatteriystäviä, Uuden Seelannin reissua tai jalat alta vieneitä ihastuksia (even they all went bad...).Vastatuuleen kulkeminen onkin ollut paljon opettavaisempaa kuin pelkässä auringonpaisteessa tanssahtelu. Ainakin sitä on tultu opittua yhtä jos toista itsestään ja siitä, että oikeasti elämä kantaa ja lähes kaikesta selviää. Omia rajoja on tultu myös kolisteltua siihen tahtiin, että tietää paljon paremmin, mihin pystyy ja mihin ei. Ja tällä hetkellähän en edes harkitse hakevani lääkikseen, vaan kirjallisuutta, kauppakorkeaan tai musiikkia :D

Mitäkö nyt haaveilen? Onnellisuudesta, tasapainoisuudesta ja siitä, että yksinkertaisesti "kaikki sujuisi kohtuullisen hyvin" elämässä. Haaveilen sellaisesta tylsästä, tasaisesta elämästä, maustettuna ystävien kanssa sekoilemisesta ja extempore-tilanteista; elämästä ilman turhaa draamaa ja kädenvääntöä. Haaveilen heittäytymisestä ja siitä, että uskaltaisin entistä enemmän päästää irti ja rikkoa niitä ympäristön luomia "sääntöjä", mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Haluan oppia sietämään sitä, että en tule olemaan valmis vielä pitkään aikaan. Mutta hitto vie, elämme vain kerran: miksi se pitäisi tehdä koulu- tai uraputkessa?

Paitsi että olenhan minäkin tällähetkellä uraputkessa :) Tänään siitä tuli viimein virallista: meikäläisen ylennys vuoropääliköksi. Ei huono: kuukausi sitten oli lyödä hanskat tiskiin koko paikasta, sitten alkoikin keskustelut siitä, tulisiko minusta seuraava vuoropäälikkö lähtevän tilalle. Olen tyytyväinen päätökseeni jäädä, vaikka työ toisinaan onkin rankanpuoleista. Voittaa se työnhaun. Ja näyttää pirun hyvältä CV:ssä. Mutta tiedän, että tämäkin on vain väliaikainen elämänvaihe. Toisaalta ajatus siitä, että olisin nyt 22-vuotiaana valmis ammattiin, jota aion tehdä kunnes menen eläkkeelle (niitäkin on) niin huh,hu huijaa. Saisin varmaan kouristuksia. Ehkä minun täytyy vain harhailla vielä hetki, ennen kuin tiedän edes, missä työssä viihtyisin niinkin kauan, että haluaisin ja jaksaisin tehdä sitä oikeasti vuosikausia.

Haaveileminen jatkuu, jatkuu luultavasti läpi elämän. Joitain haaveita tulee toteutettua, joitain ei, mutta aivan sama, kun lopputulos on, että on onnellinen elämäänsä. Onni ei ole itsestään selvä asia, ja senkin eteen täytyy tehdä paljon töitä. Ensin täytyy päättää, mikä tekee itsensä onnelliseksi juuri nyt ja ylläpitää sitä, tai tavoitella jotain, mikä tekisi onnelliseksi. Joskus onni voi olla niinkin pinnallista kuin uusi takki. Tai kuppi kaakaota, hyvä kirja tai pitkä uni. Onni pitää löytyä arjesta, sillä ei elämä koskaan tule olemaan pelkkiä huippuja. Ja oikeastaan, mitä syvempi lasku, sitä tärkeämpää olisi löytää hyviä asioita arjesta. Pienet asiat auttavat jaksamaan, kun isoja ei jaksa kantaa.
Ei sen enempää syvällisyyksiä tänään. Öitä!