sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Pitääkö tytön olla aina kiltti ja epäitsekäs?

Milloin pitää ottaa askel taakse päin ja luovuttaa?

Olen miettinyt ennenkin tätä kiltin tytön ongelmaa: miellyttää vai ei? Kenen miellyttäminen on tärkeintä? Itseni vai jonkun muun? Mutta jos en joustakaan muiden mukaan, olenko itsekäs? Saanko sillä, että olen kiltti ja muovautuva, itselleni mitään? 

Varmasti jotain - muutoin sitä ei tulisi tehtyä. 

Ainakin itselleni on tärkeää, että koen olevani millään tavalla hyödyllinen ja tärkeä. Onhan sen luonnollista. Haluan olla hyvä ja luotettava ystävä ja sisko. Haluan osoittaa töissä, että osaan ja olen ahkera. Opiskeluissa (aivan, opiskelen taas!! Maailma on ihmeitä täynnä! ) en haluaisi mennä siitä missä aita on matalin, koska tuotan silloin pettymyksen itselleni. Haluaisin todistaa sekä itselleni että koko maailmalle että, hei! Minäkin olen tärkeä ja fiksu ihminen. Minullakin on jotain annettavaa. Mutta nämä tunteet joutuvat yhä useammin ja useammin koetukselle. Monestakin syystä. Yksi syy on, että olen väsynyt suorittamaan.

Ironisinta on ehkä se, että en myönnä olevani perussuorittaja, jonka elämän tehtävä on miellyttää muita. Kaukana siitä. Olen itsenäinen ja itsepäinen nainen, maustettuna oinaan tempperamentilla, taiteellisella herkkyydellä ja kunnianhimolla. Saatan ehkä kaivata ihmistä rinnalleni, mutta elämäni tuskin musertuu, jos ei tätä henkilöä koskaan löydy. Mutta silti, vaikka kaiken aikaa väitänkin tekeväni asioita sen takia, että ne ovat omia valintojani, huomaan ajautuvani usein umpikujaan sen kanssa, mitä itse haluan ja mitä kuvittelen muiden minulta odottavan. 

Esimerkiksi työni tällä hetkellä (joka itseasiassa herätti kirjoituspuuskan pitkästä aikaa). Koen olevani umpikujassa sen kanssa. Ja samalla kiitän ja ylistän kohtaloa, etten olekaan siellä vakituisesti,  vaan pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan. Mutta siis: pidän työstäni. Oikeastaan melko paljonkin. Se on raskasta, ravintolassa ruokien kanssa juoksemista ja astioiden keräämistä ja melkein aina on kiire. Asiakkaat ovat toisinaan aivan huippuja, ja saavat hymyn huulille koko päiväksi. Mutta jotain siinä selvästi mättää, sillä nykyään aina kun saan kutsun töihin, sydämeni nousee kurkkuun ja olen kuin bambi ajovaloissa. Ajatus töihin menosta saa minut menemään lukkoon, mutta toisaalta kieltäytyminenkin tuntuu mahdottomalta. Olen melkein paniikissa. Enkä tarkalleen edes tiedä miksi. 

Suorittaminen on vilpillistä ja koukuttavaa. Kuin juoksisi laina-ajalla. 
Itse suoritan miellyttääkseni lähinnä itseäni. Vakuutelen, että näin kuuluu vain tehdä ja jaksaa. Mielellään vielä hymy kasvoilla. Olen väsynyt siihen, että minun pitäisi olla aina valmis hyppäämään vuorokauden varoitusajalla töihin (mielellään kahdeksaksi tunniksi tai pidemmäksi..) vain koska muut odottavat minun tekevän niin. Ja totta kai odottavat: sehän on minun työtäni extra-tarjoilijana! Mutta vaikeinta on se, itseäni ahdistaa tuottaa toisille pettymys. Tekeekö se minusta itsekkään paskiaisen, johon ei voi luottaa, vai vain ihmisen. 

Minä haluan uskoa, että olen fiksu, tärkeä ja hyödyllinen - jopa lahjakaskin jossain - ilman että minun täytyy suorittaa joka elämänsaralla. Olen kahdenkymmenenneljän. Teoriassa aikuinen, eli minun pitäisi lakata ajattelemasta kuin epävarma teini, jonka koko elämä riippuu siitä, minkälaiset arvosanat saa, onko poika/tyttöystävää, tai mitä muut minusta ajattelevat. Ihan oikeasti: eikö suurin saavutus, mitä tässä hullussa, peloittavassa maailmassa voi saada, ole onnellisuus? Sitä ei saavuta suorittamalla oravanpyörässä. En ainakaan minä. Nostan ihan ihan oikeasti hattua niille, jotka opiskelevat ja tekevät hirveästi töitä sen ohella. Huomaan, että minä en siihen kykene. Muisto edellisestä loppuunpalamisesta (yhtälöllä työt+koulu= romahdus) on vielä aivan liian tuore ja kipeä. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun kunnolla joutui kasvotusten oman inhimillisyyteni kanssa (ja sekös suorittaja-ihmistä vituttaa). 

Toivon vain, että tästä tulisi tasapainoinen ja onnellinen vuosi. Miten siihen päästään, jää nähtäväksi.

Tähän tekstiin ja tunnelmiin sopi vain ihan liian hyvin Frozenin Let it go :) (Idina Menzelin ääni on aivan mahtava!)

Seuraavan kertaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti