tiistai 3. maaliskuuta 2015

Terve kunnes kuolemansairas

Elämä on hassu, irvokas asia.
Yhtenä hetkenä ihminen on terve, sitten kuolemansairas.

Elämää pidetään enemmän tai vähemmän itsestään selvyytenä. Vaikka kaikki tietävät, että ennen pitkään se päättyy. Tavalla tai toisella. On se onni, ettei sitä tiedä etukäteen, miten. Ja vielä tärkeämpää: milloin.

Erään läheiseni "viimeisten hetkien" sekuntikello on pistetty käyntiin. Kukaan ei tiedä kuinka paljon aikaa on jäljellä. Viikkoja, vuosia, kuukausia? Saako lääkkeet kellon vielä pysäytettyä ennen maaliviivaa? Voin vain toivoa ja rukoilla sitä. Turhauttavaa, todella turhauttavaa on vain se, ettei sitä voi kuin katsoa ja odottaa.

Olen iso tyttö. Ymmärrän, että ihmisten pitää ennen pitkää kuolla. Isomummuni tokaisi joskus ennen kuolemaansa, että onko Jumala hänet kokonaan unohtanut tänne. Hän oli yli 90-vuotias, leski, dementti ja vanhuuden heikko. Valmis. Niin valmis kun ihminen ikinä voi olla. Se on hieno asia, ja jotain, jota monet meistä ei varmasti saavuta.

Olemme menettäneet jollain hassulla tavalla kosketuksen siihen epämiellyttävään faktaan, että ennen pitkään me kaikki kuolemme, ja että sitä ennen kohtalo osaa olla julma. Todella julma. Ja että kaikesta huolimatta, me kaikki emme kuole rauhallisesti lähes sata vuotiaina nukkuessamme. Tappelemme kuolemaa vastaan kovemmin kuin koskaan, koska nykyaikainen lääketiede tekee siitä mahdollista. Emme pelkää sitä enää arkipäivässä, melkeinpä nauramme sille päin naamaa tekemällä uhkarohkeita asioita päivittäin - joskus jopa niinkin yksinkertaisia kuin juoksemalla/ajamalla/pyöräilemällä viime hetkellä liikennevaloihin. Ajatellen, että eihän siinä oikeasti mitään voi tapahtua. Ei ainakaan minulle.

Lähes kaikki onnettomuudet - ovat ne sitten konkreettisia tapaturmia tai sairauksia - tulevat meille yllätyksinä.  Ja niin on hyvä. Ei elämää voi elää odotellen kuolemaa. On hyvä ymmärtää se "osana diiliä", mutta kuitenkin "unohtaa" asia, kun se ei ole ajankohtainen. Ja jos ja kun, se joskus tulee ajankohtaiseksi, tapella vastaan. Vielä viimeisen kerran. Mikäli mahdollista.



Peter Hollens: aivan mieletön laulaja! Tehnyt useita upeita acapella sovituksia, suosittelen!

2 kommenttia:

  1. Mä olen huomannut tän saman "ei se voi tapahtua mulle", ajatuksen tupakanpolttajien keskuudessa. Harmillista ja niin surullista sitten kun se tapahtuu (sairastuminen) ja on vielä itse asiaan syyllinen.

    www.peaceandstyle.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Aivan totta. Kaipa se on vain asian kieltämistä. Harva kumminkaan haluaa myöntää tekevänsä tietoisia valintoja, jotka ovat itselleen tai läheililleen (kuten tupakointi myös passiivisena on) vaarallisia. Helpompi vähätellä, että "ei tästä mitään haittaa ole, ja jos onkin, niin ei minulle".

      Poista