Vuosi valmistumisen jälkeen

Valmistuin vuosi sitten lääkäriksi. Koko ajatus tuntuu aivan absurdilta. Ja samaan aikaan elämä Riiassa tuntuu aina vain kaukaisemmalta. 

Miten siitä voi olla jo vuosi?

Paljon on virrannut vettä aurajoessa ja daugavassa tällä väli. Oli muutto Suomeen vuoden pahimmassa talvimyrskyssä (thanks Valtteri 2022). Oli Valviran laillistumisprosessi, muutto uuteen (vieraaseen) kaupunkiin ja työt naistentaudeilla sairaalalääkärinä. Syksyllä tein ensimmäisen keisarileikkaukseni ja loppuvuodesta aloitin päivystämään. Hain ja sain erikoistumispaikan syksyn erikoislääkärikoulutus haussa vain aloittaakseni vaaditun terveyskeskuspalvelun kerryttämisen nyt alkuvuodesta.

Paljon asioita on siis tapahtunut. 

Muutamaan lauseeseen tiivistettynä viimeinen vuosi ja ura on siis edennyt hienosti ja elämä on muutenkin aika kivaa. Ja niinhän se paperilla onkin - mutta ei ilman elämälle tyypillistä vuoristorataansa. 

Siirtyminen opiskelijaelämästä työelämään oli melkoinen hyppy avantoon ilman portaita kiivetä ulos. Alkuun huomasin ikävöiväni elämää Riiassa, vaikka todellisuudessa ikävöinkin ennen kaikkea ihmisiä siellä. Ihmisiä, jotka olivat valtaosin jo muuttaneet pois niin kuin minäkin. Muutto vieraaseen kaupunkiin ilman olemassa olevaa ystäväpiiriä osoittautui yllättävän rankaksi, vaikka työporukassa vallitsikin hyvä yhteishenki ja olen sitä kautta tutustunut ihaniin ihmisiin. Luulen, että minulla on yksinkertaisesti matkaväsymystä. Olen ollut nyt yli seitsemän vuotta "reissussa" ja ikävä kotikunnille on vain kasvanut viimeisen vuoden aikana (vaikka teknisesti ottaen etäisyys onkin pysynyt kutakuinkin samana, vaihtunut vain etelästä pohjoiseen).

Kaikesta huolimatta viimeinen vuosi on ollut ennen kaikkea opettavainen. Olen oppinut paljon itsestäni, kasvanut nuorena lääkärinä ja ennen kaikkea tunne siitä, että olen oikealla polulla, on vahvistunut. Nyt terveyskeskustyötä tehdessäni minulla on ikävä naistentaudeille. Synnärijakso tähän asti on ollut parasta ikinä, vaikka en vielä olekaan vakuuttunut siitä, että minusta tulisi obstetrikko (eli synnärilääkäri). Alan kuitenkin pikkuhiljaa myös löytämään vahvuuksiani myös tk-lääkärinä ja nauttimaan sen hopeareunuksista (erityisesti lasten neuvolasta ja 8-16 työajasta). Ja hyvä niin, koska terkkaa pitäisi vielä tämän jälkeen tehdä se 6kk jossain välissä erikoistumista varten.

Viime vuosi oli siis ennen kaikkea työntäyteinen, enkä usko että tämä vuosi hirveästi tulee poikkeamaan edellisestä. Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni, että elämässä pitää olla muutakin kuin tasaisesti etenevä ura. Pitää myös elää. Kolmenkympin kriisi on ollut myös vallitseva elementti viimeisen vuoden aikana, enkä usko että tämä tulee helpottamaan vielä pitkään aikaan. Tästä huolimatta (ja juurikin tästä syystä) olen yrittänyt pitää myös itsestäni huolta. Aloitin yli vuoden tauon jälkeen kuntosali harrastuksen ja tähän asti se on ollut yksi parhaimmista päätöksistäni.

Vuosi takana. Toista vuotta sekalaisin tuntein odotellessa. Helppoa tämä ei missään nimessä ole ollut, mutta väliaikaista tämäkin. Seikkailut keskussaairaalakaupungissa tulee jatkumaan todennäköisesti vielä seuraavat 2-3v joten pitää vain asennoitua siihen ja ottaa ajasta kaikki mahdollinen hyöty irti.

State exam: DONE

 6 vuotta lääkistä, done. 6 vuotta Latviassa taputeltu. Olo on todella epätodellinen.

Tämä viikko oli exam viikko. Koronan vuoksi yleensä kolmipäiväinen state exam oli tosiaan nyt kaksipäiväinen. Tiistaina oli teoriakoe (10 kysymystä jaettuna kahteen 100min settiin, tunnin tauko välissä) kotikoneella respondus LockDown browserin kanssa (mikä estää huijaamasta kokeen aikana). Repondus on vanha tuttu korona-ajalta. Ja siitä huolimatta (ja ehkä juuri syystä) yksi suurimmista stressin aiheuttajista juuri ennen examia oli, että miten respondus toimii sinä päivänä. Itsellä ei onneksi ollut mitään suuria ongelmia. Ja vaikka ensin en ollut hirveän innostunut tauosta kesken koetta, tämä oli todella hyvä. Tunnin aikana ehti syödä, käydä vessassa, nollata hetkeksi päätä ja kerrata vielä hetki aiheita, jotka olivat vielä edessä. 

Parasta kuitenkin teoriakokeen jälkeen oli se, että sen jälkeen ei tarvinnut (tai voinut) tehdä mitään. Koe oli tehty. Seuraava 24h piti vain odottaa. Keskiviikko iltapäivällä arvottiin potilas case päivän erikoisala (sisätaudit, kirurgia, trauma-ortopedia, naistentaudit, infektiotaudit tai lastentaudit). Itselleni arpa osui trauma-ortopediaan, mikä ei ollut mikään oma suosikkini. Loppu keskiviikko ilta (ja yö) tuli kerrattua vielä kerran eri murtumatyypit ja niiden hoitolinjat, selkärankatraumat, trauma (ABCDE) protokollat ja palovammojen hoito. Sekä noin 200 erilaista röntgenkuvaa.

Torstaina saimme potilas casen ja siihen liittyvät kysymykset (diagnoosi, differentiaali diagnoosi, hoito ja tutkimussuunnitelma). Vastausaikaa oli 30min, jonka jälkeen oli keskustelu aiheesta raadin kanssa Zoomin kautta. Omassa raadissani ei ollut pelkästään ortopedeja mutta myös neurokirurgi ja muita kirurgian erikoisalojen edustajia. Keskustelun ja kysymyksien jälkeen minut siirrettiin hetkeksi eri break out roomiin, minkä jälkeen raati antoi arvosanan potilas casesta. Tämän vuoksi uskallan jo varmaksi sanoa, että state exam on taputeltu ja päästy kunnialla läpi. 

Mitä nyt?

Ensimmäiset päivät examin jälkeen on lilluttu jossain epätodellisessa euforiassa. Nähty ystäviä. Ja nukuttu. Kävimme kämppiksen kanssa lähes kolmen tunnin kylpylä hoidossa (infrapunasaunaa ja hierontaa), mikä teki todella hyvää. Sitä ei edes ymmärtänyt, miten jumissa koko kroppa oli yli 2kk lukemisurakan ja 1kk tiiviin thesis kirjoittamisen jälkeen. Väsymys hiipii aina vasta jälkikäteen. Onneksi kuitenkin tällä kertaa olin ottanut nukkumisen prioriteetiksi nr.1. Viimeiset kuukaudet on vedetty ensin melatoniinin ja sitten mirtazapiinin avulla ja uskon, että tämän avulla pää on pysynyt näinkin hyvin kasassa valtavan stressin alla. Uni ja ruoka ovat todella tärkeitä, eikä niistä pitäisi ikinä pihdata, vaikka ei olisi "aikaa". 

Virallinen valmistumispäivä on vasta helmikuussa. Sitä ennen ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin levätä ja palautua. Saamme tutkintotodistuksen vasta valmistumispäivänä ja sen jälkeen alkaa byrokratiamylly Valviran kanssa. Ja sen jälkeen on oikeasti valmis, laillistettu lääkäri, myös Suomessa.

Ja se tuntuu aivan absurdilta. Mutta hyvällä tavalla.

Suunnitelmat keväälle on jo lyöty lukkoon ja olen aivan älyttömän innoissani. Palaan näihin suunnitelmiin myöhemmin. En ole vielä lyönyt lukkoon, mitä teen jatkossa blogin kanssa. Tämä on ollut ennen kaikkea "päiväkirja" lääkiksen läpi ja nyt tämä osa matkaa on tullut päätökseen. Luultavasti muutama postaus tulee vielä siirtymisessä Latviasta Suomeen ja laillistumisesta, mutta siitä eteenpäin en ole varma. En esimerkiksi tiedä haluanko jatkaa blogin kirjoittamista erikoistuessa. Olisiko sille kiinnostusta?

Final countdown: viimeinen kuukausi lääkistä

Tänään lounasta kokatessa tulin ajatelleeksi, että nämä olivat sitten Riian viimeiset riisit.
Ja eilen juuri keskusteltiin Kämppiksen kanssa siitä, onko järkeä ostaa enää jauhoja, kun vanha pussi loppui.
Asunnosta ovat hävinneet molemmat pyörät, peili ja matto. Yksi kuorma särkyviä astioita lähti tutun mukana autokyydillä Suomeen. 

Ymmärrys siitä, että aika Riiassa lähenee loppuaan, muuttuu kokoajan konkreettisemmaksi. Ja pitää sisällään monenlaisia tunteita riemusta ahdistukseen. Ja haikeutta. Lähtö täältä auttamatta tarkoittaa sitä, että välimatkat ulkomaalaisiin ystäviin kasvaa, kun ystäväpiiri hajoaa ympäri Eurooppaa. Samaan aikaan on enemmän kuin valmis aloittamaan uusi elämänvaihe. 

Mikäli kaikki menee hyvin, niin 1kk kuluttua on lopputentti (eli State exam) ohi. Ja tällä hetkellä olen hyvin kateellinen Suomessa opiskeleville kollegoille, ettei heidän tarvitse sitä käydä läpi. Tentti on koronan vuoksi meillä etänä ja "vain" kaksipäiväinen. Heti tammikuun alussa on kirjallinen tentti, jossa on yhteensä 10 kysymystä 444:n kysymyksen "paketista". Kysymyksiä on mm. sisätaudeista, kirurgiasta, trauma/ortopediasta, lastentaudeista, infektioista, neurologiasta ja niin edelleen. State examin toisena päivänä on potilas case, joka pitää esitellä raadille (eli suullisesti kertoa diagnoosi,  perustelut sille, erotus-diagnostiikka, ehdotukset tarvittavista lisätutkimuksista ja hoitosuunnitelma). Potilas casesta ei tiedä etukäteen muuta kuin laajempi erikoisala (eli esimerkiksi sisätaudit tai kirurgia) ja tämäkin vasta vuorokausi ennen itse tenttiä. Tentissä kiinnitetään huomiota loogiseen ja analyyttiseen päättelykykyyn ja tietysti omaksuttuihin taitoihin opintojen aikana.

Lukeminen on vaatinut kyllä paljon henkisesti ja fyysisesti. Välillä tulee suoranaiset flashbackit ajasta, kun luki lääkiksen pääsykokeeseen Suomeen. Melatoniinia on tarvittu usein unta auttamaan. Ja vaikka melunestokuulokkeet ovatkin olleet taivaan lahja, ne ovat myös aiheuttaneet painaumia silmälasien sangoista. Niska-hartiaseutu on myös ottanut itseensä, kun lukee päivästä toiseen tietokoneen ääressä. Tähän onneksi jumppanauha on tuonut pientä helpotusta. Olen yrittänyt nyt priorisoida hieman paremmin kroppani, eli nukkua, syödä ja verrytellä, sekä nähdä ystäviä, vaikka stressi alkaa selkeästi ottaa osansa. Mutta kuten itselleni jatkuvasti muistutan - tämä on maraton, ei sprintti. Kaikesta muustakin on selvitty ja niin selvitään tästäkin, jos ei muulla niin supisuomalaisella sisulla ja perkeleellä. 

Viimeinen kuukausi vielä. Tähän tähdätään.

Lääkiksestä työelämään

That's all folks. Seuraavan kerran luentoja ensi syksyllä. Viimeisen kerran.

En voi väittää, etteikö aina vain lähestyvä valmistuminen aiheuttaisi ajoittain suurta ahdistusta ja eksistentiaalista kriiseilyä. Olen ihminen, joka rakastaa etukäteen suunnittelua. Haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu elämässä (ainakin isossa mittakaavassa). Siitä huolimatta, opiskelujen aikana olen yrittänyt aktiivisesti vältellä kysymystä, mitä haluan tehdä valmistumisen jälkeen ja aina kun ystävät muistuttavat aina vain lähestyvästä state examista, työnnän enemmän tai vähemmän metaforisesti parsakaalit korviini ja teeskentelen, ettei sitä ole vielä olemassa (aivan niin kuin ei thesis aihettakaan... oh boy). 

Jossain kohtaa ymmärsin, mistä ahdistus valmistumisesta johtuu. Ja se oli oikeastaan surkuhupaisaa. Puhun tietysti vain omasta puolestani, mutta itselläni ahdistus tulevaisuudesta palauttaa mieleen ihanat muistot vuosikausia kestäneestä pääsykoerumbasta; pänttäämisestä, stressistä ja pettymyksistä, mihin ei voinut sanoa muuta kuin "no, ensi vuonna uudestaan". Kun LL (laillistettu lääkäri) tutkinto on kourassa alkuvuonna 2022 (oh god...), niin olen miettinyt alustavasti muutamia vaihtoehtoja:

1) Terveyskeskus (min. 9kk) 
2) YEK, eli yleislääketieteen erityiskoulutus (johon kuuluu myös TK min. 9kk, ja josta haluaisin ehkä kirjoittaa myöhemmin vielä enemmän, kunhan olen tutustunut asiaan paremmin)
3) Päivystys
4) Koejakso erikoisalalla X (ihanteellisesti 6kk, niin siitä olisi hyötyä erikoislääkärihakua varten...)
5) Joku muu, mikä?

Erikoislääkärikoulutukseen on haku nykyään kahdesti vuodessa ja sen muutoksista olen kirjoitellut aikaisemmin täällä. Ja aivan niin kuin 26.3.2021 julkaistussa Lääkärilehden artikkelissa vähemmän yllättävästi todetaan, haku-uudistus ei ole poistanut alkuperäistä ongelmaa, että tietyille aloille on tunkua ja toisille ei (vaikea arvata, minne itse mielin?). Asia, mitä taas en ollut aikaisemmin jostain syystä hoksannut, oli että syy tähän onkin paljon syvemmällä kuin olin alunperin ajatellut. Nykyinen lääkikseen pääsykoe ei millään tavalla tue niitä, jotka ovat kiinnostuneita psykiatriasta (arvatkaa, millä alalla on jatkuva lääkäripula?). Psykologia ei kuulu edes hakukriteereihin. Sen sijaan alalle haetaan matemaattis-luonnontieteellisesti lahjakkaita ihmisiä, joita kiinnostaa enemmän miten ihmisen ruumis kuin mieli toimii (näin hyvin kärjistetysti ilmaistuna; asia ei tietenkään ole näin mustavalkoinen).

Lääkärilehden artikkelissa oli toinen hyvä pointti oli, miten tärkeää on tuoda pienempiä erikoisaloja tutuksi opintojen aikana. Ja tämän allekirjoitan täysin. Myönnän itsekin, että esimerkiksi hematologia oli ala, jota en ikinä olisi ajatellut, ennen kuin meillä oli erinomainen heman kurssi. Ja vaikka hematologia ei missään nimessä ole yhtä pieni erikoisala kuin fysiatria ja laboratoriolääketiede, niin tämä on silti hyvä esimerkki siitä, miten hyvä kurssi voi inspiroida opiskelijoita. 

Lääkärikunta on onneksi kuitenkin jo nyt hyvin, hyvin heterogeeninen sekametelisoppa ihmisiä. Jos oma kokemus lääkäreistä rajoittuu pelkästään satunnaisiin tk-käynteihin, niin tietenkään tätä ei huomaa. Mutta alalle mahtuu paljon erilaisia persoonia ja tempperamentteja, erilaisine vahvuuksineen ja kiinnostuksen kohteineen. Ja tämä on mielestäni yksi alan parhaista puolista. Tarvitaan paljon erilaisia ihmisiä erilaisille erikoisaloille. Toivon mukaan vain tulevaisuudessa psykiatria kokisi oman renessanssinsa, koska töitä tekijälle riittäisi. Valitettavasti vain en usko, että oma persoona tai temperamentti sopisi alalle ja tämäkin asia on tärkeä itsestään tietää. 

Mikä alalla on ihanaa, on myös se, että yksi ainoa erikoisala ei välttämättä ole "se oikea". Erikoisaloja on 50. Siinä on varaa valita ja itse luotan sattuman, aktiivisen harhailun ja tuurin voimaan. Minulla on aina ollut muutama suosikki, joita olen pyöritellyt mielessäni, mutta ei sitä yhtä ainoaa. Kun totuus on, etten tiedä, mitä haluan tehdä "isona". Ja sehän ei ainakaan tee tulevaisuuden suunnittelusta ja sen tuomasta ahdistuksesta yhtään helpompaa. Tuntuu myös hassulta palata samoihin kysymyksiin kuin yli 10-vuotta sitten yo-kirjoituksien jälkeen, kun piti alkaa miettimään, että "mitäs nyt"?