Lääkiksestä työelämään

That's all folks. Seuraavan kerran luentoja ensi syksyllä. Viimeisen kerran.

En voi väittää, etteikö aina vain lähestyvä valmistuminen aiheuttaisi ajoittain suurta ahdistusta ja eksistentiaalista kriiseilyä. Olen ihminen, joka rakastaa etukäteen suunnittelua. Haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu elämässä (ainakin isossa mittakaavassa). Siitä huolimatta, opiskelujen aikana olen yrittänyt aktiivisesti vältellä kysymystä, mitä haluan tehdä valmistumisen jälkeen ja aina kun ystävät muistuttavat aina vain lähestyvästä state examista, työnnän enemmän tai vähemmän metaforisesti parsakaalit korviini ja teeskentelen, ettei sitä ole vielä olemassa (aivan niin kuin ei thesis aihettakaan... oh boy). 

Jossain kohtaa ymmärsin, mistä ahdistus valmistumisesta johtuu. Ja se oli oikeastaan surkuhupaisaa. Puhun tietysti vain omasta puolestani, mutta itselläni ahdistus tulevaisuudesta palauttaa mieleen ihanat muistot vuosikausia kestäneestä pääsykoerumbasta; pänttäämisestä, stressistä ja pettymyksistä, mihin ei voinut sanoa muuta kuin "no, ensi vuonna uudestaan". Kun LL (laillistettu lääkäri) tutkinto on kourassa alkuvuonna 2022 (oh god...), niin olen miettinyt alustavasti muutamia vaihtoehtoja:

1) Terveyskeskus (min. 9kk) 
2) YEK, eli yleislääketieteen erityiskoulutus (johon kuuluu myös TK min. 9kk, ja josta haluaisin ehkä kirjoittaa myöhemmin vielä enemmän, kunhan olen tutustunut asiaan paremmin)
3) Päivystys
4) Koejakso erikoisalalla X (ihanteellisesti 6kk, niin siitä olisi hyötyä erikoislääkärihakua varten...)
5) Joku muu, mikä?

Erikoislääkärikoulutukseen on haku nykyään kahdesti vuodessa ja sen muutoksista olen kirjoitellut aikaisemmin täällä. Ja aivan niin kuin 26.3.2021 julkaistussa Lääkärilehden artikkelissa vähemmän yllättävästi todetaan, haku-uudistus ei ole poistanut alkuperäistä ongelmaa, että tietyille aloille on tunkua ja toisille ei (vaikea arvata, minne itse mielin?). Asia, mitä taas en ollut aikaisemmin jostain syystä hoksannut, oli että syy tähän onkin paljon syvemmällä kuin olin alunperin ajatellut. Nykyinen lääkikseen pääsykoe ei millään tavalla tue niitä, jotka ovat kiinnostuneita psykiatriasta (arvatkaa, millä alalla on jatkuva lääkäripula?). Psykologia ei kuulu edes hakukriteereihin. Sen sijaan alalle haetaan matemaattis-luonnontieteellisesti lahjakkaita ihmisiä, joita kiinnostaa enemmän miten ihmisen ruumis kuin mieli toimii (näin hyvin kärjistetysti ilmaistuna; asia ei tietenkään ole näin mustavalkoinen).

Lääkärilehden artikkelissa oli toinen hyvä pointti oli, miten tärkeää on tuoda pienempiä erikoisaloja tutuksi opintojen aikana. Ja tämän allekirjoitan täysin. Myönnän itsekin, että esimerkiksi hematologia oli ala, jota en ikinä olisi ajatellut, ennen kuin meillä oli erinomainen heman kurssi. Ja vaikka hematologia ei missään nimessä ole yhtä pieni erikoisala kuin fysiatria ja laboratoriolääketiede, niin tämä on silti hyvä esimerkki siitä, miten hyvä kurssi voi inspiroida opiskelijoita. 

Lääkärikunta on onneksi kuitenkin jo nyt hyvin, hyvin heterogeeninen sekametelisoppa ihmisiä. Jos oma kokemus lääkäreistä rajoittuu pelkästään satunnaisiin tk-käynteihin, niin tietenkään tätä ei huomaa. Mutta alalle mahtuu paljon erilaisia persoonia ja tempperamentteja, erilaisine vahvuuksineen ja kiinnostuksen kohteineen. Ja tämä on mielestäni yksi alan parhaista puolista. Tarvitaan paljon erilaisia ihmisiä erilaisille erikoisaloille. Toivon mukaan vain tulevaisuudessa psykiatria kokisi oman renessanssinsa, koska töitä tekijälle riittäisi. Valitettavasti vain en usko, että oma persoona tai temperamentti sopisi alalle ja tämäkin asia on tärkeä itsestään tietää. 

Mikä alalla on ihanaa, on myös se, että yksi ainoa erikoisala ei välttämättä ole "se oikea". Erikoisaloja on 50. Siinä on varaa valita ja itse luotan sattuman, aktiivisen harhailun ja tuurin voimaan. Minulla on aina ollut muutama suosikki, joita olen pyöritellyt mielessäni, mutta ei sitä yhtä ainoaa. Kun totuus on, etten tiedä, mitä haluan tehdä "isona". Ja sehän ei ainakaan tee tulevaisuuden suunnittelusta ja sen tuomasta ahdistuksesta yhtään helpompaa. Tuntuu myös hassulta palata samoihin kysymyksiin kuin yli 10-vuotta sitten yo-kirjoituksien jälkeen, kun piti alkaa miettimään, että "mitäs nyt"?