MunKotiEiOoTäällä

Tiedättekö sen tunteen; mitä tahansa otatkin käteesi, se putoaa lattialle. Ja jos kyseessä olisi leipä, se mätkähtäisi iloisesti voi-puoli alaspäin.

Tämä metafora jotenkin kuvaa sekä tuntojani tällä viikolla että ihan konkreettista elämää keittiössä. Olen vakuuttunut siitä, että keittiössäni vallitsee ylitsepääsemätön lattia-gravitaatio/vetovoima/YouGotThePointAllright jonka takia kaikki mikä lipeää kädestä, vierii iloisesti lattialle muistuttaen, että se imuri kannattaisi viimein hankkia.

Mutta siis, perjantai häämöttää. Onneksi. Siis siksi, että voi vihdoin viikonloppuna omistautua opiskelulle, kun viimeiset kaksi viikonloppua meni vähän rokulissa (joko bileputkessa Riiassa tai Suomessa). Tällä viikolla se alkoi tuntua, joten tänä viikonloppuna pakerretaan sitten viime viikonloppujenkin edestä. Jälkeen ei kannata jäädä nyt, varsinkin kun muistaakseni ensimmäisiä colloja (colloquim = eräänlainen välikoe) alkaa tippua jo maaliskuusta alkaen pikkuhiljaa.

...niin. Ja maanantaina vihdoin alan tekemään jotain sen immigration prosessin eteen. Maanantaina.

Mutta se velvollisuuksista. Koska tällä hetkellä ei ole uusia ajatuksia Riiasta ja latvialaisista, niin kirjoitetaanpa siitä, mitä aloin pohtimaan viime viikonloppuna, kun kävin Suomessa ystäväni häissä.

Missä on asun?
Riiassa.
Mikä on kotimaani?
Suomi tottakai.

Mutta missä on kotini? Täällä. Lahden eteläisemmällä poukamalla. Kämppäni täällä on kotini, eikä vain paikka jossa asun. Suomessa oli suorastaan outoa käydä, koska tuli sellainen outo vierauden tunne. Minulla ei ollut enää omaa huonetta/asuntoa, tavarani olivat pakattuina. Ystäviä, koiraa ja perhettä lukuunottamatta koko elämäni oli muutettu Riikaan, jossa alkoi aivan uudet kuviot, joita ei vain voi millään Suomeen. "MUNKOTIEIOOTÄÄLLÄ" olo tuli siis Suomessa käydessä. Olihan se hauskaa nähdä tuttuja ja rapsuttaa hurttaa, mutta olin tosiaan vieraana, käymässä. Eihän sitä nyt kuukauden jälkeen usein koti-ikävää podetakaan, mutta vieraudentunne oli silti jotenkin odottamaton. Ei minulla oikeastaan ollut edes kaipuuta Suomeen, mutta Ystävän häät olivat kyllä sellainen juhla, mitä en olisi missannut mistään hinnasta. Summasunlaarum; täällä on hyvä olla ja se oli toisaalta hyvä todeta itselleen jo näin alkuun. Ja kyllä se Riika-krapula-kaikkionpaskaa-vitutus ehtii tulla jos on tullakseen, näiden kuuden vuoden aikana. Täällä on tällähetkellä sen verran hektistä, uuden opettelua, menoa ja melskettä, ettei edes ehdi kotiin kaivata. Olin silti hieman yllättynyt omasta sopeutuvaisuudestani, varsinkin kun olen pitänyt itseäni aina hyvin hitaasti lämpeävänä ihmisenä.

Summasumlaarum, nyt loppu (liika) juhliminen ja keskitytään siihen, minkä takia täällä ollaan :) Toivotaan vielä, ettei kurkkukipu muutu flunssaksi sotkemaan suunnitelmia. Eli toivotaan tänne terveyttä ja pirun hyviä istumalihaksia, sekä keskittymiskykyä.

pus,pus, moi!

ps.he, varsin hääpainoitteisia kuvia tälläkertaa, kun en ole muita ehtinyt ottamaan :DDD Mutta mitä häät juuri todisti, niin täytyy alkaa kuvaamaan edemmän, niin opin käyttämään sitä. Harmi, kun huonon käyttäjän käsissä hyvästä kamerasta tuli vain keskinkertaisia kuvia..