Rakkautta ilmassa

Siis kuinka ihminen voi olla näin täynnä intoa ja jännitystä!! Millään en malttaisi enää hetkeäkään. Koko kesä on ollut yhtä odotusta ja odotusta, ja viimein ensi lauantaina pienien jalkojen vipinä täyttää kodin: Mulle tulee siis koira!

Pieni karvapalleroni saapuu Romaniasta, suomalaisen rescuejärjestö Kulkurien mukana. Olin harkinnut koiran hankkimista jo pitkään ja odottanut sitä "oikeaa hetkeä", ja viimein se tuli. Ja olen niin täynnä riemua, että ihan kohta halkean!!

   Miksi siis rescuekoira?

Minulla ei ollut mitään välttämätöntä hinkua saada puhdasrotuista koiraa. Etenkin, kun mitä enemmän joistain roduista luki, sitä enemmän tuli sellainen olo, että liiallinen jalostus on tehnyt rotukoirista entistä sairaampia. Toisilla vaivaavat lonkat, toisilla hengitystiet tai sitten kallovian takia aivot eivät mahdu sisään vaan painavat selkäydinnestettä etc... Listahan oli loputon!

Siskollani on kaksi kissaa Rekkurescuen kautta, joten luottamus suomalaisiin reskuejärjestöihin oli jo olemassa. Tiesin, että mistä asioista ei tingitä (kuten sterilointi) ja että kaikki eläimet tarkistetaan alkuperäismaassa ja rokotukset ovat varmasti kunnossa (mitä EI voi sanoa pennuista, joita ostellaan netti-ilmoituksien perusteella) Järjestöt toimivat hyväntekeväisyydellä ja vapaaehtoistyöllä sen voimalla, että eläimistä välitetään, eikä ajatella kassavirtaa.

Halusin olla myös varma, ettei minun koirani ole varmastikaan pentutehtailun tulos. Yhdessä vaiheessa yritin etsiä internetin ilmoituksien perusteella pentua, mutta koko ajan kalvoi epäilys. Etenkin pikkukoiria "made in viro" löytyi paljon, kategoriaan ilmoituksella "voin tuoda pennun suomeen"... Hyvät hyssykät, koiranhankinnan oppitunti numero 1: MENE KATSOMAAN minkälaisessa ympäristössä pennut ovat kasvaneet, ja vaadi_nähdä_emo! Pentutehtailu on yksi vihoviimeinen bisnes, eikä siltä pitäisi sulkea silmiään säälin tai rahansäästön nimissä. Niin kauan kuin kauppa niin sanotusti "kannattaa", niin eihän se lopu.

No, joku voisi tähän nyt sanoa, etten minäkään pysty näkemään emoa/käymään paikalla. Siksi minun täytyykin luottaa. Itse olen ollut tähän asti oikein tyytyväinen Kulkureiden toimintaan: toiminta on ollut avointa, facebook päivittyy oikeastaan päivittäin ja olen saanut itse melko usein uusia kuvia tulevasta karvapallerostani. (ja tottakai ikuisena facebook-kyylänä etsin sen romanialaisnaisen, joka on pitänyt pennusta huolta tähän asti). Emoa luonnollisesti en voi nähdä, koska Iris löydettiin yksin kadulta 2kk ikäisenä. 

Ja tosiaan, "karvapalleron" nimi on Iris, syntynyt arviolta huhtikuun alussa ja painoa n.6kg.

Dream on Dreamer

Ei ole mitään ihanampaa ja kamalampaa kuin Unelma. Se on yleensä jotain sellainen, joka saa sinut kikattamaan ja sydämesi läpättämään kuin kolibrin. Unelmasta (tai Unelmista... tässä suhteen haaremit äärimmäisen sallittuja!) voisi puhua, puhua ja puhua niin kauan kunnes leukaluita särkee ja äänestä tulee käheä. Itse voisin ainakin hölpöttää omista Unelmistani pienen ikuisuuden! (mistä tuli mieleeni, että olen aika varmasti puhunut ko. aiheesta ennenkin, mutta antakaa ikuiselle haihattelijalle anteeksi! Siinä vaiheessa vain kun leukaluuni viimein pettävät, sormet jatkavat...)

Unelmissa ja Unelmoinnissa on varjopuolensa, sillä ne ovat juuri sitä itseään: unelmia. Jotain, mitä sinulla ei vielä ole, mutta haluaisit saada/saavuttaa. Minusta on jotenkin paradoksaalista väittää, että kukaan voisi ikinä "elää unelmaansa". Eihän se ole enää Unelma! Se on totta, todellisuus! Ja luultavasti silloin aivan käsittämättömän ihana todellisuus ja hetki, kun unelmasta tulee viimein totta. Niin. Kunnes tosiaan haistattaa edelliselle unelmalleen niin sanotusti pitkät ja keksii uuden. Ihmiset ovat kuitenkin aina ihmisiä ja ruoho vihreämpää vielä jossain muualla. Niin se vain on. Unelmasta tulee osa itsestäänselvyyttä, arkea, eikä se enää  koskaan herätä samanlaista tunnetta kuin silloin, kun Unelma oli vasta varovainen sivulause kahvipöytäkeskustelun lomassa.

Minusta on tervettä unelmoida. Vaikka toisaalta se kasvattaakin meissä ikuista tyytymättömyyttä siihen, mitä meillä on tällä hetkellä. Unelmat ovat tavoitteita, asioita, joita haluamme saada ja saavuttaa. Minusta ihmisen on tärkeää kehittyä ja kehittää itseään; muuten päädytään liian nopeasti siihen pisteeseen, että mitä järkeä missään maailmassa ja elämässä edes on. Unelmat ovat myös osa aikuiseksi tulemista - kasvamista siksi ihmiseksi, joka toivoo olevansa. Mikä sitten kenenkin unelma on, on sitten jokaisen oma asia.

Kaiken tämän mahtipontisen Unelmoinnin ylistyksen jälkeen voisin vielä sanoa, ettei kaikkia niitä kannata ottaa niin vakavasti. Kyllähän sitä itse kukin haaveilee lottovoitosta ja maailmanympärimatkasta, mutta tuskin kenenkään (?) maailma oikeasti musertuu, jos näitä unelmia ei koskaan tavoitakaan? Unelmien yksi paras puoli luultavasti onkin niiden samanaikainen maagisuus ("ei näin koskaan tule tapahtumaan mutta...") ja toisaalta todellisuus. Unelmat, jotka ovat lähellä todellisuutta, mutta vielä ylitsepääsemättömän maagisia, ovat viheliäimpiä ikinä. Ja sitä minulle on lääkis tällä hetkellä... Unelma jossain ulkoavaruudessa, luultavasti lähellä uranuksen kiertorataa (....onko sillä?). Ja kuinka paljon toivoisinkaan, että saisin sen Unelman kiinni jo tänä vuonna...

ps. tänään unelmoin myös koirasta, omasta asunnosta, mykästä (lähinnä ei laulavasta) naapurista, salmiakista (toteutui!!) ja 10km juoksutavoitteesta (tänään tuli juostua 6km!!! JEEE!!!)
 Eli hiljaa hyvä tulee.

Tuuman verran onnellisempi: Kuka saa laihduttaa?

...itse asiassa en ole varma, että jopa kaksi? Who knows. Farkkujen ostaminen on aina ollut itselleni työläs prosessi ja usein tuskan, piinan ja pitkän henkisen valmentautumisen seuraus. Kauniisti sanottuna, kurvikkaana, mutta persjalkaisena tyttösenä housujen ostaminen on muutenkin aikamoista herkkua :D Tänään oli harvinaista kyllä niin helppo farkkujenhankinta-reissu, etten itsekään usko asiaa todeksi!

Anyway, anyhow, yksi kokonainen kuukausi lukemista takana (JUHUU!). Eli enää neljä kuukautta jäljellä (en tiedä pitäisikö tästä faktasta olla kauhuissaan vai helpottunut?) Kuukauden saldo on neljä fysiikankirjaa, kolme ja puoli kemian, ja n. 200 sivua paperia muistiinpanoja ja laskuja. Eli ihan kivasti on lähtenyt käyntiin, vaikka inan olenkin jäljessä aikataulustani. Mutta parempi kai ennemmin hitaasti ja varmasti, että asiat oppii myös, eikä puolihuolimattomasti hutasten, eiks jeh?

Toinen syy, miksi on ehkä onni että tätä luku-rumbaa ei jatku kuin enää neljä kuukautta: olisin luultavasti luuta ja nahkaa. Uskomatonta kyllä, yleensä olen stressisyöjä, nyt ei mikään tunnu maistuvan. Sillä combolla, että 1)on stressaantunut 2)nukkuu pitkät unet 3)kävelee/pyöräilee 2-4kertaa viikossa valmennuskursseille (edestakaisinmatka n.6km) niin hupsankeikkaa kilo jos toinenkin on karissut puolivahingossa. Joulukuun alusta melkein viisi. Vaikuttavina tekijöinä tosin voi olla myös a)se että työni pikaruokalassa loppui se 5vkoa sitten ja b)olen purkanut stressiäni 7.5kg kahvakuulla. Sillä kapineella sitten saa paikkansa kipeäksi!

Tajusin muuten se, että normaalipainoisen on oikeastaan jollain tapaa luvatonta hehkuttaa laihtumistaan. Aina kun pitäisi olla niin sinut itsensä kanssa, ja tyytyväinen sen kokoisena ja näköisenä kun on. Laihdutus tuntuu kuuluvan vain ylipainoisille (koska ylipaino on sairausriski) ja anorektikoille (sairaus sekin). Miksi minä "neiti Normaali" niin tekisin? Etenkin, jos ei ole mitään oikeaa ongelmaa. Enhän minä neljä kiloa painavampanakaan ollut mikään valaskala? Vainoaako kenties jossain takaraivon pohjalla syömishäiriön juuri, vai onko nykymedia aivopessyt minutkin laihuus-ihanteeseen? Minkälainen esimerkki minä olen itse bloggarina, kun voisin vetää lipun salkoon pelkästään siitä ilosta, että farkkukokoni on tuuman pari pienempi?

Suoraan sanottuna painon putoaminen on ollut itselleni helpotus. Ei siksi, että haluan olla hoikempi, vaan koska kilot, jotka on nyt kadotettu, saatiin eräässä ikävässä elämänvaiheessa yli vuosi sitten. Nyt kun ne ovat poissa, tuntuu että menneisyyden haamutkin ovat lopullisesti historiaa. Olen nyt aikalailla sen kokoinen kuin kirjoittaessani ylioppilaaksi. Muutaman kilon tarkkuudella ainakin. Ja näillä seuduilla olisi tarkoitus pysyä, tai ei ainakaan yhtään ylemmäs. Enää.

Toinen syy, miksi kilojen tiputus on helpotus, on se että en oikeastaan ole tehnyt mitään erikoista. Vain elänyt terveellisemmin ja voinut hyvin. Koko syksy oli yhtä stressiä ja harhailua, nyt olo on yhä stressaantunut, mutta suunta on löytynyt. Sitä suuremmalla syyllä teki mieli kiljua, kun yksi rakas ystäväni totesi jotenkin syyttävästi "sä oot laihtunut." NIIN OLENKIN! Entäs sitten? Olen tyytyväinen siihen, minkä kokoinen olen nyt. Ja minkä näköinen olen. Eikö se ole vain hyvä asia?


Tärkeintä mielestäni painon pudotuksessa (ja monessa muussakin) on mielestäni se, että sen tekee itseään varten, eikä muiden odotuksien ja ihanteiden mukaan. Jos on epämukava nahoissaan, tekee asialle jotain. Nyt puhutaan siis ihmisestä, joka on tasapainossa itsensä ja ympäristönsa kanssa, eikä aja takaa unelmaa tehdäkseen olostaan siedettävämpää. En näet usko, että verenmaku suussa laihduttava on sinut itsensä kanssa, ei 5, eikä 10 eikä edes 15kilon jälkeen. Jos hakee hyvää oloa laihuudella, ollaan pahasti metsässä. Hyvä olo tulee (luojan kiitos) aivan jostain muualta kuin puntarilta. Oma elämänfilosofiani voisikin olla pikemminkin "laihduta,kun voit hyvin". Silloin jaksaa edetä asioissa järkevästi, eikä turhaan piilota oikeita ongelmiaan (huonoa itsetuntoa, masennusta yms...) pakkomielteisen laihuuden tavoittelun alle. Laihdutus ei ole oikotie onneen, eikä stressilelu. Piste.

Vaahtosammutin lakkaa nyt vaahtoamasta ja menee keittämään teetä. Toivottavasti sain herätettyä jotain ajatuksia aiheesta. Itselläni alkoi vaan käpy palaa sen kanssa, kun tuntui, että minun täytyisi potea melkein huonoa omatuntoa siitä, että satun vain olemaan hoikempi taas. Viimeistään kuukauden päästä tilanneraportti ihan vain todisteena siitä, että hengissä yhä ollaan ja pää harteitten välissä. Wish me luck! (ja pysykää terveinä!)

You just sometimes need a push

Joskus vain parasta, mitä ihminen voi saada, on turpaansa. Henkisesti. Ei, kukaan ei ole huutanut ja mollannut minua maan rakoon (paitsi valituksien muodossa esimiehelle... pitkä, pitkä juttu.) Joulu ei mennyt sittenkään odotuksien mukaisesti. Tuli isku kasvoille, joka jollain friikillä tavalla herätti minut jostain syvästä unesta toimimaan "nyt tai ei koskaan" mentaliteetilla.

Viikkoa ennen itse H-hetkeä, joulua, pappani joutui sairauskohtauksen takia sairaalaan ja oli koko päivän hiuskarvan varassa. Jälkipeli kohtauksen jälkeen on prosessi itsessään - mistään kohtauksesta (joka on tekemisissä aivojen kanssa) ei selvitä helpolla. Ei 80-vuotiaana. Edelleen mennään päivä kerrallaan ja vasta kesällä voidaan vetää mitään suurempia johtopäätöksiä, missä mennään. Jos siis mennään.

Olen vuodattanut turhautumistani elämääni. Ja nyt jotenkin asia kirkastui: Nyt-riitti. Pistin elämäni täysremonttiin, viimein!

1. Irtisanouduin
2. Ilmoittauduin valmennuskurssille.
3. Kevään projektina Lääkis.

Olo on kevyt. Olen niin helpottunut ensinnäkin töiden päättymisestä (enää 2 päivää!!!), toiseksi suunnitelmien selkeytymisestä. Nyt. Nyt haluan tätä tarpeeksi, että heitän kaiken muun huut-helkutaan ja hei,hei! Haluan opiskelemaan, haluan lääkikseen. Piste. Muita en edes ajattele.

Raha tässä tulee olemaan tiukilla, sillä valmennuskurssit eivät todellakaan ole mitään ilmaisia... Mutta kaikesta selvitään. Niin on aina selvitty.

♥ Hiljaisuus luultavasti jatkuu, mutta tulen varmasti kirjoittelemaan pitkin kevättä projektistani ja muista. Toivottakaa onnea ja puolen vuoden luku-psykoosia!

Päivän biisi: All This Time ♥