TIL vol.2

Toinen semesteri, joten ehkä asianmukaista koota taas hieman "This time I learned..." matskua. Osa uutta, osa vanhaa, mutta hei en ehkä ihan joka postauksessa jaksa itkeä koulujuttujakaan :D

1. Koirat
Tähän asiaan tosiaan on alkanut kiinnittämään huomiota enemmän vasta nyt, kun oma muru-pallerokin on täällä. Ensinnäkin, ne ovat pieniä (kaupungissa nyt ei mikään ihme), ja suosituimmat ovat kaikenmaailman marsua suuremmat chihuahuat, kleinpitzit, mäyräkoirat ja vastaavat pienet ja karvaiset, sekä mediumkokoisista beaglet. Hämmentävämpää on se, että monet ihmiset pitävät koiriaan vapaina. Yleensä ne kulkevat varsin mallikkaasti, ja useat tottelevat kuuliaisesti omistajiaan myös ohitustilanteissa (jossa luonnollisesti kiusaus on suurin). Itse en vaan laskisi Iristä irti, vaikka lenkkeilypaikkamme ovatkin suht rauhallisia.

2. Just a Latvia things; jonottaminen <3
(...)
No, aloitetaan jonottaminen koululta. Jonotan tuntiesi välissä opintotoimistoon, hakemaan lappua, jonka viedään toimistoon, joka aktivoi bussikorttisi, niin että saat opiskelijahintaisen kuukausihinnan käyttöösi (16e). Ainoa juttu, että jos olet epäonnekas (ja todennäköisesti olet), saat jonottaa tunnin verran paikkaan x ja jatkaa samaa paikassa y. Ja tietenkin jos olet hölmö ensikertalainen (minä), niin unohdat pyytää tarvittavat paperit ystäväämme Kelaa varten, ja saat jonottaa paikkaan x toisen kerran. Kela siis haluaa (ilmeisesti?) puolivuosittain yhteenvedon opinnoistamme, koska se ei saa tietoja koululta suoraan.

3. Babushkat
Tiedäthän kliseisen kioski, tori, jäätelökoju -myyjä stereotypiat Suomessa? Yleensähän työn hoitavat nuoret, hermostuneet, "olen ensimmäistä kertaa työelämässä" tyyppiset ihmiset, jotka tienaavat opintojensa ohella tai kesälomilla. No. Täällä saman viran hoitavat (yleensä) vanhat tädit. Riikan kadunvarsilla on siellä täällä pieniä kojuja, joissa myydään yleensä hedelmiä, marjoja tai kukkia tai sitten kaikki näitä. Kesällä puistojen jäätelökioskeilla päivystivät niin ikään babushkat, jotka yleensä eivät puhuneet juuri englantia, mutta heidän kanssaan elekielellä ja huonolla latvialla hoidettiin asiointi melko näppärästi. Ja osa myyjistä on oikeasti vanhoja. Herää vain jälleen kerran kysymys siitä, mikähänkö mahtaa olla Latvian sosiaaliturva (onko?) ja miten suuret eläkkeet ovat.

4. Pakettien toimitus...
Asiasta kertoo ehkä kaikkein eniten se, etten ole vieläkään aivan varma, miten asian pitäisi hoitua.
Elikkäs. Olin unohtanut ottaa nuotit mukaan Suomesta ja olin (tyhmä minä) pyytänyt vanhempiani postittamaan ne Riikaan. Jotenkin olin pienessä päässäni kuvitellut, että postilaatikkoon tuodaan lappu, että nouda paketti paikasta X viimeistään päivänä Y. Niin kuin Suomessa. Eli ei se mennyt niin. Päivänä eräänä, kun olin ollut luennolla, sain soiton ja viestin asuntoni "Handyman:lta", että lähetti oli tullut ja mennyt, ja ellei hän olisi ilmoittanut asiasta minulle, en olisi saanut tietää asiasta. Kaiken lisäksi toimista oli 30km matkan päässä, eli minulla ei olisi edes mahdollisuutta noutaa pakettia itse, kun ehdin. No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Handyman antoi lähetille numeroni, ja saimme sovittua ajan, koska olen kotona vastaanottamassa pakettia. Ellei hän olisi tehnyt niin, paketti olisi hengaillut lähettitoimistossa muutaman viikon, ennen kuin se olisi lähetetty takaisin Suomeen ja koko rumba olisi alkanut alusta.

Kaikki kuvat vanhalta hautausmaalta/puistosta, jonka löysin tänään kun olin koiran kanssa ulkona. Vanhimmat haudat ovat noin 1770-luvulta, ja puistoon on käsittääkseni haudattu Riian/Latvian merkkihenkilöitä ja sukuja. Oli vain huvittaa ulkoilla koiran kanssa (en ollut ainoa) niin historiaa hengittävässä puistossa, jonka holvikaarien sisäpuolilla löytyi (jälleen) graffiteja ja lasinsiruja. Paikka on luultavasti aivan mielettömän upea ruskan aikaa, ja silloin pitää kyllä ehdottomasti ottaa kunnon kamera mukaan!

2nd semester

Back in the business!

Toinen semesteri alkoi ja fiilis on hyvä, vaikka lomaillakin olisin voinut vielä hetken aikaa olla. Tammikuun loppuun asti jatkuva kakkos semma näyttää tähän asti varsin mukavalta, joskin pitkiä päiviäkin on tiedossa luentojen ja practical tuntien väliin jäävien hypäreiden takia. Voisi sanoa, että kalenteri näyttää petollisenkin mukavalta, mutta tosiasiahan on se, että suurin osa työstä tehdään omalla ajalla.

"Can we go home?"

Tällä kertaa matka taittui autolla ja laivalla. Iris ei ihan arvostanut tätä "laivalla" osiota, mutta käyttäytyi varsin mallikkaasti. Ensi kerralla voisi harkita, olisiko koiran sittenkin pienempi stressi jäädä autoon matkan ajaksi (2.5h). Ja luultavasti jossain kohtaa on kokeiltava myös sitä lentämistä (jei...).

Turku-Helsinki-Tallinna-Pärnu-Riika matka taisi viedä taukoineen päivineen meiltä se 12-13h. Ei siis mahdoton, mutta ei nyt sellainenkaan reissu, jonka joka viikonloppu haluaisi tehdä. Ajelimme ehkä paikalliseen makuun liian varovaisesti, mutta selvisimmepä hengissä. Vaikein osuus oli ehdottomasti Riian päässä, sillä asfaltti oli juuri uusittu, eikä valkoisia kaistaviivoja oltu vielä maalattu. Kahden/kolmen (seriously idk..) kaistan tiellä, jossa liikkuivat myös bussit ja trolleybussit sai olla kieli keskellä suuta, varsinkin kun väsymys alkoi siinä kohtaa jo painaa.

Freedom monument

Love, love, love <3

Viikko ennen luentojen alkua meni aika rennosti. Sisko&Serkku olivat perjantaihin asti, ja olin kovasti suunnitellut tekeväni kaikenlaista hyödyllistä ja orientoivaa... Jaaaaa se jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Sen sijaan latailin akkuja, järjestelin kämppääni ja kiertelin lenkkipolkuja koiran kanssa. Vastoin kaikkia odotuksia Iris on sopeutunut hyvin, eikä ole toistaiseksi aiheuttanut tuhoja yksin ollessaan. Ja yksinoloa ollaan kuitenkin harjoiteltu lähes joka päivä, toisinaan lyhyempiä ja toisinaan taas pitkiä pätkiä. Uskallan olla jo varovaisen optimistinen, että hyvinhän tämä meni, vaikka luultavasti jätän jatkossakin musiikin aina soimaan, jos tiedän olevani poissa pitkään.

VIHDOIN!! Ei enää jatkuvaa vesikanisterien kantamista!

Yleisesti ottaen olen aika valoisalla mielellä. Oli oikeasti kiva palata taas koulunpenkille ja kaiken lisäksi tämä semesteri on ilmeisesti vielä ihan mukava. Myös Riikan halvemmat hinnat olivat taas Suomi-kesän jälkeen iloinen yllätys (haha :D). Kovasti haaveilen jonkin urheilu-jutun aloittamista, mutta täytyypä miettiä vielä mitä ja missä, sillä koiran takia aikaa minulla on luultavasti vain viikonloppuisin. 

Syksyä odotellen! Toivottavasti kaamos ei ole yhtä kamala täällä kuin Suomessa.

Vedonlyönti käyntiin, kumpi kuolee ensin; palmu vai muratti?

Ulkomailla opiskelevien lääkisopiskelijoiden kesätapaaminen

KUVA: http://www.aesculapius.fi/artikkelit/laakariksi-ulkomailla3 

Elokuun lopussa Lääkäriliitto ja Orion järjesti suomalaisille ulkomailla lääketiedettä opiskeleville pienen info/virkistys -päivän Tuohilammen koulutuskeskuksessa. Päivä koostui pitkälti vapaasta seurustelusta ja ruokailuista, mutta lisäksi ohjelmassa oli (ainakin ensikertalaiselle) informatiivisia luentoja. Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuulla ulkomailla opiskelleen ja valmistuneen, nyt erikoistuvan lääkärin kokemuksia siitä, mitä odottaa valmistumisen jälkeen (...itselläni tosin vielä menee hyvä tovi siihen).

Opiskelijoita meitä oli varsin monesta maasta.. Suurin edustus oli (yllätys, yllätys) Virosta ja Latviasta, mutta sen lisäksi oli opiskelijoita mm. Venäjältä, Ruotsista, Kroatiasta, Romaniasta ja Tsekeistä. Oli hauska tavata (ehkä?) tulevia kollegojaan ja vertailla heidän opiskelukokemuksiaan eri maissa.

Ulkomailla lääketiedettä opiskelevien määrä on ollut hyvässä nousussa viimeisten vuosien aikana. Syitä siihen on yhtä paljon kuin opiskelijoita, mutta yksi tarina on todella yleinen; kyllästyminen pääsykoe-rumbaan. Se on täysin ymmärrettävää, ja itsellänikin se oli yksi suurimmista syistä. Silti sitä välillä kalvaa se pieni epäilys, että mitä sitten tapahtuu, jos trendi jatkuu? Yliopistot Suomessa ovat kasvattaneet sisäänotto kiintiöitään sen pelossa, että eläkepommi tulee ja lääkäripula iskee. Alueittain näitä ongelmia kai jo on. Kuitenkin ennen pitkään suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä ja riskinä saattaa olla ylikouluttaminen, ellei Suomen yliopistot pienennä jälleen sisäänottoja, sillä en usko ulkomaille lähdön vähenevän vähään aikaan. En tiedä miten realistisia nämä uhkakuvat ovat (kunhan maalailen piruja seinille). 

Toisaalta, hyväkin puoli tässä tutkinnossa on se, että voi lähteä muualle. Vaikka suunnitelmissani onkin palata Suomeen erikoistumaan ja töihin, niin kuka sitä tietää? Tässä on vielä monta vuotta edessä, ja yhtä jos toistakin ehtii tapahtua. Ulkomailla suoritettu työharjoittelu tai työvuosi voisi olla hirvittävän opettavainen, eivätkä ne ole missään tapauksessa ole täysin poissuljettuja vaihtoehtoja. Toisaalta kesän Lapin reissun innoittamana mielenperukoilla on alkanut kyteä ajatus lähteä jonnekin kauemmas Turku-Tampere-Helsinki "kolmiosta". Ainakin amanuenssuuri tai kandi -kesiksi. Kuka tietää.

Kristallipalloa yhä odottelen. Olisi se kiva tietää, mihin elämässään päätyy ja eksyy.

RSU edustusta

Vähän pidempi vaihto

Kesä on ollut ihana ja vapauttava, mutta samalla se on hieronut vasten naamaa eräitä elämän realiteetteja. Jotenkin tajuaa olevansa oikeasti poissa monen itselleen tärkeän ihmisen jokapäiväisestä elämästä. Olen joskus aikoinani jutellut ystävieni kanssa heidän vaihto-opiskeluvuoden tai -puolivuotisensa jälkeen, ja puheeksi noussut se paradoksi, että itse kulkee jotenkin paikoillaan kaikkien muiden elämien kiitäessä eteenpäin. Kun ei ole läsnä, niin pakostakin asioita jää näkemättä ja kokematta.

En tiedä johtuuko tämä vain iästäni, kun tuntuu, että asioita tuntuu hurjan paljon juuri nyt. Ystäväni ovat keskimäärin saman ikäisiä tai vuoden, pari nuorempia tai vanhempia. Ainakin oma (lähin) ystäväpiirini eli sellaisessa iloisessa "olemme ikuisesti nuoria" kuplassa vielä viisi vuotta sitten. Meillä oli suuria unelmia uran ja opiskelun suhteen, haaveilimme matkoista lähelle ja kauas, eikä kellään ollut kiire naimisiin tai perheen perustamiseen. Nyt, entistä lähempänä seuraavaa tasalukua, huomaan että alamme pikkuhiljaa siirtyä sellaiseen elämänvaiheeseen, jota kutsutaan aikuisuudeksi. Toiset menevät kihloihin, toiset suunnittelevat häitä, parit hankkivat lapsia tai koiranpentuja, ostavat talon tai valmistuvat kouluista ja siirtyvät siten työelämään. Puhutaan kaipauksesta rauhaan kaupungin melskeestä, asettumisesta. Nämä ovat kaikki ihania, luonnollisia asioita, ja luultavasti suurin osa meistä ennen pitkää tällaiselle tielle astuu. Mutta se on hurjaa yrittää seurata (pysyä perässä) näistä kaikista asioista sivusta seuraajana.

Sitä ei jotenkaan pysty rekisteröimään, että kuljenhan minäkin koko ajan elämässäni eteenpäin. "Minä" on ikään kuin sokea piste, minkä edistymistä ja muuttumista ei havaitse kuin vasta pitkän ajan jälkeen, kun alkaa muistelemaan, millaista oma elämä aikoinaan on ollut. Tajusin itse asiassa tämän asian jutellessani yhden ystäväni kanssa, jota en ollut nähnyt kunnolla pitkään aikaan. Olimme molemmat aivan eri tilanteissa kuin jotain vuosia takaperin. Silti oli helppoa ja luonnollista vain istua alas ja jutella, päivittää melkein vuoden kuulumiset teekupposet kädessä. Se tuntui hyvältä ja lohdulliselta: vaikka olisi kuinka kauan poissa, niin kyllä niistä itselleen tärkeistä asioista pystyy pitämään kiinni.

Viisi ja puoli vuotta on pitkä aika, mutta ei aikaa saa kulumaan sen nopeammin murehtimalla, miltä elämä näyttää sen jälkeen. Luultavasti tähän "etä-ystävyyteen" myös tottuu - minä itse lähinnä. Vanhoista tavoista, ympyröistä ja ihmisistä oli kuitenkin paljon vaikeampi hellittää otetta kuin olin olettanut. Onneksi sitä on kuitenkin luonut myös tietoisesti uusia ympyröitä, ihmissuhteita ja rutiineja Riikassa. Ensimmäinen puolivuotinen tuntui kaiken uuden opettelemiselta apupyörien kanssa, ehkä seuraava puolivuotinen on jo siltä osin armeliaampi.

Kesälomalla

Ensimmäinen semesteri tap,tap,taputeltu!

Tunnelmat ehkä hieman ristiriitaisia ja jos oloa täytyy kuvailla kahdella sanalla niin ne sanat varmaan olisivat: upea ja outo. Aika on mennyt nopeasti, mutta se taitaa kuulua tähän aikuisuuden kiire-limboon, joten jätän tällä kertaa sen päivittelyt sikseen ja keskityn siihen iloon, että nyt on loma!!

Tai. No. "Loma". Kanssa-opiskelijat tietävät mitä se käytännössä tarkoittaa. Mutta onpahan taukoa lukemisesta.

Nyt ollaan siis jo Suomessa ja kai se on parasta todeta, että blogi jää sen myötä kesätauolle (ellei hetken inspiraatiota tule). Jatkan näpyttelyä taas, kun opinnot alkavat uudestaan syyskuussa, joten siihen asti hei,hei ja ihanaa kesää kaikille!

"Enää" 5,5 vuotta jäljellä :D

"Vielä kaksi viikkoa..."

...Kaksi viikkoa, my ass.

Alunperin arvioitu 6 viikkoa muuttuikin seitsemäksi viikoksi, koska koeaikataulut varmistuivat viimein. Huomaan kuitenkin, että jatkuvasti hoen itselleni kuin mantraa, että "seuraavat kaksi viikkoa vielä, seuraavat kaksi viikkoa vielä..." Ei kuusi (tai tässä tapauksessa jo 3vkoa ja 4 päivää), vaan aina kaksi. Kaksi viikkoa vielä...

Niin mitä sitten? Maailmanrauha laskeutuu ja pääsen kirmaamaan pylly paljaana pellolle ansaitulle kesätauolle? Ei suinkaan, ihan puhdasta sparrausta ja itsensä kusettamista tämä on. Mieli ja stressinsietokyky sietävät vain paremmin lyhyitä pyrähdyksiä kuin maratoneja (story of my jogging too...) Huomasin itseasiassa vanhasta viestistä, että hoin tätä "seuraavat kaksi viikkoa" mantraa jo viikko sitten. Ja taas kerran; seuraavat kaksi viikkoa niin...

Niin. Mitä sitten?
No, ollaan ainakin päästy pahimman yli, eli ensimmäinen exam tehty ja anatomian toinen collo. Ja toivon mukaan tarpeeksi hyvällä menestyksellä. Anatomian colloa seuraavalla viikolla on vähän lisää kokeita: kemiaa, latviaa (itseasiassa jopa kaksi testiä) ja niin sanotut "anatomia olympialaiset", mikäli autopass mahdollisuus napsahtaa (ja senhän eteen tehdään perse ruvella hommia!). Anatomy Olympics on suullinen koe, jossa täytyy osata vastata riittävän hyvin yhteen kysymykseen aiheina luut, lihakset ja ligamentit. Tällä tavalla voi välttää examin, ja niin paljon kuin tällä hetkellä ajatus anatomiasta selittämisestä opettajalle kuumottaakin, niin kaikki tähtäävät tähän. Tarkoitus on mitata ymmärrystä anatomista ylipäätään, mutta laajasta alueestaan huolimatta sen ei pitäisi olla mikään mahdoton tehtävä jos on pärjännyt edellisissä colloissa hyvin.

Mutta SEN jälkeen, ollaan oikeasti lähellä kalkkiviivaa, sillä kahden viimeisen kokeen välillä on jopa yli viikko. Juhannus näyttää edelleen mahdolliselta, joten toivotaan parasta, että kaikki menee hyvin. Täällä tunnelma kanssa opiskelijoiden kesken on selvästi malttamaton: kaikki haluavat palata jo kotimaihinsa lomalle ja ehkä lievää turnausväsymystäkin on ilmassa. Itsellenikin on kasvanut järkyttävä  tarve päästä Suomeen. Ystäviä ja perhettä huomaa kaipaavansa kasvavassa määrin, samoin niinkin naurettavia asioita kuin kunnollinen salmiakki ja laajaa valikoimaa laktoosittomia maitotuotteita. Ja niin paljon kuin pidänkin Riiasta - etenkin mitä pidemmälle kesää mennään - niin kyllä se on niin että "tyttö voi lähteä Turusta, mutta Turku ei tytöstä". Turku on itselleni jonkinlainen henkinen koti, ja Riika taas sellainen arki-koti, jossa ollaan väliaikaisesti toteuttamassa unelmia ja eletään irrallaan 'vanhasta' elämästä.

Mutta niin. Ei täältä vielä lähdetä. Huomenna (viikonlopun kunniaksi) alkaa anatomia tankkaus. Kunhan vain flunssa-allergia-mikälie-combo hellittäisi pian, niin voisi olla ehkä valoisammalla mielellä.

Kaksi viikkoa vielä... niin voi oikeasti hengittää.

Viikonloppuja! <3

(yhden) vakkaripaikan kesäterassi... ja sen maskottipupu -->

Rakas Toukokuu, ole minulle hyvä!!

Tarvitsen siivoojan. Ja hierojan. Ja taloudenhoitajan. Mielellään myös yleistsempparin.

Olen ennenkin pyöritellyt ajatusta miten olisin pärjännyt täällä 19-vuotiaana, jos olisin heti lähtenyt. Ja vastaus on: en millään helvetilläkään. Onhan täällä niitä alle parikymppisiä vaikka millä mitalla, mutta itsestäni ei olisi ollut siihen. Olen ihan tyytyväinen niistä harhareissuista, joita elämäksikin kutsutaan. Olen onnellinen kokemuksestani korkeakouluissa, vaikka menestykseni vanhoissa opinahjoissa ei ollutkaan järin hyvä. Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että yksi persiilleen mennyt koe ei ole enää maailmanloppu. En minä osannut edes lukion jälkeen opiskella oikeasti; olin päässyt liian helpolla sieltä ihan hyvin arvosanoin. Olen oppinut itsestäni ja elämästä enemmän kuin uskallan myöntääkään niiden vuosien aikana, kun etsin paikkaani elämän loputtomassa suossa.

Vanhan kaupungin löytäjä; pieni suklaapuoti!

Mutta siis. Itse aiheeseen taas.
Toukokuu sykitään. Ensimmäisen kevään tulikaste ei varmastikaan ole pahinta, mitä seuraavat vuodet tuovat tullessaan, mutta ensimmäinen kerta jännittää silti aina! Seuraavat kuusi viikkoa pitävät sisällään 3 colloa, 2 examia ja 3 testiä, mutta niiden jälkeen pitäisi olla ensimmäinen semesteri kutakuinkin taputeltu. Huonolla tuurilla exameita tulee vielä yksi lisää, jos anatomia ei menekään suunnitellusti (pahuksen lihakset vievät multa hengen...)
Ei pitäisi manata, mutta tähän asti putki on ollut hyvä, jatkukoon se samana! Onneksi luentoja alkaa myös pikkuhiljaa loppumaan, joten voi oikeasti istua tiiviisti kirjastossa lukemassa.

Erona siis Suomen yliopistoihin, täällä on aina loppusemesterillä exam-period, jolloin tehdään loppukokeet. Mutta hyvällä colloquium menestyksellä voi saada "autopass:n", joka käytännössä tarkoittaa sitä, ettei loppuexamia tarvitse tehdä. Tosin anatomiassa vaaditaan, että läpäisee opettajan kysymän suullisen kysymyksen kelvollisella vastauksella.

Motivaattorina täällä toimii ennen kaikkea kunnianhimo (olla reputtamatta ainuttakaan koetta) ja Suomi. (Eli ei, kuvista huolimatta EI suklaa!) Vaikka täällä onkin ollut testejä ja kokeita pisin kevättä, niin tähän asti niiden välissä on ollut kunnolla aikaa palautua. Nyt täytyy heti ensimmäisen jälkeen todeta, että "ohi on, next!". Kai tämä on sitä opintoihin kasvamista. Vähän hirvittää, mutta muistutan itselleni jatkuvasti, että tähänkin asti ollaan selvitty, ja yleensä ihmiset tuppaavat jäämään ykkössemmasta henkiin, niin hitto vie minäkin. Hommia täytyy kyllä sen eteen tehdä.

Eli tsempit tänne tervetulleita! Loppukevät/alkukesä eletään luultavasti suht kuivin suin (huoh!) ja läävässä, josta äiti olisi taas ylpeä. Sääli ettei ole parveketta, niin voisi lukea siellä (ja samalla nähdä päivänvaloa edes joskus)