Dream on Dreamer

Ei ole mitään ihanampaa ja kamalampaa kuin Unelma. Se on yleensä jotain sellainen, joka saa sinut kikattamaan ja sydämesi läpättämään kuin kolibrin. Unelmasta (tai Unelmista... tässä suhteen haaremit äärimmäisen sallittuja!) voisi puhua, puhua ja puhua niin kauan kunnes leukaluita särkee ja äänestä tulee käheä. Itse voisin ainakin hölpöttää omista Unelmistani pienen ikuisuuden! (mistä tuli mieleeni, että olen aika varmasti puhunut ko. aiheesta ennenkin, mutta antakaa ikuiselle haihattelijalle anteeksi! Siinä vaiheessa vain kun leukaluuni viimein pettävät, sormet jatkavat...)

Unelmissa ja Unelmoinnissa on varjopuolensa, sillä ne ovat juuri sitä itseään: unelmia. Jotain, mitä sinulla ei vielä ole, mutta haluaisit saada/saavuttaa. Minusta on jotenkin paradoksaalista väittää, että kukaan voisi ikinä "elää unelmaansa". Eihän se ole enää Unelma! Se on totta, todellisuus! Ja luultavasti silloin aivan käsittämättömän ihana todellisuus ja hetki, kun unelmasta tulee viimein totta. Niin. Kunnes tosiaan haistattaa edelliselle unelmalleen niin sanotusti pitkät ja keksii uuden. Ihmiset ovat kuitenkin aina ihmisiä ja ruoho vihreämpää vielä jossain muualla. Niin se vain on. Unelmasta tulee osa itsestäänselvyyttä, arkea, eikä se enää  koskaan herätä samanlaista tunnetta kuin silloin, kun Unelma oli vasta varovainen sivulause kahvipöytäkeskustelun lomassa.

Minusta on tervettä unelmoida. Vaikka toisaalta se kasvattaakin meissä ikuista tyytymättömyyttä siihen, mitä meillä on tällä hetkellä. Unelmat ovat tavoitteita, asioita, joita haluamme saada ja saavuttaa. Minusta ihmisen on tärkeää kehittyä ja kehittää itseään; muuten päädytään liian nopeasti siihen pisteeseen, että mitä järkeä missään maailmassa ja elämässä edes on. Unelmat ovat myös osa aikuiseksi tulemista - kasvamista siksi ihmiseksi, joka toivoo olevansa. Mikä sitten kenenkin unelma on, on sitten jokaisen oma asia.

Kaiken tämän mahtipontisen Unelmoinnin ylistyksen jälkeen voisin vielä sanoa, ettei kaikkia niitä kannata ottaa niin vakavasti. Kyllähän sitä itse kukin haaveilee lottovoitosta ja maailmanympärimatkasta, mutta tuskin kenenkään (?) maailma oikeasti musertuu, jos näitä unelmia ei koskaan tavoitakaan? Unelmien yksi paras puoli luultavasti onkin niiden samanaikainen maagisuus ("ei näin koskaan tule tapahtumaan mutta...") ja toisaalta todellisuus. Unelmat, jotka ovat lähellä todellisuutta, mutta vielä ylitsepääsemättömän maagisia, ovat viheliäimpiä ikinä. Ja sitä minulle on lääkis tällä hetkellä... Unelma jossain ulkoavaruudessa, luultavasti lähellä uranuksen kiertorataa (....onko sillä?). Ja kuinka paljon toivoisinkaan, että saisin sen Unelman kiinni jo tänä vuonna...

ps. tänään unelmoin myös koirasta, omasta asunnosta, mykästä (lähinnä ei laulavasta) naapurista, salmiakista (toteutui!!) ja 10km juoksutavoitteesta (tänään tuli juostua 6km!!! JEEE!!!)
 Eli hiljaa hyvä tulee.

Tuuman verran onnellisempi: Kuka saa laihduttaa?

...itse asiassa en ole varma, että jopa kaksi? Who knows. Farkkujen ostaminen on aina ollut itselleni työläs prosessi ja usein tuskan, piinan ja pitkän henkisen valmentautumisen seuraus. Kauniisti sanottuna, kurvikkaana, mutta persjalkaisena tyttösenä housujen ostaminen on muutenkin aikamoista herkkua :D Tänään oli harvinaista kyllä niin helppo farkkujenhankinta-reissu, etten itsekään usko asiaa todeksi!

Anyway, anyhow, yksi kokonainen kuukausi lukemista takana (JUHUU!). Eli enää neljä kuukautta jäljellä (en tiedä pitäisikö tästä faktasta olla kauhuissaan vai helpottunut?) Kuukauden saldo on neljä fysiikankirjaa, kolme ja puoli kemian, ja n. 200 sivua paperia muistiinpanoja ja laskuja. Eli ihan kivasti on lähtenyt käyntiin, vaikka inan olenkin jäljessä aikataulustani. Mutta parempi kai ennemmin hitaasti ja varmasti, että asiat oppii myös, eikä puolihuolimattomasti hutasten, eiks jeh?

Toinen syy, miksi on ehkä onni että tätä luku-rumbaa ei jatku kuin enää neljä kuukautta: olisin luultavasti luuta ja nahkaa. Uskomatonta kyllä, yleensä olen stressisyöjä, nyt ei mikään tunnu maistuvan. Sillä combolla, että 1)on stressaantunut 2)nukkuu pitkät unet 3)kävelee/pyöräilee 2-4kertaa viikossa valmennuskursseille (edestakaisinmatka n.6km) niin hupsankeikkaa kilo jos toinenkin on karissut puolivahingossa. Joulukuun alusta melkein viisi. Vaikuttavina tekijöinä tosin voi olla myös a)se että työni pikaruokalassa loppui se 5vkoa sitten ja b)olen purkanut stressiäni 7.5kg kahvakuulla. Sillä kapineella sitten saa paikkansa kipeäksi!

Tajusin muuten se, että normaalipainoisen on oikeastaan jollain tapaa luvatonta hehkuttaa laihtumistaan. Aina kun pitäisi olla niin sinut itsensä kanssa, ja tyytyväinen sen kokoisena ja näköisenä kun on. Laihdutus tuntuu kuuluvan vain ylipainoisille (koska ylipaino on sairausriski) ja anorektikoille (sairaus sekin). Miksi minä "neiti Normaali" niin tekisin? Etenkin, jos ei ole mitään oikeaa ongelmaa. Enhän minä neljä kiloa painavampanakaan ollut mikään valaskala? Vainoaako kenties jossain takaraivon pohjalla syömishäiriön juuri, vai onko nykymedia aivopessyt minutkin laihuus-ihanteeseen? Minkälainen esimerkki minä olen itse bloggarina, kun voisin vetää lipun salkoon pelkästään siitä ilosta, että farkkukokoni on tuuman pari pienempi?

Suoraan sanottuna painon putoaminen on ollut itselleni helpotus. Ei siksi, että haluan olla hoikempi, vaan koska kilot, jotka on nyt kadotettu, saatiin eräässä ikävässä elämänvaiheessa yli vuosi sitten. Nyt kun ne ovat poissa, tuntuu että menneisyyden haamutkin ovat lopullisesti historiaa. Olen nyt aikalailla sen kokoinen kuin kirjoittaessani ylioppilaaksi. Muutaman kilon tarkkuudella ainakin. Ja näillä seuduilla olisi tarkoitus pysyä, tai ei ainakaan yhtään ylemmäs. Enää.

Toinen syy, miksi kilojen tiputus on helpotus, on se että en oikeastaan ole tehnyt mitään erikoista. Vain elänyt terveellisemmin ja voinut hyvin. Koko syksy oli yhtä stressiä ja harhailua, nyt olo on yhä stressaantunut, mutta suunta on löytynyt. Sitä suuremmalla syyllä teki mieli kiljua, kun yksi rakas ystäväni totesi jotenkin syyttävästi "sä oot laihtunut." NIIN OLENKIN! Entäs sitten? Olen tyytyväinen siihen, minkä kokoinen olen nyt. Ja minkä näköinen olen. Eikö se ole vain hyvä asia?


Tärkeintä mielestäni painon pudotuksessa (ja monessa muussakin) on mielestäni se, että sen tekee itseään varten, eikä muiden odotuksien ja ihanteiden mukaan. Jos on epämukava nahoissaan, tekee asialle jotain. Nyt puhutaan siis ihmisestä, joka on tasapainossa itsensä ja ympäristönsa kanssa, eikä aja takaa unelmaa tehdäkseen olostaan siedettävämpää. En näet usko, että verenmaku suussa laihduttava on sinut itsensä kanssa, ei 5, eikä 10 eikä edes 15kilon jälkeen. Jos hakee hyvää oloa laihuudella, ollaan pahasti metsässä. Hyvä olo tulee (luojan kiitos) aivan jostain muualta kuin puntarilta. Oma elämänfilosofiani voisikin olla pikemminkin "laihduta,kun voit hyvin". Silloin jaksaa edetä asioissa järkevästi, eikä turhaan piilota oikeita ongelmiaan (huonoa itsetuntoa, masennusta yms...) pakkomielteisen laihuuden tavoittelun alle. Laihdutus ei ole oikotie onneen, eikä stressilelu. Piste.

Vaahtosammutin lakkaa nyt vaahtoamasta ja menee keittämään teetä. Toivottavasti sain herätettyä jotain ajatuksia aiheesta. Itselläni alkoi vaan käpy palaa sen kanssa, kun tuntui, että minun täytyisi potea melkein huonoa omatuntoa siitä, että satun vain olemaan hoikempi taas. Viimeistään kuukauden päästä tilanneraportti ihan vain todisteena siitä, että hengissä yhä ollaan ja pää harteitten välissä. Wish me luck! (ja pysykää terveinä!)

You just sometimes need a push

Joskus vain parasta, mitä ihminen voi saada, on turpaansa. Henkisesti. Ei, kukaan ei ole huutanut ja mollannut minua maan rakoon (paitsi valituksien muodossa esimiehelle... pitkä, pitkä juttu.) Joulu ei mennyt sittenkään odotuksien mukaisesti. Tuli isku kasvoille, joka jollain friikillä tavalla herätti minut jostain syvästä unesta toimimaan "nyt tai ei koskaan" mentaliteetilla.

Viikkoa ennen itse H-hetkeä, joulua, pappani joutui sairauskohtauksen takia sairaalaan ja oli koko päivän hiuskarvan varassa. Jälkipeli kohtauksen jälkeen on prosessi itsessään - mistään kohtauksesta (joka on tekemisissä aivojen kanssa) ei selvitä helpolla. Ei 80-vuotiaana. Edelleen mennään päivä kerrallaan ja vasta kesällä voidaan vetää mitään suurempia johtopäätöksiä, missä mennään. Jos siis mennään.

Olen vuodattanut turhautumistani elämääni. Ja nyt jotenkin asia kirkastui: Nyt-riitti. Pistin elämäni täysremonttiin, viimein!

1. Irtisanouduin
2. Ilmoittauduin valmennuskurssille.
3. Kevään projektina Lääkis.

Olo on kevyt. Olen niin helpottunut ensinnäkin töiden päättymisestä (enää 2 päivää!!!), toiseksi suunnitelmien selkeytymisestä. Nyt. Nyt haluan tätä tarpeeksi, että heitän kaiken muun huut-helkutaan ja hei,hei! Haluan opiskelemaan, haluan lääkikseen. Piste. Muita en edes ajattele.

Raha tässä tulee olemaan tiukilla, sillä valmennuskurssit eivät todellakaan ole mitään ilmaisia... Mutta kaikesta selvitään. Niin on aina selvitty.

♥ Hiljaisuus luultavasti jatkuu, mutta tulen varmasti kirjoittelemaan pitkin kevättä projektistani ja muista. Toivottakaa onnea ja puolen vuoden luku-psykoosia!

Päivän biisi: All This Time ♥

Kun aivot laitetaan narikkaan, ja järki jää satamaan

Olen ollut niin innoissani koko päivän, että olen hädin tuskin pysynyt nahoissani. Syy numero yksi: minulla on 2 vapaapäivää PUTKEEN, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että saan kahdeksi päiväksi lakata kynteni ja koristella vaikka minkälaiseksi (yksinkertaiset huvit... I know!). Syy numero kaksi: LAIVA! Bot-bot-boten här kommer jag! (ja kaikki ruotsinkieliset, antakaa anteeksi edellinen!)

Järki-ihminen minussa naureskelee tätä lapsellista intoani. Se on kuitenkin vain laiva. Nähty, koettu, been there done that, the end. Miksi siitä silti jaksaa aina innostua yhä uudestaan ja uudestaan? Etenkin kun viimeiset kolme laivareissuani parin vuoden sisällä ovat olleet enemmän tai vähemmän "jänniä" kokemuksia suurella draamalla ja näyttävillä tapahtumasarjoilla höystettynä. Olenkin laukaissut, että tällä hetkellä suunta on vain ylöspäin. Niin jäätäviä asioita on laivan sisäpuolella tapahtunut, vaikka niille nykyään voikin jo naureskella.

"Mitä tapahtuu laivalla, jää laivalle." Kuinkahan moni noin ajattelee? Itsekin tuuditan itseäni ja soimaavaa omatuntoani sillä. Tuntuu, että siinä pienessä purkissa ihmisten järki sumenee ja kaikki päästävät itsensä "vapaaksi". Aivan kuin jokin arjen alle petoutunut persoona pääsisi niskan päälle "ei kenenkään maalla", jossa kaikki tuntuu olevan sallittua kunnes päädytään laivaputkaan. Ihmiset ryyppäävät järjettömästi, rellestävät ties kenen kanssa ja valvovat parhaimmillaan koko vuorokauden kahvin ja vodkan voimilla. Mikä siinä on niin kiehtovaa? Sekö, että se ei ole millään tavalla soveliasta oikeassa elämässä?

Ehkä. Mikäpä minä olisin tässä tekopyhäilemään, olenhan itsekin päätynyt laivalla niin ylilyönteihin, itkukohtauksiin, katoamistemppuihin kuin taxfreessa pyörtymiseen kiitos nestehukan. Epäilen vahvasti, että olisin päätynyt kaikkiin näihin tilanteisiin kotimaaperällä. Jo ihan siksi, että Turussa nyt tuntuu kaikki tuntevan kaikki, eikä ole mukavaa saada ylimääräisiä todistajia idioottimaisille tempauksilleen.

Parasta laivareissuissa on kuitenkin porukka, jonka kanssa lähtee. Etenkin jos kokee voivansa olla oma itsensä heidän kanssaan, eikä tarvitse huolehtia siitä, mitä muut ajattelevat sinusta. Se on toisinaan aivan liian rankkaa. Tyhmyyksiin on välillä ihan vapauttavaa päätyä, niin kauan kun nämä "typeryydet" eivät aiheuta kenellään mitään vahinkoa. Ehkä laivareissujen hienoin asia todella on se, että voi kaikessa rauhassa löystää hieman ruuvejaan ja jättää muutama ratas satamaan - ja kerätä ne sitten kun kotiinpaluun aika tulee.

Toivottakaa reissulleni onnea! Myrsky on onneksi jo laantunut. Ilta luultavasti keinutaan muutenkin ankarasti, niin lisäaaltoja ei kyllä tarvita ;)


Kuva: http://data.whicdn.com/images/13961837/beautiful-birds-freedom-girl-inspiration-Favim.com-131798_large.jpg

Joulu: rakastaa, ei rakasta, rakastaa...

Pakko tunnustaa heti tähän alkuun, että en ole mikään yber-hyber jouluihminen. Kaikista joululauluista pidän/siedän ehkä 10%:a, lahjojen hankintahysteria ja yltiöpäinen jouluhössötys on minulle vierasta ja ahdistavaa. Jouluahdistus kasvaa aina mitä lähemmäs H-hetkeä tullaan, eikä se, että kauppakeskukset aloittavat hysterian jo marraskuun alussa, auta asiaa lainkaan. Jouluunkin tulee suorittamisen maku, kun pitäisi muka tehdä hirveästi asioita: joulusiivo pitäisi tehdä, koristella koti teeman mukaan, hankkia kuusi, ripustaa ehkä uudet verhot, leipoa piparit ja tortut, ja ylipäätään valmistaa aatoksi ylenpalttinen ruokaöveri. Ruuhkaisista ostoskeskuksista pitäisi hankkia lahjoja, kortteja pitäisi lähettää joka ikiselle kaverille ja sukulaiselle... Pikkujouluja tulee tietenkin tulee ovista ja ikkunoista ja pitäisi taas kaivaa se kammottava tonttulakki kerran vuodessa päähänsä ja juoda vuoden kiintiö täyteen glögiä.

Ja silti, vaikka ja (ehkä) koska en olekaan mikään klassinen joulunhalaaja, rakastan sitä. Kaiken tämän pimeän keskellä tarvitaan lämmintä ja valoisaa tunnelmaa, joka tuoksuu neilikalle. Virallisia juhlia ei ole vuosittain liian paljon ja etenkin tämä pimeä kausi tarvitsisi enemmän:

1. Valoa - niin kynttilät kuin leditkin käyvät.
2. Lämpöä - vaihtoehtoina viltti, villasukat, lämmin glögi/kaakao, syli tai hali...etc.
3. Läheisyyttä - kertaa hali ja syli. Pusutkaan eivät ole pahasta.
4. Naurua - ihan vain koska se tekee hyvää nauraa joskus vatsansa kipeäksi
5. Juhlia - tekosyyt ovat yhtä hyviä kuin oikeatkin syyt.

Eli vaikka jatkankin joulun suorittamisen ja kulutushysteria inhoamista, pidän monista sen lieveilmiöistä. Ja onhan sen kynttilänhämyisessä ja mausteisessa tunnelmassa jotain taianomaista.

10 biisiä, jotka saavat sydämeni värisemään (at the moment)

Kaikki alkoi PMMP:n heliumpallosta, ja rupesin sitten kokoamaan muitakin biisejä, jotka puhuttelevat minua tällä hetkellä hetkellä. Aika sekalainen seurakunta siitä näköjään tuli :)
Toim huom. ei missään tietyssä "järjestyksessä".

 

1)PMMP: Heliumpallo

 

2) Chisu: Tie

 

3) Nightwish: Forever yours

 

4)Rebekka Karijord: Wear it like a crown

 

5) Birdy: Just a game

 

6) Fkyfall (by Adele)

 

7) Within Temptation: Say my name

 

8)Evanescence: Breath no more

 

9) Three days grace: Never too late

 

10) We are the fallen: I will stay

 

Ja koska en ikinä pysy näissä "vain kymmenen" niin lisätäänpäs vielä:

 

10+1) Six: A.M.: Life is beautiful

 

Pakko lisätä vielä se pakollinen osuus, että "minulla ei ole mitään oikeuksia näihin videoihin, vaan ne kaikki ovat peräisin youtuben ihmemaailmasta ja kunnia kuuluu artisteille ja videon tekijöille. Oma tarkoitukseni on vain levittää (mielestäni) hyvän musiikin sanomaa."

 

Näistä jokainen on omalla tavallaan vaikuttanut minuun syvästi. Kuten huomata saattaa, biisejä löytyy laidasta laitaan kevyemmästä rokimpaan, eikä tässä edes päästä siihen rankinpaan materiaaliin, josta pidän. Kaikkia näitä kuitenkin yhdistää melodisuus ja vahvat tunteet. Etenkin viimeinen biisi on ollut yksi tämän syksyn pelastuksia ja olen luukuttanut sitä tuhottoman monta kertaa.

 

Nyt öitä murut.

Slow love Slow; miksi meillä on aina kiire?

Pieni sydämeni;

ole tässä,

ole läsnä,

muuta en pyydä

 "Sori, emmää kerkeä, on kiire." Ihan liian usein lankeaa näihin sudenkuoppiin. Tiedän olevani yksi iso hamsteri, mitä tulee tekemisen hamstraamiseen. Lankean myös usein erillaisiin projekteihin (on se sitten suursiivous, kirja tai pipon kutominen..) joita en koskaa saa loppuun asti, koska on liikaa kaikkea muuta. Yksikin päivä ilman kalenteria saisi minut epätoivon ja hermoromahduksen partaalle, kun en voisi koko ajan tarkastaa, mitä pitää tehdä seuraavaksi ja minne pitäisi mennä, ja mitä asioita pitäisi toimitta. Vaikka kiire ei sanana välttämättä kuvaa parhaiten elämääni tällä hetkellä, niin siitä huolimatta tuntuu, että elämä on tuskaisen paljon kaikenmaailman juttuja. On työt, on laulutunnit, on harrastajateatterilla lipunmyyntiä ja uskomatonta kyllä, sosiaalista elämää. Ainakin joskus. Mutta kun välillä tuntuu taas siltä, että jopa tästä viimeisestä - rakkaiden ihmisten näkemisestä - on tullut vain yksi taakka lisää kalenteriin. Silloin on aika mennä itseensä: mitä helvettiä minä teen?

 Taas vaihteeksi asia, jota saarnaan kaikille, mutta toteutan itse aivan yhtä huonosti: monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. "I want it all" rallatus soi päässäni usein, ja se on oma Akhilleen kantapääni. Varsinkin yhdistettynä jopa ällistyttävään organisointikykyyni (vain kalenterin suhteen, toim. huom.). Saan sullottua kalenterini uskomattoman tukkoon, jos vain halua. Väitän ainakin itselleni, että nautin kiireestä ja siitä, että on paljon tekemistä ja menoa, sillä pelkään pysähtyä ja paikoilleni lamaantumista. Toisaalta huomaan hermostuvani heti, jos jostain syystä jotain muuttuukin: vapaapäivään tuleekin työvuoro, treffit kaverin kanssa siirtyvät tai viivästyvät tunnilla tai parilla, tai jotain muuta vastaavaa. Joskus yksikin muutos saattaa kaataa koko pirun korttipakan ja siitä vasta riemu ratkeaakin.

On eri asia ajautua kiireeseen kuin koota niitä itse. Omien rajojensa yliarvoiminen ei ole koskaan suositeltavaa ja mitä vanhemmaksi ole tullut, sitä enemmän alan kannattamaan eräänlaista "easy leaving" mentaliteettia. Kavereitani, jotka opiskelevat, kehotan olemaan käymättä töissä, ellei taloudellinen tilanne sitä vaadi. Liikunta itselläni on esimerkiksi jäänyt taas kokonaan pois, mutta hittoako siitä pitää tehdä mitään mörköä kalenteriin: aina ei kerkeä 3kertaa viikossa salille/lenkille, vaikka kuinka haluaisi. Kalenteri ei ole kaikkivoipa, eikä kaikelle voi myöskään antaa aikarajaa - mikä perfektionistin painajainen! Etenkin mitä tulee tunteisiin; suru ja toipuminen eivät tapahdu kiireessä, eikä niille voi asettaa parasta ennen päivää. Aika hoitaa kyllä tehtävänsä, niin kuin muidenkin haavojen paranemisissa. Aikanaan. Miksi piinata itseään turhaan liian suurilla vaatimuksilla, kun oikeasti voisi välillä vain pysähtyä ja hengittää.

Haluaisin hidastaa koko maailman menoa tällä hetkellä. Jo ihan siitä syystä, että koskaan ei tule takaisin sitä päivää, jonka kiireessä juoksemme läpi. En halua menettää päiviä sillä, että suoritan niistä jokaisen mahdollisimman tehokkaasti läpi päästäkseni päämäärään X. En usko, että kukaan pystyy olemaan aidosti läsnä käsillä olevissa hetkissä, mikäli katse ja ajatus (ainakin alitajuntaisesti) on jo toisaalla. Tälläkin hetkellä huomaan ajattelevani koko ajan vain huomista työvuoroani, vaikka juuri nyt olenkin kotona, kirjoitan ja hengitän. Vilkuilen kelloa ja mietin, koska pitää mennä nukkumaan, jotta jaksaa huomisenkin päivän juosta kuin kuka tahansa kunnollinen suorittava kansalainen. Kiire ja kiireentunne siis jatkuu, vapaallakin.

Onneksi aika myös opettaa. Ennen pitkään.

Öitä.