Ulkomailla opiskelevien lääkisopiskelijoiden kesätapaaminen

KUVA: http://www.aesculapius.fi/artikkelit/laakariksi-ulkomailla3 

Elokuun lopussa Lääkäriliitto ja Orion järjesti suomalaisille ulkomailla lääketiedettä opiskeleville pienen info/virkistys -päivän Tuohilammen koulutuskeskuksessa. Päivä koostui pitkälti vapaasta seurustelusta ja ruokailuista, mutta lisäksi ohjelmassa oli (ainakin ensikertalaiselle) informatiivisia luentoja. Kaikkein mielenkiintoisinta oli kuulla ulkomailla opiskelleen ja valmistuneen, nyt erikoistuvan lääkärin kokemuksia siitä, mitä odottaa valmistumisen jälkeen (...itselläni tosin vielä menee hyvä tovi siihen).

Opiskelijoita meitä oli varsin monesta maasta.. Suurin edustus oli (yllätys, yllätys) Virosta ja Latviasta, mutta sen lisäksi oli opiskelijoita mm. Venäjältä, Ruotsista, Kroatiasta, Romaniasta ja Tsekeistä. Oli hauska tavata (ehkä?) tulevia kollegojaan ja vertailla heidän opiskelukokemuksiaan eri maissa.

Ulkomailla lääketiedettä opiskelevien määrä on ollut hyvässä nousussa viimeisten vuosien aikana. Syitä siihen on yhtä paljon kuin opiskelijoita, mutta yksi tarina on todella yleinen; kyllästyminen pääsykoe-rumbaan. Se on täysin ymmärrettävää, ja itsellänikin se oli yksi suurimmista syistä. Silti sitä välillä kalvaa se pieni epäilys, että mitä sitten tapahtuu, jos trendi jatkuu? Yliopistot Suomessa ovat kasvattaneet sisäänotto kiintiöitään sen pelossa, että eläkepommi tulee ja lääkäripula iskee. Alueittain näitä ongelmia kai jo on. Kuitenkin ennen pitkään suuret ikäluokat ovat jo eläkkeellä ja riskinä saattaa olla ylikouluttaminen, ellei Suomen yliopistot pienennä jälleen sisäänottoja, sillä en usko ulkomaille lähdön vähenevän vähään aikaan. En tiedä miten realistisia nämä uhkakuvat ovat (kunhan maalailen piruja seinille). 

Toisaalta, hyväkin puoli tässä tutkinnossa on se, että voi lähteä muualle. Vaikka suunnitelmissani onkin palata Suomeen erikoistumaan ja töihin, niin kuka sitä tietää? Tässä on vielä monta vuotta edessä, ja yhtä jos toistakin ehtii tapahtua. Ulkomailla suoritettu työharjoittelu tai työvuosi voisi olla hirvittävän opettavainen, eivätkä ne ole missään tapauksessa ole täysin poissuljettuja vaihtoehtoja. Toisaalta kesän Lapin reissun innoittamana mielenperukoilla on alkanut kyteä ajatus lähteä jonnekin kauemmas Turku-Tampere-Helsinki "kolmiosta". Ainakin amanuenssuuri tai kandi -kesiksi. Kuka tietää.

Kristallipalloa yhä odottelen. Olisi se kiva tietää, mihin elämässään päätyy ja eksyy.

RSU edustusta

Vähän pidempi vaihto

Kesä on ollut ihana ja vapauttava, mutta samalla se on hieronut vasten naamaa eräitä elämän realiteetteja. Jotenkin tajuaa olevansa oikeasti poissa monen itselleen tärkeän ihmisen jokapäiväisestä elämästä. Olen joskus aikoinani jutellut ystävieni kanssa heidän vaihto-opiskeluvuoden tai -puolivuotisensa jälkeen, ja puheeksi noussut se paradoksi, että itse kulkee jotenkin paikoillaan kaikkien muiden elämien kiitäessä eteenpäin. Kun ei ole läsnä, niin pakostakin asioita jää näkemättä ja kokematta.

En tiedä johtuuko tämä vain iästäni, kun tuntuu, että asioita tuntuu hurjan paljon juuri nyt. Ystäväni ovat keskimäärin saman ikäisiä tai vuoden, pari nuorempia tai vanhempia. Ainakin oma (lähin) ystäväpiirini eli sellaisessa iloisessa "olemme ikuisesti nuoria" kuplassa vielä viisi vuotta sitten. Meillä oli suuria unelmia uran ja opiskelun suhteen, haaveilimme matkoista lähelle ja kauas, eikä kellään ollut kiire naimisiin tai perheen perustamiseen. Nyt, entistä lähempänä seuraavaa tasalukua, huomaan että alamme pikkuhiljaa siirtyä sellaiseen elämänvaiheeseen, jota kutsutaan aikuisuudeksi. Toiset menevät kihloihin, toiset suunnittelevat häitä, parit hankkivat lapsia tai koiranpentuja, ostavat talon tai valmistuvat kouluista ja siirtyvät siten työelämään. Puhutaan kaipauksesta rauhaan kaupungin melskeestä, asettumisesta. Nämä ovat kaikki ihania, luonnollisia asioita, ja luultavasti suurin osa meistä ennen pitkää tällaiselle tielle astuu. Mutta se on hurjaa yrittää seurata (pysyä perässä) näistä kaikista asioista sivusta seuraajana.

Sitä ei jotenkaan pysty rekisteröimään, että kuljenhan minäkin koko ajan elämässäni eteenpäin. "Minä" on ikään kuin sokea piste, minkä edistymistä ja muuttumista ei havaitse kuin vasta pitkän ajan jälkeen, kun alkaa muistelemaan, millaista oma elämä aikoinaan on ollut. Tajusin itse asiassa tämän asian jutellessani yhden ystäväni kanssa, jota en ollut nähnyt kunnolla pitkään aikaan. Olimme molemmat aivan eri tilanteissa kuin jotain vuosia takaperin. Silti oli helppoa ja luonnollista vain istua alas ja jutella, päivittää melkein vuoden kuulumiset teekupposet kädessä. Se tuntui hyvältä ja lohdulliselta: vaikka olisi kuinka kauan poissa, niin kyllä niistä itselleen tärkeistä asioista pystyy pitämään kiinni.

Viisi ja puoli vuotta on pitkä aika, mutta ei aikaa saa kulumaan sen nopeammin murehtimalla, miltä elämä näyttää sen jälkeen. Luultavasti tähän "etä-ystävyyteen" myös tottuu - minä itse lähinnä. Vanhoista tavoista, ympyröistä ja ihmisistä oli kuitenkin paljon vaikeampi hellittää otetta kuin olin olettanut. Onneksi sitä on kuitenkin luonut myös tietoisesti uusia ympyröitä, ihmissuhteita ja rutiineja Riikassa. Ensimmäinen puolivuotinen tuntui kaiken uuden opettelemiselta apupyörien kanssa, ehkä seuraava puolivuotinen on jo siltä osin armeliaampi.

Kesälomalla

Ensimmäinen semesteri tap,tap,taputeltu!

Tunnelmat ehkä hieman ristiriitaisia ja jos oloa täytyy kuvailla kahdella sanalla niin ne sanat varmaan olisivat: upea ja outo. Aika on mennyt nopeasti, mutta se taitaa kuulua tähän aikuisuuden kiire-limboon, joten jätän tällä kertaa sen päivittelyt sikseen ja keskityn siihen iloon, että nyt on loma!!

Tai. No. "Loma". Kanssa-opiskelijat tietävät mitä se käytännössä tarkoittaa. Mutta onpahan taukoa lukemisesta.

Nyt ollaan siis jo Suomessa ja kai se on parasta todeta, että blogi jää sen myötä kesätauolle (ellei hetken inspiraatiota tule). Jatkan näpyttelyä taas, kun opinnot alkavat uudestaan syyskuussa, joten siihen asti hei,hei ja ihanaa kesää kaikille!

"Enää" 5,5 vuotta jäljellä :D

"Vielä kaksi viikkoa..."

...Kaksi viikkoa, my ass.

Alunperin arvioitu 6 viikkoa muuttuikin seitsemäksi viikoksi, koska koeaikataulut varmistuivat viimein. Huomaan kuitenkin, että jatkuvasti hoen itselleni kuin mantraa, että "seuraavat kaksi viikkoa vielä, seuraavat kaksi viikkoa vielä..." Ei kuusi (tai tässä tapauksessa jo 3vkoa ja 4 päivää), vaan aina kaksi. Kaksi viikkoa vielä...

Niin mitä sitten? Maailmanrauha laskeutuu ja pääsen kirmaamaan pylly paljaana pellolle ansaitulle kesätauolle? Ei suinkaan, ihan puhdasta sparrausta ja itsensä kusettamista tämä on. Mieli ja stressinsietokyky sietävät vain paremmin lyhyitä pyrähdyksiä kuin maratoneja (story of my jogging too...) Huomasin itseasiassa vanhasta viestistä, että hoin tätä "seuraavat kaksi viikkoa" mantraa jo viikko sitten. Ja taas kerran; seuraavat kaksi viikkoa niin...

Niin. Mitä sitten?
No, ollaan ainakin päästy pahimman yli, eli ensimmäinen exam tehty ja anatomian toinen collo. Ja toivon mukaan tarpeeksi hyvällä menestyksellä. Anatomian colloa seuraavalla viikolla on vähän lisää kokeita: kemiaa, latviaa (itseasiassa jopa kaksi testiä) ja niin sanotut "anatomia olympialaiset", mikäli autopass mahdollisuus napsahtaa (ja senhän eteen tehdään perse ruvella hommia!). Anatomy Olympics on suullinen koe, jossa täytyy osata vastata riittävän hyvin yhteen kysymykseen aiheina luut, lihakset ja ligamentit. Tällä tavalla voi välttää examin, ja niin paljon kuin tällä hetkellä ajatus anatomiasta selittämisestä opettajalle kuumottaakin, niin kaikki tähtäävät tähän. Tarkoitus on mitata ymmärrystä anatomista ylipäätään, mutta laajasta alueestaan huolimatta sen ei pitäisi olla mikään mahdoton tehtävä jos on pärjännyt edellisissä colloissa hyvin.

Mutta SEN jälkeen, ollaan oikeasti lähellä kalkkiviivaa, sillä kahden viimeisen kokeen välillä on jopa yli viikko. Juhannus näyttää edelleen mahdolliselta, joten toivotaan parasta, että kaikki menee hyvin. Täällä tunnelma kanssa opiskelijoiden kesken on selvästi malttamaton: kaikki haluavat palata jo kotimaihinsa lomalle ja ehkä lievää turnausväsymystäkin on ilmassa. Itsellenikin on kasvanut järkyttävä  tarve päästä Suomeen. Ystäviä ja perhettä huomaa kaipaavansa kasvavassa määrin, samoin niinkin naurettavia asioita kuin kunnollinen salmiakki ja laajaa valikoimaa laktoosittomia maitotuotteita. Ja niin paljon kuin pidänkin Riiasta - etenkin mitä pidemmälle kesää mennään - niin kyllä se on niin että "tyttö voi lähteä Turusta, mutta Turku ei tytöstä". Turku on itselleni jonkinlainen henkinen koti, ja Riika taas sellainen arki-koti, jossa ollaan väliaikaisesti toteuttamassa unelmia ja eletään irrallaan 'vanhasta' elämästä.

Mutta niin. Ei täältä vielä lähdetä. Huomenna (viikonlopun kunniaksi) alkaa anatomia tankkaus. Kunhan vain flunssa-allergia-mikälie-combo hellittäisi pian, niin voisi olla ehkä valoisammalla mielellä.

Kaksi viikkoa vielä... niin voi oikeasti hengittää.

Viikonloppuja! <3

(yhden) vakkaripaikan kesäterassi... ja sen maskottipupu -->

Rakas Toukokuu, ole minulle hyvä!!

Tarvitsen siivoojan. Ja hierojan. Ja taloudenhoitajan. Mielellään myös yleistsempparin.

Olen ennenkin pyöritellyt ajatusta miten olisin pärjännyt täällä 19-vuotiaana, jos olisin heti lähtenyt. Ja vastaus on: en millään helvetilläkään. Onhan täällä niitä alle parikymppisiä vaikka millä mitalla, mutta itsestäni ei olisi ollut siihen. Olen ihan tyytyväinen niistä harhareissuista, joita elämäksikin kutsutaan. Olen onnellinen kokemuksestani korkeakouluissa, vaikka menestykseni vanhoissa opinahjoissa ei ollutkaan järin hyvä. Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että yksi persiilleen mennyt koe ei ole enää maailmanloppu. En minä osannut edes lukion jälkeen opiskella oikeasti; olin päässyt liian helpolla sieltä ihan hyvin arvosanoin. Olen oppinut itsestäni ja elämästä enemmän kuin uskallan myöntääkään niiden vuosien aikana, kun etsin paikkaani elämän loputtomassa suossa.

Vanhan kaupungin löytäjä; pieni suklaapuoti!

Mutta siis. Itse aiheeseen taas.
Toukokuu sykitään. Ensimmäisen kevään tulikaste ei varmastikaan ole pahinta, mitä seuraavat vuodet tuovat tullessaan, mutta ensimmäinen kerta jännittää silti aina! Seuraavat kuusi viikkoa pitävät sisällään 3 colloa, 2 examia ja 3 testiä, mutta niiden jälkeen pitäisi olla ensimmäinen semesteri kutakuinkin taputeltu. Huonolla tuurilla exameita tulee vielä yksi lisää, jos anatomia ei menekään suunnitellusti (pahuksen lihakset vievät multa hengen...)
Ei pitäisi manata, mutta tähän asti putki on ollut hyvä, jatkukoon se samana! Onneksi luentoja alkaa myös pikkuhiljaa loppumaan, joten voi oikeasti istua tiiviisti kirjastossa lukemassa.

Erona siis Suomen yliopistoihin, täällä on aina loppusemesterillä exam-period, jolloin tehdään loppukokeet. Mutta hyvällä colloquium menestyksellä voi saada "autopass:n", joka käytännössä tarkoittaa sitä, ettei loppuexamia tarvitse tehdä. Tosin anatomiassa vaaditaan, että läpäisee opettajan kysymän suullisen kysymyksen kelvollisella vastauksella.

Motivaattorina täällä toimii ennen kaikkea kunnianhimo (olla reputtamatta ainuttakaan koetta) ja Suomi. (Eli ei, kuvista huolimatta EI suklaa!) Vaikka täällä onkin ollut testejä ja kokeita pisin kevättä, niin tähän asti niiden välissä on ollut kunnolla aikaa palautua. Nyt täytyy heti ensimmäisen jälkeen todeta, että "ohi on, next!". Kai tämä on sitä opintoihin kasvamista. Vähän hirvittää, mutta muistutan itselleni jatkuvasti, että tähänkin asti ollaan selvitty, ja yleensä ihmiset tuppaavat jäämään ykkössemmasta henkiin, niin hitto vie minäkin. Hommia täytyy kyllä sen eteen tehdä.

Eli tsempit tänne tervetulleita! Loppukevät/alkukesä eletään luultavasti suht kuivin suin (huoh!) ja läävässä, josta äiti olisi taas ylpeä. Sääli ettei ole parveketta, niin voisi lukea siellä (ja samalla nähdä päivänvaloa edes joskus)

Lähellä mutta kaukana

Joskus parhaat asiat tulevat varoittamatta ja yllättäen.

Ja nyt puhutaan aiheesta vappu.
Olen ennenkin miettinyt asiaa, mutta onhan se hemmetin hienoa, että Suomi on niin lähellä, ettei tee (kovin) pahaa taloudellisesti lähteä extemporena kotimaahan vain koska siellä on yksi itselleni tärkeimmistä juhlapäivistä.
Olihan se nyt ihan pakko; kerrankin oli viikonloppu ja kokeet vasta viikon päästä. Kaikkien pelottelema kolmas semesteri vaanii vuoden päässä, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan, joten silloin nyt ainakaan ei lähdetä yhtään mihinkään :D Juhannuskin saattaa jäädä tänä vuonna pelkäksi haaveeksi, riippuen examien aikatauluista ja omasta menestyksestä. Jälkiviisaasti voi myös sanoa, että hyvin menneen kemian collon jälkeen reissu oli jo melkein ansaittu!

Hitaasti mutta varmasti asia alkaa mennä takaraivoon: olen oikeasti ulkomailla pääsääntöisesti seuraavat kuusi vuotta. Kuusi vuotta! Siitä että olen kirjoittanut ylioppilaaksi on jo/vasta/hittovie seitsemän vuotta ja siitä tuntuu olevan ikuisuus. Niin paljon kuin jaksankin jauhaa siitä, miten aika kuluu nopeasti, niin kyllä se vain on_pirun_pitkä_aika, missä ehtii tapahtua vaikka ja mitä.
Kertauksen vuoksi, mitä itse olen siis tehnyt edellisen 6 vuoden aikana ennen Riikaa;

- Hesburger-työt
- Kansalaisopistovuosi musiikkiteatteri-linjalla
- Teatteriprojekteja
- Uusi-Seelanti
- Harharetki AMK:hon sosiaalityön parissa
- Ravintolatyöt
- Kansalaisopistovuosi Lääkis-linjalla
- Koira
- Ylioppilaskirjoituksien (osin) uusiksi kirjoittaminen
- Reili
- Harharetki yliopistolla kemian ja biokemian parissa
- Noin 3-4 muuttoa kaiken tämän välissä
- Varmasti toistakymmentä eri pääsykoetta aloita taide-, sosiaali- ja terveys-, lääketiede-, kirjallisuus ja matemaattis-luonnontieteellinen.

Ja tässä vain karkeimmat raamit. Kaikkien näiden suurien häppeninkien välissä on ollut itkua, naurua, ihmisiä, välirikkoja ja rakkautta, eksymistä ja löytämistä. Olen jokseenkin sinut itseni kanssa, että valmistun huomattavasti myöhemmin kuin olin alunalkujaan toivonut ja suunnitellut (nuorena ja naiivina), mutta onhan se kammottavaa ajatella miten paljon myös kaikkien muiden (Suomeen jääneiden) elämät menevät eteenpäin sillä aikaa kun itse seilaan täällä ja seuraan asioita hieman sivusta.

Mutta se on elämää se. Ei voi mitään. Onneksi ne ihmissuhteet ja ystävät jotka ovat jäädäkseen, myös jäävät ja pysyvät. Täytyy vain muistaa pitää heistä kiinni ja muistaa soittaa/pistää viestiä/pommittaa typerillä ääniviesteillä ja niin edelleen, vaikka elämä täällä viekin helposti mukanaan pienessä "Latvia-kuplassa".

No. Loppukevennykseksi huomautettakoon, että blogin sivupalkki on saanut vihdoin sellaisen hassun napin, jota painamalla pääsee lukijaksi :) (eihän tässä montaa vuotta mennyt... bloggaillut on-off kuitenkin jo joitain vuosia)

Here we go again!

Loma tuli ja meni ja vihelteli mennessään.
Tässä on ollut melkoisen paljon kaikkea hässäkkää, joten olen enemmän kuin iloinen, että tämän viikonlopun olen saanut viettää juhlien ja nukkuen, pyykkiä pesten ja rauhoittuen. Takana siis ensimmäinen (ja pelätty) anatomian collo, joka toivottavasti meni hyvin/tarpeeksi hyvin. Tämä viikko on siitä harvinainen, ettei ole kokeita/palautuksia, mutta ensiviikolla ja sitä seuraavalla taas on, joten ei tässä saa hirveän paljon vapaalle vaihtaa.

Tässä siis sitä ollaan: kutakuinkin puolessa välissä ensimmäistä lukukautta. Olen ollut siis Riiassa kohta kolme kuukautta ja aika on tuntunut menevän hävyttömän nopeasti. Ikävää Suomeen ei oikeastaan ole, koiraa kaipaan ehkä eniten, vaikka toisaalta olen tyytyväinen päätöksestäni ottaa Iris mukaan vasta syksyllä. Olen näiden kuukausien aikana käynyt kaksi kertaa Suomessa, niin ei kai se ole ihmekään, ettei kaipuuta takaisin ole. Lisäksi täällä on koko ajan tekemistä (vapaa-ajan ja opiskeluihin liittyvää). Harvassa ovat ne päivät, kun joutuu pyörittelemään peukaloitaan toimettomana omien ajatuksiensa kanssa. Aina voisi tehdä jotain, ja haasteeksi onkin ollut rytmittää vapaa- ja työajat riittäviksi mutta sopiviksi.

Täällä siis vietetään (vielä) kuherruskuukautta uuden kotimaan suhteen. Ei tänne ole ollut mielestäni vaikeaa sopeutua ja kulttuurierot tuntuvat melko pieniltä. Toisaalta monikulttuurisessa kouluympäristössä ei ole oikeastaan "joutunut" paikallisiin juuri tutustumaankaan. Suurimmat erot Suomen ja Latvian välillä ovat tähän asti liittyneet opiskeluihin ja ennen kaikkea opiskelijan ja opettajan välisiin suhteisiin. Tai ainakin itsestäni on tuntunut, että täällä suhde on paljon hierarkiaalisempi kuin keskimäärin Suomen yliopistoissa. Tietenkin tämäkin riippuu pitkälti opettajasta. Kuten aina. Lisäksi täällä ei voi kyllä syyttää opettajia turhasta pään silittelyistä. Eli jos et osaa, turha marista, vaan opiskella enemmän. Opettajat vaativat paljon, mutta myös pelottelevat enemmän kuin olisi tarvetta.

Itselleni ensimmäinen puolikas puolikkaasta vuodesta on ollut melko mukava ja olen jopa tähän asti saanut luimittua jokaisesta testistä/collosta läpi (selkä-tapu ja jumalaton puunkoputus), osasta jopa hyvin arvosanoin. Kaikki vanhemmat opiskelijat sanovat, että kannattaa nauttia nyt, sillä 3. semesteri tulee olemaan hanurista, ja tätä neuvoa olen pyrkinyt noudattamaan; asiat hoidetaan ajallaan, mutta ei liikaa stressaten. On hyvä henkisesti varautua "pahempiin aikoihin" mutta niistäkin ihmiset tuppaavat jäämään henkiin, joten enköhän minäkin.

Sananen vielä tuntemuksista sellaisesta hassusta satuolennosta kuin motivaatio. Aivan kuin olisin viimein löytänyt sen. Tuntuu surkuhupaisalta painiskella osin samojen aineiden kanssa täällä kuin Turussakin (viitaten ystäviini fysiikka ja kemia), aivan eri draivilla ja motivaatiolla. Olin kuullut paljon tarinoita tästä ystävästä Motivaatio, mutta tähän asti en ollut opiskeluissa löytänyt sitä. Nyt on selvästi sellainen fiilis, että ollaan menossa oikeaan suuntaan ja "come what may" paskasta kuin paskasta rämmitään läpi, koska ennen pitkään pääsee tekemään sitä, mistä on lähes koko elämänsä haaveillut.

Eli satuolento löydetty, yritetään pitää siitä kiinni, mutta ei liian tiukasti. Tässä on vielä pitkä matka edessä, ja toivotaan mahdollisimman vähän pomppuja matkanvarrelle.