Puolen vuoden kuulumiset

Yksi lukukausi taas meni. En ole aivain varma edes mihin. 

Oma takki on ollut varsin tyhjä viime aikoina. Edellisestä postauksestani on jo useampia kuukausia, sillä tänä keväänä olen ollut entistä tietoisempi ja harkitsevaisempi sen suhteen, missä haluan vetää rajan henkilökohtaisissa asioissa ja "blogi-kuulumisissa". No, kuten siinä usein käy, jatkuva harkitseminen johtaa siihen, ettei saa aikaan yhtään mitään. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan - jo onnellisesti kesälomilla, eikä yhtään liian aikaisin.

Annoin jo kauan sitten menneelle lukukaudelle lempinimen "7th heaven". Sitä se oli, eikä varmaan helpompaa enää opiskeluaikoina tule. Aloitimme opiskelut sykleittäin, eli käytännössä yhtä oppiainetta kerralla (esim psykiatriaa tai sisätauteja) x-määrä tunteja/viikkoja ja sitten siirrytään seuraavaan. Vain yksi final exam (ortopediasta). Lähes kolmen vuoden intensiivisen pyörityksen jälkeen tuntui lähes epätodelliselta, että oli aikaa.

Se, että ei ollut enää tiukkaa aikataulua, jatkuvaa kokeesta toiseen selviytymistä yms. tuntui todella oudolta ja oli todella vaikeaa pysyä minkäänlaisessa opiskelurytmissä, kun viikkoja ei rytmittänyt jatkuva paniikki ja selviytymistila. No, siihen saa sitten taas ensi semmalla vähän taas totutella, sillä vaikka tällä semmalla exameja ei ollut juurikaan, niin syksyllä niitä sitten onkin taas lähes joka sormelle. Mutta se on syksyn murheita se.

Nyt on kuitenkin aika (työ)lomailla. Olen odottanut tätä kesää niin paljon ja toivon, että se on yhtä opettavainen kuin viimevuotinen. Manu-kokemuksia odotellessa, kuvasaldo kuluneesta puolesta vuodesta (suurin osa provided by snapchat, lähes kronologisessa järjestyksessä). Enjoy.

Opiskelijana ulkomailla: minne (ja milloin) katosi ikävä?

Havahduin jossain kohtaa siihen, että minulla ei ole enää "ikävä" Suomeen.

Viimeisen tentin juhlintaa!

En ole aivan varma, missä vaiheessa tämä tunne katosi. Ja oliko minulla oikeastaan missään kohtaa varsinaista, maatajärisyttävää "koti-ikävää". Olin kuitenkin tottunut itsenäiseen elämään jo Suomessa - olinhan asunut jo poissa lapsuuden kodistani jo yli viisi vuotta siinä vaiheessa kun muutin Riikaan. 

Se mitä oikeastaan "ikävöin" ei ollut Suomi, vaan elämäni siellä. Nyt huomaan, että teen sitäkin enää vain harvoin. Huomaan, että olen kateellinen ja surullinen hetkistä, joita menetän (asioita kuten ensimmäisten joukossa synnärille ryntääminen siskonpojan syntyessä, uutiset ystävän kihloihin menosta, uudesta asunnosta ja niin edespäin), mutta enpä juuri muuta. Jotenkin sitä oma "elämä" on vain loksahtanut paikoilleen täällä Riiassa.

Luulen, että tähän ikävän "katoamiseen" liittyy itselläni neljä toisiinsa hyvin tiivisti liittyvää asiaa:

1. Väliaikaisuus
2. Kaikkeen tottuu

3. Turvaverkko

4. Juurettomuus

Ensinnäkin: väliaikaisuus. Uskon, että sillä on vissi ero, että tiedän tämän kaiken olevan vain kappale elämästäni, jolle on niin sanottu parasta ennen päivä. Etenkin, kun opintoja on enää "vain" puolet jäljellä, niin matka ei tosiaankaan tunnu enää pitkältä. Tällä hetkellä suunnitelmani on siis palata Suomeen valmistumisen jälkeen, vaikka eihän sitä ikinä tiedä, minne elämä vie kolmen vuoden päästä...

Olen ennenkin siteerannut tätä sanontaa: "kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä vietiin". Muistan, että minuun sattui enemmän kaikki menetetyt hetket ja kokemukset ystävien ja perheen kanssa opiskelujen alkuvaiheessa. Mutta siinä vaiheessa myös uusi ystäväpiiri haki vielä vähän muotoaan ja asuin yksin, mikä lisäsi ikävää Suomen "vanhaa elämää" kohtaan. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä, että olen saanut näin hyviä ihmisiä ja ystäviä elämääni. He ovat olleet aivan korvaamattomia tämän kolmen vuoden aikana.

Viimeinen tunne, johon olen törmännyt etenkin viime vuoden aikana vahvasti, on juurettomuus. Minulla ei ole tällä hetkellä kotia Suomessa. Aina, kun käyn Suomessa, huomaan olevani vieras ja vieraana. Kuten sanoin, lähdin lapsuudenkodistani jo kauan sitten - minulla ei ole siellä edes huonetta, eikä juuri kukaan ystävistäni asu enää kotikaupungissani (paria paluumuuttajaa lukuunottamatta). Minulla ei ole paikkaa, jossa voisin oikeasti olla, elää ja hengittää kuten haluan, vaan olen aina jonkun toisen luona - kuin purkaamaton matkalaukku lähtövalmiina seuraavaan paikkaan. Ja niin ihanaa kuin se onkin, että voi mennä jonkun luo asumaan viikoksi, kahdeksi tai kuukaudeksi, niin ei se oli koti. 

My new toy!

En siis osaa sanoa, minne ja milloin tuo ikävän tunne hävisi, oliko sitä oikeasti koskaan ja ikävöinkö vain retrospektiivisesti hetkiä, joita menetän? Olen hyvin tyytyväinen elämääni täällä, mutta olen tällä hetkellä myös tyytyväinen siitä, että tälle on jossain kohtaa joku "piste". Se, että mitä tämän pisteen jälkeen tapahtuu, on vielä mysteeri, mutta se ei oikeastaan ahdista minua ollenkaan. Elämä vie eteenpäin.

Ja siksi on aina hyvää pitää matkalaukku käden ulottuvilla.




(ja kuten epämääräisestä kuva-valikoimasta voi päätellä, olen ollut ääriimäisen laiska valokuvaamaan viime aikoina :D )

50% lääkäri ja puolenvälin antikliimaksi

Nyt kun olen yhtä tenttiä vaille puolessaväliä opintojani, yritän miettiä välillä, että "miltä nyt tuntuu?"

Vastaus tähän kysymykseen on vähintäänkin lakoninen: eipä juuri miltään. Jotenkin sitä on vain helpottunut, että on vain selvinnyt taas yhdestä vuodesta. Ainoa asia, joka välillä aiheuttaa hämmennystä on se tosiasia, että jatkossa tosiaan edessä on koko ajan vähemmän opiskelua kuin mitä takana. 

Aika menettää jotenkin kokonaan perspektiivinsä, kun elää ulkomailla opiskelukuplassa. Suurin osa elämästä pyörii tavalla tai toisella opiskelun tai opiskelukavereiden ympärillä ja Suomi ja elämä siellä tuntuu välillä yhtä kaukaiselta kuin ajatus siitä, että vielä jonain päivänä olen työelämässä vastuussa ihmishengestä. Puolenvälin välipysäkki pitäisi ehkä tuntua jotenkin merkitykselliseltä, mutta ainakin tällä hetkellä olo on lähinnä turta. 

Mutta vaikka välillä tosiaan tuntuu siltä, että aika olisi pysähtynyt, niin ei se ole. Huomaan salakavalasti kasvaneeni. Huomaan löytäneeni itsestäni piirteitä, joita en ollut ennen osannut odottaa – niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin.  Kasvu tuo kuitenkin mukanaan myös kasvukivut, ja omaksi harmikseni olen joutunut kohtaamaan yhä uudestaan ja uudestaan ne samat kompastuskivet, joista olin luullut päässeeni yli. Näistä parhaimpana/pahimpana esimerkkinä kausittainen, stressistä johtuva unettomuus ja nukahtamisongelmat, jotka ovat tehneet alkuvuoden tenttikaudesta huomattavasti kuormittavamman.

viiniä verkkareissa päivää ennen examia

Sitä kasvaminen kuitenkin on: soutamista ja huopaamista, eteenpäin ja taaksepäin menoa. Kunhan suunta on lopulta eteenpäin, niin muulla ei ole väliä. Asia, josta olen ylpeä itsestäni, on armeliaisuuden oppiminen itseäni kohtaan. Lisäksi olen joutunut oppimaan ihan uudella tavalla delegointia ja vastuunjakoa. Nämä ovat taitoja, joita saan harjoittaa koko seuraavan vuoden ajan. Tämän vuoden teemana muutenkin tulee olemaan terve nöyryys. Täytyy oppia, että kaikkea ei välttämättä tiedä ja osaa, ennen kuin ottaa selvää tai pyytää apua. Kaikkea ei aina tarvitse tehdä itse.

Toivottavasti lopputalvi/kevät/vuosi menee paremmilla unilla (kuin 3-6h yössä). Paljon isoja juttuja olisi taas tänä vuonna. Paljon hyviä juttuja. Minulla on jo kesä lyöty lukkoon ja olen ihan super innoissani siitä, sillä sain lopulta järjestettyä itselleni amanuenssuurit juuri niille aloille kuin halusin – sisätaudeille ja kirurgialle. Kesän tulevat työt toimivat suurimpana motivoivana voimana niinäkin hetkinä, kun väsyttää ja motivaatio muuten olisi aivan nollassa. Kunnianhimoisena ihmisenä haluan tietenkin osoittaa taitoni parhaalla mahdollisella tavalla. Eikä pidä unohtaa, että kesällä 2020 odottaa mahdollisuus ensimmäiseen kandi-kesään.

Ajatuksia erikoislääkärien koulutusuudistuksesta...

Tämä on ollut pieni kuuma peruna viime aikoina, enkä suoraan sanottuna tiedä, miten minun pitäisi näihin uudistuksiin suhtautua.

Eli jos et ole alalla, tai olet alalla ja elänyt kiven alla, niin summasumlaarum, erikoislääkärikoulutukseen tulee vuodenvaihteen jälkeen suuria muutoksia.

Tähän asti (käsittääkseni?) siis olet voinut valmistumisen jälkeen aika lailla ilmoittaa, että mihin erikoisalaan haluat erikoistua. Tämä luonnollisesti on johtanut siihen, että joillain aloilla on ollut aivan liikaa erikoistuvia (verrattuna tarpeeseen) ja toisaalta taas toisilla aloilla on liian vähän (psykiatria käsittääkseni yksi parhaimmista esimerkeistä). Se, että joillain erikoisaloilla on ollut ruuhkaa, on tarkoittanut myös sitä, että ihmisten on pitänyt jonottaa pitkään esimerkiksi harjoittelua yliopistosairaalassa (joka on kuulunut myös osaksi koulutusta).

#toimhuom. en ole tämän asian suurin asiantuntija, koska tiesin jo aloittaessani kouluni, että tämä tilanne tulee radikaalisti muuttumaan. 

Mitä siis muuttuu?

1. Ensinnäkin tulee valtakunnalliset haut 1-2kertaa vuodessa. 

2. Saat valita 3 kohdetta/hakukerta. Hakukohteet on asetettava ensisijaisuusjärjestykseen (sillä 1. hakukohteesta saa kaksi lisäpistettä).

3. Hakupisteet: niitä saa työkokemuksesta (max.10) ja tieteellisestä tutkimuksesta (max8). Näistä vielä myöhemmin lisää... 

4. Motivaatiokirje, jota ei pisteytetä, vaan pidetään "haastattelun runkona".

5. Alustavien alkupisteiden (max20: 2p. + 10p. + 8p. ) perusteella kutsutaan haastatteluun (max10p.) ja näiden perusteella tehdään lopullinen päätös (jos haluat ottaa enemmän selvää haastattelun osista ja pisteytyksistä, just Google it...)

6. Hyväksymisen jälkeen on 6kk koeaika. Koeajan jälkeen hyväksytään varsinainen opinto-oikeus.

Tässä siis muutos näin karkeasti. Aloitetaan tämän paloittelu positiivisella kannalla:

1. Selkeät hakuajat ja säännöt/vaatimukset lisäävät yleisesti läpinäkyvyyttä prosessin suhteen

2. Minusta on ihan fiksua yrittää ohjata hieman erikoislääkärien määrää/koulutusta. Ei ole järkevää kouluttaa niin sanotusti "työttömiä erikoislääkäreitä".

3. Koeaika on mielestäni perusteltua ja mielestäni palvelee niin nuorta lääkäriä kuin työnantajaa/yliopistoa - puolen vuoden jälkeen on varmasti selvää, onko lopulta soveltuvuutta alalle.

Jaaaaaaaa sitten asiat mistä en ole oikein innoissani. Tai oikeastaan vain yksi suuri kuuma peruna:

Tutkimus.

Mikäli joku jo laski, niin 40% kokonais(haku)pisteistä määräytyy tutkimustyöstä. Minusta se on todella paljon...

Mielestäni on hyvä, että nuoria(kin) kannustetaan tekemään lääketieteellistä tutkimusta, mutta tämä ei ole kannustusta, vaan pikemminkin raipalla puskemista kyseiseen suuntaan. Tämä "tutkimustyöhön kannustaminen" ei tietenkään koske kuin niitä aloja, joille on selvästi tunkua muutenkin eniten (eli esimerkkinä melkein kaikki kirurgiset alat ja lastentaudit). Seuraako tästä vain seuraavaksi, että jokainen medisiinari alkaa väkisin puskea väitöskirjaa ulos maailmaan vain siksi, että (mahdollinen) ura sen (mahdollisesti) vaatii? Ja mielellään tämä kaikki vielä opiskeluaikana.

Minusta hyvän kliinikon ei tarvitse olla hyvä tutkija. Tai tutkija ollenkaan. Niin simppeliä se on. On tietenkin hyvä, että olet perehtynyt omaan aiheeseesi, mutta hyvänen aika, ethän sinä esimerkiksi välttämättä tiedä vielä opiskeluaikanasi "mikä haluat olla isona". Olen kohta puolivälissä, eikä minulla ole vielä hajuakaan!

Tässä tulee vain sellainen fiilis, että pitäisi tietää hyvin aikaisin, että mitä haluaa valmistumisen jälkeen. Vaikka tietenkään siis valintakriteerien mukaan tutkimuksen/väitöksen ei välttämättä tarvitse liittyä edes hakemaasi erikoisalaan - mikä on omalta osaltaan vielä nurinkurisempaa. Eikö väitöskirjan ole juuri syventää niitä tietoja, mihin erikoistut? Eikä niin, että väitöskirja turvaa sinulle paikan erikoistumispaikkaasi.

Tässä asiassa siis mennään mielestäni niin sanotusti "pers edellä puuhun". Joku muu voi olla asiasta eri mieltä, ja saa tietenkin olla. Minusta olisi vain parempi, jos tutkimustyöhön ihmisiä ohjaisi intohimo itse tutkimuksen tekoon, eikä kunnianhimo erikoisalalle.

Näin antikliimaksisesti pitää vielä todeta, että ei minulla valitettavasti ole ratkaisujakaan tähän probleemaan. Ei muita kuin että mielestäni työnteon merkitystä vielä pitäisi korostaa suhteessa tutkimukseen. Mutta tämä on varmasti uudistus, joka elää vielä seuraavan parin vuoden aikana. Jo nyt ollaan rukkaamassa hakua vähän erilaiseksi yleislääketieteen ja työterveyslääkärien EL hakua varten.  Kun itselleni tämä kaikki (todella) tulee ajankohtaiseksi, niin homma voi olla aivan erilainen.

Mutta kyllä siitä huolimatta alan harkita tutkimusryhmän etsimistä. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Ja luulen etten ole tunteideni kanssa yksin.

Toivottavasti asiaan ei havahduta vain vasta siinä kohtaa, kun tulee inflaatio huonoista väitöskirjoista. 

Linkki Nuorten lääkärien yhdistyksen nettisivuille: Tässä

6th semester: saisipa valita vain rusinat pullasta!!

Vihdoin ja viimein pieni katsaus siitä, että mitä voi odottaa kolmannen opiskeluvuoden toiselta puolikkaalta, eli 6. semmalta. Hiljaisuuden syynä tähän asti ei ole ollut varsinaisesti "kiire", vaikka täytyy sanoa, että koko ajan on ollut menoa ja melskettä. 

Mutta ensin itse semesteriin.

Sillä on puolensa ja puolensa. Lukujärjestys on melko rento, mutta ei-opiskelijaystävällinen. Mitä tällä tarkoitan, että tunnit alkavat joko klo 8 aamulla tai vasta 14:30 iltapäivällä, jolloin tunti loppuu lähempänä viittä iltapäivällä tai sen jälkeen. Muutamina päivänä sekä että, mikä tietenkin tarkoittaa 4h hypäriä päivän keskelle. Itse olin hieman harmissani tästä ja huolissani siitä, tuleeko koiralle liian pitkiä päiviä, mutta huoli oli turha, sillä kotiin ehtii mukavasti tuntien välissä. Toiset taas käyttävät välissä olevan ajan opiskeluun, joka on tietenkin kätevää.

Käytännön harjoittelua: i.v. lääkkeiden anto

6. semmalla on niin ikään myös mielenkiintoisia aiheita (kirurgia, KNK, kardiologia) ja tärkeitä, vaikkakin hankalia aiheita (farmakologia <3), mutta se pitää myös sisällään ihan täyttä p*skaa (näistä parhain esimerkki, environmental medicine... mikä se edes on?!). Jos saisi vain valita nämä rusinat pullasta, niin semesteri olisi aivan mahtava. Lukukauden lopussa (tammi-helmikuussa) odottaa sitten kunnon exam rytäkkä, kun kirjoitetaan mm. kirran, knk:n, kardiologian ja farmakologian loppukokeet.

Kuulostaa siis aika paljolta, mutta onko?

Kyllä ja ei. 

Tähän lukukauteen voisi käyttää aivan niin paljon kuin voi sitä antaa, mutta itse olen suoraan sanottuna antanut sitä vielä melko vähän.

Sen sijaan karkasin kämppiksen kanssa viikonlopuksi Maltalle (ansaitulle "mini-kesälomalle"), olen nauttinut opiskelijaelämästä, syönyt ulkona, pyöräillyt uudella pyörälläni ja nukkunut. Ja tosiaan hain koirani Suomesta, eli Iris on nyt taas Riiassa pitkän tauon jälkeen. Lisäksi hommat opiskelijajärjestössä ovat pitäneet kiireisenä ja olen myös aloittanut jo armottoman työn seuraavan kesän aamnuenssuuripaikkojen metsästämiseksi. Joten ei stressiä koulusta - vielä. 

So life is good.

For awhile. 

Ihanaa syksyn alkua kaikille!

Amanuenssina - Ihana kamala päivystys

Jännitin huomattavasti enemmän tätä työrupeamaa kuin edellistä.

Ainahan se on kuumottavaa, kun aloittaa uudessa paikassa. Uusi paikka, uudet kollegat, uusi sairaala ja omassa tapauksessani taas uusi kaupunkin jne.. Kaikki oli uutta, uutta uutta. Tämä oli ensimmäinen virallinen amanuenssuurini, vaikka olinkin jo viime jouluna ja lukukausien välisenä aikana tekemässä yliopistosairaalassa amanuenssina/tutkimusapulaisena paperitöitä ja toisinaan avustamassa leikkauksissa.

Amanuenssi on sairaalan työntekijä, mutta ensisijaisesti opiskelija ja harjoittelija. Työssä on tarkoitus oppia. Amanuenssi ei tee potilaita koskevia päätöksiä, vaan tutkii ja haastattelee potilaita, kirjoittaa potilaskertomuksia ja avustaa vastaavaa lääkäriä. Pieniä operaatioita saa/pitää harjoitella, valvovan silmän alla sekin. On hyvin tärkeää tietää omat rajansa ja se, missä oma osaaminen loppuu.

Katsaus opiskelijan taskuihin: paperia, puhelin (x2, toisella otetaan kuvaa), avaimet, kulkukortti, lisää paperia muistiinpanoja varten, ekg-pikaopas, ekg-viivain, 1xkirja, stetoskooppi, kyniä ja yleensä myös juomapullo kulkee matkassa.

Aloitin elokuussa keskussairaalan päivystyksessä oman - ensimmäisen virallisen - amanuenssuurini. Ensimmäinen viikkoni oli vain kolmipäiväinen, mutta olo oli silti kuin olisi katujyrän alle jäänyt. Infoa tuli valtavat määrät alkaen ihan potilaan tutkimisesta, sairaalan toiminnasta ja tietokonejärjestelmistä.  

Päivystys on ollut tavallaan juuri sitä mitä olen aina odottanutkin (kiire, adrenaliini, ennakoimattomuus, toisinaan selvät, toisinaan ei niin selvästi keissit) ja sitten taas toisilta osin yllätyksiäkin on tullut (ennen kaikkea siinä, miten suuri määrä paperitöitä jokainen potilas ja hoidon eri vaiheet vaativat..). Olen nähnyt hyvin erilaisia potilastapauksia (ja niin monta, etten edes pysy persässä, mitä kaikkea on tultu nähtyä ja koettua), ja se on ollut ehdottomasti tämän kuukauden suola. Voin sydämestäni suositella päivystystä jokaiselle manulle/kandille.

Opiskelijalle päivystys on sekä pahin painajainen ja paratiisi samaan aikaan.

Pääsee harjoittelemaan perus anamneesin tekoa ja tutkimista rutiininomaisesti, mutta piru vie, ongelmia on monenlaisia, toisinaan niitä on useita samaan aikaan, eikä ikinä satu tulemaan niitä erikoisalan potilaita, kun olet juuri opiskellut/kerrannut. Välillä oikeasti tuntuu lähes ylivoimaiselta löytää jutusta se punainen lanka, kun toisina kertoina se tarjotaan sinulle kuin tarjottimella. Vaikeaa mielestäni on myös miettiä, että mikä on päivystyksellistä ja mikä ei. Mihin tarvitaan vielä lisää tutkimuksia juuri nyt ja kenen paikka on osastolla tai kotona? Ihmisiä tulee sisään ovista ja ikkunoista, täytyy priorisoida ja viedä asioita eteenpäin. Tämä on asia, joka varmasti selkiintyy, kun opintoja ja kokemusta on enemmän takana.

Väsynyt mutta onnellinen manu

Seniori-lääkäreille nämä kaikki ovat tietenkin arkea ja (lähes) rutiinia, ja heiltä saa ja pitääkin aina kysyä, kysyä ja kysyä kaikesta mahdollisesta mitä tulee mieleen. Yksin ei saa jäädä, eikä niin ole tarkoituskaan. Koska olen opiskelija, hoitoon liittyvät päätökset tosiaan eivät kuulu minulle, mutta tietysti minulla on ajatuksia ja ehdotuksia, joita koetan kuin kepillä jäätä, ihan vain nähdäkseni, miten "mutuni" on tällä kertaa osunut oikeaan. Joskun valistuneet arvaukseni osuvat sinne suuntaan/oikein, toisinaan taas kolisten metsään. Omaa egoa kun näissä hommissa on ihan turha ottaa mukaan: parempi myöntää, ettei ole nyt varma, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, kuin jäädä yksin hautomaan ongelmiaan.

Vielä viikko jäljellä tätä hauskaa, sitten alkaakin jo olla aika palata koulun penkille. Yritän ottaa kaiken ilon ja hyödyn irti näistä viimeisistä päivistä. Ennen kaikkea hyödyn. Nyt kun porukkakin alkaa olla vähän tutumpaa, niin uskallan ihan eri tavalla kysyä asioita ja taas toisaalta tarjota itseäni, että "hei saanko käydä katsomassa tämän ensin itse?".

Tätä lisää. On jotenkin huvittavankin ihanaa huomata, että on niin oikeassa suunnassa elämänsä kanssa kerrankin <3

Kesä(työ) lomalla - ensimmäinen kesä sairaalassa!

Olen ollut ihan super onnellinen tänä kesänä!

Tämä on virallisesti ensimmäinen kesäni sairaalassa (oikeastaan kahdessa eri) amanuenssina.
Opintoja minulla on nyt takana 2,5 vuotta ja jotenkin pyörii siinä myllertävässä välimaastossa, jossa joka toinen hetki on, että "hei, minä tiedän tästä jotain!" kun taas toisena hetkenä on aivan rikki, että "mitä, mitä, mitä???"

En halua sen enempää mainita, että missä kaupungeissa olen tarkalleen töissä - ihan vain itsenikin takia - mutta sen voinen mainita, että vietän kesäni a) kahdessa eri sairaalassa b) kahdessa eri kaupungissa c) kahdessa aivan eri tehtävässä, eli sairaalan laboratoriossa (heinäkuun) ja päivystyksessä (elokuun). Kummatkin paikat olin saanut itsenäisesti hakemalla ja ahkeran soitto/sähköposti rumban jälkeen. Heinäkuun pesti alkaa olla pikkuhiljaa loppusuoralla ja koen oppineeni paljon, vaikka mitään varsinaista "lääkäröintiä" en olekaan tehnyt.

Kaikesta oppii ja kaikesta on hyötyä kunhan asenne on kohdillaan.

Alunperin asemakseni asetetussa EKG-huoneessa olen ollut loppujen lopuksi melko vähän, sillä siellä sitä ruuhkaa ei ole ollut ja toiseksi halusin heti päästä käsiksi myös näytteenottoon. Rauhallinen kesäkuukausi olikin oikea lottovoitto, sillä työkavereilla oli aikaa opettaa ja auttaa, ja ensimmäisen viikon jälkeen olenkin ottanut näytteitä myös itsenäisesti. Lisäksi olen ottanut nenä - ja nielunäytteitä, ollut mukana seuraamassa spirometria-testien ja rasitus-ekg:n ottoa ja allergiatestien tekemistä. Välilllä tuuppaan itseni mukaan myös seuraamaan näytteenottoa päivystyksen vuodepaikoille, vaikka siellä en olekaan ottanut vielä itse näytteitä. Tein myös urani ensimmäisen "itsenäisen päätöksen" ottamalla ylimääräiset näytteen päivystyspotilaasta, koska katsoin tämän(kin) putken tarpeelliseksi (ja koska olin ollut 99% että tästä löytyisi myös lähete koneelta, koska ilman lähetettähän labrassa ei tehdä yhtään mitään tutkimuksia tietenkään). Neula alkaa pysyä jo melko hyvin käsissä ja suonet löytyvät entistä helpommin. En voi olla korostamatta, että miten paljon vaikutusta tukevalla työyhteisöllä on ollut!!

Labra oli oikeasti opettavainen kokemus.
Näytteiden otto on nyt vain yksi osa tätä kokemusta, mutta lisäksi koen hyödylliseksi kaikki pienetkin asiakas/potilas kohtaamiset ja sen, että pääsee kertaamaan vähän, että mitä labroja pyydetään ja miksi, ja jos pyydetään tätä-tai-tätä, niin mitähänkö tällä potilaalla on ja niin edelleen. Tällä tavalla oma ajattelutapakin kehittyy. EKG-ta osaan ehkä vähän paremmin lukea, vaikka se ei edelleenkään ole vahvuuteni (siihen olisi ehdottomasti tarvinnut jonkun lääkäri-seniorin tueksi, jotta se olisi lähtenyt sujumaan), mutta kyllä esimerkiksi eteisvärinät ja kammiolisälyönnit ovat tulleet hyvinkin tutuiksi.

Tuli vain tarve oksentaa että miten tyytyväinen olen kesätyövalintoihini tähän asti. Ensi kuussa alkavaa pestiä päivystyksessä odotan innolla, sillä voisin kuvitella, että joskus tulevaisuudessa haluaisin tehdä työtä, mihin päivystys kuuluu oleellisena osana. Katsotaan miten käy, ja ainakin pääsee näkemään niitä kaikkein tavallisimpia tapauksia sairaaloissa.

Ihanaa kesää kaikille!