Kun aivot laitetaan narikkaan, ja järki jää satamaan

Olen ollut niin innoissani koko päivän, että olen hädin tuskin pysynyt nahoissani. Syy numero yksi: minulla on 2 vapaapäivää PUTKEEN, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että saan kahdeksi päiväksi lakata kynteni ja koristella vaikka minkälaiseksi (yksinkertaiset huvit... I know!). Syy numero kaksi: LAIVA! Bot-bot-boten här kommer jag! (ja kaikki ruotsinkieliset, antakaa anteeksi edellinen!)

Järki-ihminen minussa naureskelee tätä lapsellista intoani. Se on kuitenkin vain laiva. Nähty, koettu, been there done that, the end. Miksi siitä silti jaksaa aina innostua yhä uudestaan ja uudestaan? Etenkin kun viimeiset kolme laivareissuani parin vuoden sisällä ovat olleet enemmän tai vähemmän "jänniä" kokemuksia suurella draamalla ja näyttävillä tapahtumasarjoilla höystettynä. Olenkin laukaissut, että tällä hetkellä suunta on vain ylöspäin. Niin jäätäviä asioita on laivan sisäpuolella tapahtunut, vaikka niille nykyään voikin jo naureskella.

"Mitä tapahtuu laivalla, jää laivalle." Kuinkahan moni noin ajattelee? Itsekin tuuditan itseäni ja soimaavaa omatuntoani sillä. Tuntuu, että siinä pienessä purkissa ihmisten järki sumenee ja kaikki päästävät itsensä "vapaaksi". Aivan kuin jokin arjen alle petoutunut persoona pääsisi niskan päälle "ei kenenkään maalla", jossa kaikki tuntuu olevan sallittua kunnes päädytään laivaputkaan. Ihmiset ryyppäävät järjettömästi, rellestävät ties kenen kanssa ja valvovat parhaimmillaan koko vuorokauden kahvin ja vodkan voimilla. Mikä siinä on niin kiehtovaa? Sekö, että se ei ole millään tavalla soveliasta oikeassa elämässä?

Ehkä. Mikäpä minä olisin tässä tekopyhäilemään, olenhan itsekin päätynyt laivalla niin ylilyönteihin, itkukohtauksiin, katoamistemppuihin kuin taxfreessa pyörtymiseen kiitos nestehukan. Epäilen vahvasti, että olisin päätynyt kaikkiin näihin tilanteisiin kotimaaperällä. Jo ihan siksi, että Turussa nyt tuntuu kaikki tuntevan kaikki, eikä ole mukavaa saada ylimääräisiä todistajia idioottimaisille tempauksilleen.

Parasta laivareissuissa on kuitenkin porukka, jonka kanssa lähtee. Etenkin jos kokee voivansa olla oma itsensä heidän kanssaan, eikä tarvitse huolehtia siitä, mitä muut ajattelevat sinusta. Se on toisinaan aivan liian rankkaa. Tyhmyyksiin on välillä ihan vapauttavaa päätyä, niin kauan kun nämä "typeryydet" eivät aiheuta kenellään mitään vahinkoa. Ehkä laivareissujen hienoin asia todella on se, että voi kaikessa rauhassa löystää hieman ruuvejaan ja jättää muutama ratas satamaan - ja kerätä ne sitten kun kotiinpaluun aika tulee.

Toivottakaa reissulleni onnea! Myrsky on onneksi jo laantunut. Ilta luultavasti keinutaan muutenkin ankarasti, niin lisäaaltoja ei kyllä tarvita ;)


Kuva: http://data.whicdn.com/images/13961837/beautiful-birds-freedom-girl-inspiration-Favim.com-131798_large.jpg

Joulu: rakastaa, ei rakasta, rakastaa...

Pakko tunnustaa heti tähän alkuun, että en ole mikään yber-hyber jouluihminen. Kaikista joululauluista pidän/siedän ehkä 10%:a, lahjojen hankintahysteria ja yltiöpäinen jouluhössötys on minulle vierasta ja ahdistavaa. Jouluahdistus kasvaa aina mitä lähemmäs H-hetkeä tullaan, eikä se, että kauppakeskukset aloittavat hysterian jo marraskuun alussa, auta asiaa lainkaan. Jouluunkin tulee suorittamisen maku, kun pitäisi muka tehdä hirveästi asioita: joulusiivo pitäisi tehdä, koristella koti teeman mukaan, hankkia kuusi, ripustaa ehkä uudet verhot, leipoa piparit ja tortut, ja ylipäätään valmistaa aatoksi ylenpalttinen ruokaöveri. Ruuhkaisista ostoskeskuksista pitäisi hankkia lahjoja, kortteja pitäisi lähettää joka ikiselle kaverille ja sukulaiselle... Pikkujouluja tulee tietenkin tulee ovista ja ikkunoista ja pitäisi taas kaivaa se kammottava tonttulakki kerran vuodessa päähänsä ja juoda vuoden kiintiö täyteen glögiä.

Ja silti, vaikka ja (ehkä) koska en olekaan mikään klassinen joulunhalaaja, rakastan sitä. Kaiken tämän pimeän keskellä tarvitaan lämmintä ja valoisaa tunnelmaa, joka tuoksuu neilikalle. Virallisia juhlia ei ole vuosittain liian paljon ja etenkin tämä pimeä kausi tarvitsisi enemmän:

1. Valoa - niin kynttilät kuin leditkin käyvät.
2. Lämpöä - vaihtoehtoina viltti, villasukat, lämmin glögi/kaakao, syli tai hali...etc.
3. Läheisyyttä - kertaa hali ja syli. Pusutkaan eivät ole pahasta.
4. Naurua - ihan vain koska se tekee hyvää nauraa joskus vatsansa kipeäksi
5. Juhlia - tekosyyt ovat yhtä hyviä kuin oikeatkin syyt.

Eli vaikka jatkankin joulun suorittamisen ja kulutushysteria inhoamista, pidän monista sen lieveilmiöistä. Ja onhan sen kynttilänhämyisessä ja mausteisessa tunnelmassa jotain taianomaista.

10 biisiä, jotka saavat sydämeni värisemään (at the moment)

Kaikki alkoi PMMP:n heliumpallosta, ja rupesin sitten kokoamaan muitakin biisejä, jotka puhuttelevat minua tällä hetkellä hetkellä. Aika sekalainen seurakunta siitä näköjään tuli :)
Toim huom. ei missään tietyssä "järjestyksessä".

 

1)PMMP: Heliumpallo

 

2) Chisu: Tie

 

3) Nightwish: Forever yours

 

4)Rebekka Karijord: Wear it like a crown

 

5) Birdy: Just a game

 

6) Fkyfall (by Adele)

 

7) Within Temptation: Say my name

 

8)Evanescence: Breath no more

 

9) Three days grace: Never too late

 

10) We are the fallen: I will stay

 

Ja koska en ikinä pysy näissä "vain kymmenen" niin lisätäänpäs vielä:

 

10+1) Six: A.M.: Life is beautiful

 

Pakko lisätä vielä se pakollinen osuus, että "minulla ei ole mitään oikeuksia näihin videoihin, vaan ne kaikki ovat peräisin youtuben ihmemaailmasta ja kunnia kuuluu artisteille ja videon tekijöille. Oma tarkoitukseni on vain levittää (mielestäni) hyvän musiikin sanomaa."

 

Näistä jokainen on omalla tavallaan vaikuttanut minuun syvästi. Kuten huomata saattaa, biisejä löytyy laidasta laitaan kevyemmästä rokimpaan, eikä tässä edes päästä siihen rankinpaan materiaaliin, josta pidän. Kaikkia näitä kuitenkin yhdistää melodisuus ja vahvat tunteet. Etenkin viimeinen biisi on ollut yksi tämän syksyn pelastuksia ja olen luukuttanut sitä tuhottoman monta kertaa.

 

Nyt öitä murut.

Slow love Slow; miksi meillä on aina kiire?

Pieni sydämeni;

ole tässä,

ole läsnä,

muuta en pyydä

 "Sori, emmää kerkeä, on kiire." Ihan liian usein lankeaa näihin sudenkuoppiin. Tiedän olevani yksi iso hamsteri, mitä tulee tekemisen hamstraamiseen. Lankean myös usein erillaisiin projekteihin (on se sitten suursiivous, kirja tai pipon kutominen..) joita en koskaa saa loppuun asti, koska on liikaa kaikkea muuta. Yksikin päivä ilman kalenteria saisi minut epätoivon ja hermoromahduksen partaalle, kun en voisi koko ajan tarkastaa, mitä pitää tehdä seuraavaksi ja minne pitäisi mennä, ja mitä asioita pitäisi toimitta. Vaikka kiire ei sanana välttämättä kuvaa parhaiten elämääni tällä hetkellä, niin siitä huolimatta tuntuu, että elämä on tuskaisen paljon kaikenmaailman juttuja. On työt, on laulutunnit, on harrastajateatterilla lipunmyyntiä ja uskomatonta kyllä, sosiaalista elämää. Ainakin joskus. Mutta kun välillä tuntuu taas siltä, että jopa tästä viimeisestä - rakkaiden ihmisten näkemisestä - on tullut vain yksi taakka lisää kalenteriin. Silloin on aika mennä itseensä: mitä helvettiä minä teen?

 Taas vaihteeksi asia, jota saarnaan kaikille, mutta toteutan itse aivan yhtä huonosti: monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. "I want it all" rallatus soi päässäni usein, ja se on oma Akhilleen kantapääni. Varsinkin yhdistettynä jopa ällistyttävään organisointikykyyni (vain kalenterin suhteen, toim. huom.). Saan sullottua kalenterini uskomattoman tukkoon, jos vain halua. Väitän ainakin itselleni, että nautin kiireestä ja siitä, että on paljon tekemistä ja menoa, sillä pelkään pysähtyä ja paikoilleni lamaantumista. Toisaalta huomaan hermostuvani heti, jos jostain syystä jotain muuttuukin: vapaapäivään tuleekin työvuoro, treffit kaverin kanssa siirtyvät tai viivästyvät tunnilla tai parilla, tai jotain muuta vastaavaa. Joskus yksikin muutos saattaa kaataa koko pirun korttipakan ja siitä vasta riemu ratkeaakin.

On eri asia ajautua kiireeseen kuin koota niitä itse. Omien rajojensa yliarvoiminen ei ole koskaan suositeltavaa ja mitä vanhemmaksi ole tullut, sitä enemmän alan kannattamaan eräänlaista "easy leaving" mentaliteettia. Kavereitani, jotka opiskelevat, kehotan olemaan käymättä töissä, ellei taloudellinen tilanne sitä vaadi. Liikunta itselläni on esimerkiksi jäänyt taas kokonaan pois, mutta hittoako siitä pitää tehdä mitään mörköä kalenteriin: aina ei kerkeä 3kertaa viikossa salille/lenkille, vaikka kuinka haluaisi. Kalenteri ei ole kaikkivoipa, eikä kaikelle voi myöskään antaa aikarajaa - mikä perfektionistin painajainen! Etenkin mitä tulee tunteisiin; suru ja toipuminen eivät tapahdu kiireessä, eikä niille voi asettaa parasta ennen päivää. Aika hoitaa kyllä tehtävänsä, niin kuin muidenkin haavojen paranemisissa. Aikanaan. Miksi piinata itseään turhaan liian suurilla vaatimuksilla, kun oikeasti voisi välillä vain pysähtyä ja hengittää.

Haluaisin hidastaa koko maailman menoa tällä hetkellä. Jo ihan siitä syystä, että koskaan ei tule takaisin sitä päivää, jonka kiireessä juoksemme läpi. En halua menettää päiviä sillä, että suoritan niistä jokaisen mahdollisimman tehokkaasti läpi päästäkseni päämäärään X. En usko, että kukaan pystyy olemaan aidosti läsnä käsillä olevissa hetkissä, mikäli katse ja ajatus (ainakin alitajuntaisesti) on jo toisaalla. Tälläkin hetkellä huomaan ajattelevani koko ajan vain huomista työvuoroani, vaikka juuri nyt olenkin kotona, kirjoitan ja hengitän. Vilkuilen kelloa ja mietin, koska pitää mennä nukkumaan, jotta jaksaa huomisenkin päivän juosta kuin kuka tahansa kunnollinen suorittava kansalainen. Kiire ja kiireentunne siis jatkuu, vapaallakin.

Onneksi aika myös opettaa. Ennen pitkään.

Öitä.

Haaste: And that's Who I am

Kuvat täältä

 

Not all those who wander are lost

Miksi en voi olla yksi niistä onnellisista ihmisistä, jotka unelmoivat vain yhtä asiaa ja tekevät kaikkensa sen saavuttamiseksi? Miksi minulla on ihan liikaa unelmia, joita voisin tavoitella? Olen hieman avannut unelmiani aikaisemminkin, mutta en sen tarkemmin, jo ihan syystä, että en pysy niissä itsekään perässä. Miettiessäni mitä haluan, poikkeuksetta päässäni alkaa soimaan Queenin "I want it all"; haluan siis aivan liikaa kaikenlaista. Vaikka loppujenlopuksi - pitkän syvällisen pohdiskelun jälkeen - päädyimmekin Hymykuopan kanssa siihen, että tärkeintä olisi se, että on onnellinen. Niin yksinkertaista! Millään muulla ei ole väliä, mutta kunhan olisi onnellinen niin siinä hetkessä kuin myöhemminkin. Onni ei voi olla lainattuja minuutteja sieltä täältä.

Ei kaiken tarvitse mennä niin kuin unelmoimme. Jos kaikki olisi mennyt ns. "putkeen", olisin tällä hetkellä opiskelemassa jo hitto 3:tta vuotta lääketiedettä, monta kokemusta ja ystävää köyhempänä. Ei olisi teatteria, teatteriystäviä, Uuden Seelannin reissua tai jalat alta vieneitä ihastuksia (even they all went bad...).Vastatuuleen kulkeminen onkin ollut paljon opettavaisempaa kuin pelkässä auringonpaisteessa tanssahtelu. Ainakin sitä on tultu opittua yhtä jos toista itsestään ja siitä, että oikeasti elämä kantaa ja lähes kaikesta selviää. Omia rajoja on tultu myös kolisteltua siihen tahtiin, että tietää paljon paremmin, mihin pystyy ja mihin ei. Ja tällä hetkellähän en edes harkitse hakevani lääkikseen, vaan kirjallisuutta, kauppakorkeaan tai musiikkia :D

Mitäkö nyt haaveilen? Onnellisuudesta, tasapainoisuudesta ja siitä, että yksinkertaisesti "kaikki sujuisi kohtuullisen hyvin" elämässä. Haaveilen sellaisesta tylsästä, tasaisesta elämästä, maustettuna ystävien kanssa sekoilemisesta ja extempore-tilanteista; elämästä ilman turhaa draamaa ja kädenvääntöä. Haaveilen heittäytymisestä ja siitä, että uskaltaisin entistä enemmän päästää irti ja rikkoa niitä ympäristön luomia "sääntöjä", mitä pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Haluan oppia sietämään sitä, että en tule olemaan valmis vielä pitkään aikaan. Mutta hitto vie, elämme vain kerran: miksi se pitäisi tehdä koulu- tai uraputkessa?

Paitsi että olenhan minäkin tällähetkellä uraputkessa :) Tänään siitä tuli viimein virallista: meikäläisen ylennys vuoropääliköksi. Ei huono: kuukausi sitten oli lyödä hanskat tiskiin koko paikasta, sitten alkoikin keskustelut siitä, tulisiko minusta seuraava vuoropäälikkö lähtevän tilalle. Olen tyytyväinen päätökseeni jäädä, vaikka työ toisinaan onkin rankanpuoleista. Voittaa se työnhaun. Ja näyttää pirun hyvältä CV:ssä. Mutta tiedän, että tämäkin on vain väliaikainen elämänvaihe. Toisaalta ajatus siitä, että olisin nyt 22-vuotiaana valmis ammattiin, jota aion tehdä kunnes menen eläkkeelle (niitäkin on) niin huh,hu huijaa. Saisin varmaan kouristuksia. Ehkä minun täytyy vain harhailla vielä hetki, ennen kuin tiedän edes, missä työssä viihtyisin niinkin kauan, että haluaisin ja jaksaisin tehdä sitä oikeasti vuosikausia.

Haaveileminen jatkuu, jatkuu luultavasti läpi elämän. Joitain haaveita tulee toteutettua, joitain ei, mutta aivan sama, kun lopputulos on, että on onnellinen elämäänsä. Onni ei ole itsestään selvä asia, ja senkin eteen täytyy tehdä paljon töitä. Ensin täytyy päättää, mikä tekee itsensä onnelliseksi juuri nyt ja ylläpitää sitä, tai tavoitella jotain, mikä tekisi onnelliseksi. Joskus onni voi olla niinkin pinnallista kuin uusi takki. Tai kuppi kaakaota, hyvä kirja tai pitkä uni. Onni pitää löytyä arjesta, sillä ei elämä koskaan tule olemaan pelkkiä huippuja. Ja oikeastaan, mitä syvempi lasku, sitä tärkeämpää olisi löytää hyviä asioita arjesta. Pienet asiat auttavat jaksamaan, kun isoja ei jaksa kantaa.
Ei sen enempää syvällisyyksiä tänään. Öitä!



Under my umbrella; ajatuksia rakkaudesta

Olen jounut usein sen kysymyksen eteen, että kuinka henkilökohtaisia asioita tänne uskaltaa kirjoittaa. Tiedän, että ainakin jotkut ystävänikin lukevat näitä juttuja, enkä haluaisi joutua "tilille" mistään. Olen yrittänyt pitää omat asiani ominani ja ystävieni asiat heidän ominaan. Käytän heistä nimimerkkejä, joita aina he itsekään eivät tunnistaisi itsestään (no, Kämppis on kämppis, mutta muuten). Omista asioista huomaan avautuvani helpommin kuin olisi ehkä hyvä, ja päässäni kaikuu opettajamainen saarna "MUISTA ETTÄ KAIKKI MITÄ LATAA/KIRJOITTAA INTERNETTIIN VOI JÄÄDÄ SINNE IKUISIKSI AJOIKSI!" Ja sen semmoista. Toisaalta blogi on myös omanlainen päiväkirja, joten on luonnollista kirjoittaa asioista, jotka koskettavat itseäni juuri sillä hetkellä. Mutta suojellakseni itseäni, ja jotta voin ainakin sanoa, että olen kirjoittanut jälleen kerran vain yleisesti, sovitaan, että tänäänkin puhutaan vain yleisesti asiasta, joka on blogini kolmas ja viimeinen sana. Love; Rakkaus.

 Ensinnäkin käytän sanaa hyvin rennolla otteella ja helposti, mutta tosiasia on myös se, etten ole elämäni ensimmäisen 22 vuoden aikana vielä koskaan rakastunut oikeasti. Tavallaan olen ihan onnellinen, että olen välttänyt ne teinivuosien maailmanloppumaiset sydänsurut, sillä tiedän, etten ollut edes vielä kolme vuotta sitten valmis rakastumaan tai rakastamaan yhtään ketään. Minulla oli pitkä tie itseni kanssa: tulla ehjäksi, tulla vahvaksi ja ennen kaikkea sietämään sitä, että olin täydellisen hukassa itseni kanssa. Edelleen olen epävarma sen suhteen, mikä hittolainen minusta tulee isona, mutta sen verran olen kasvanut, että tiedän haluavani tulevaisuudessa jonkun, jonka kanssa kasvaa isoksi.

Toinen asia on ikinä kasvaa niin vahvaksi, että päästää ketään niin lähelle, että suhdetta voi kutsua rakkaudeksi. Luottamuksen pitää olla silloin vahvempi kuin pelon tulla satutetuksi. Vaikka rakkaus onkin itselleni enemmän teoriaa kuin käytäntöä, niin kai se klisee pitää paikkansa, että rakkaus on ottamista ja antamista. Sen lisäksi se on hyväksymistä; virheiden sietämistä ja niiden rakastamista. Oma ongelmani (tiedostan sen kiusallisen hyvin) on pelko ja liian nopeat jalat. Huono lenkkeilykuntoni ei selvästikään ole yhdenvertainen pakenemiskuntoni kanssa, ja ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun olen viime hetkellä pistänyt hätäjarrun päälle ja kaasuttanut 180astetta toiseen suuntaan, kun huomaan olevani korviani myöten ihastunut johonkuhun. En osaa sanoa, kadunko pakenemisiani. Jotenkin olen kuitenkin saanut vakuutettua itselleni, että mikäli ikinä sen kuuluisa Mr. Right Guy törmää vastaan, niin hän ei anna minun juosta. Tai että minä itse en halua paeta.

Toisaalta olen mielummin herkkä juoksemaan epävarmoissa tilanteissa karkuun kuin syliin. En ikinä haluaisi siihen tilanteeseen (joita olen ikävä kyllä nähnyt elävässä elämässä), että roikun ja "rakastan" jotakuta vain siksi, etten jäisi vahingossakaan yksin. Kun lopulta rakastun, haluan rakastua siihen henkilöön, en siihen, että hän on käsieni ulottuvissa. Tai en ainakaan halua jämähtää suhteeseen, koska en usko löytäväni ketään parempaakaan. Ei, ei. Haluan suhteen, jossa en voisi kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa kuin juuri hänen. Eikö se ole juuri sitä, kun sanotaan, että rakkaus on sokea?

Vai olenko itse vain naiivi? Pitäisikö minun tyytyä siihen, että tosirakkauksia löytyy vain elokuvissa ja kirjoissa, muuten on vain kelpo kumppaneita? Jos haluan rakkauden, jossa olen "se ainoa", olenko liian vaativa? Pitäisikö harkita vain sen koiran hankkimista (jälleen kerran)? Vai jospas vain jälleen kerran työnnän pääni pakkaseen, ja käsken itseäni ajatelemaan vähemmän ja katselemaan ympärilleni enemmän. Ei se "True Love" ikinä tule kohdalle, jos päättäväisesti pitää silmänsä kiinni pahalta maailmalta, joka varmasti tulee antamaan turpaan vielä useaan kertaan tämän elämän aikana. That's life.

Jostain kuitenkin ne elokuvatkin ovat innoituksensa saaneet. Eivät ne voi olla pelkkää toiverikasta fantasiaa asiasta, jota ihmiset kaipaavat kaikkein eniten; rakastetuksi tulemisesta. Siihen minä luotan ja toivoni lasken.

Öitä!