Life in Riga

Vko.1 takana. Hyvin monta edessä.

Eli täällä siis kirjoittelee uunituore lääketieteen opiskelija Riiassa. Ensimmäinen (tutustumis)viikko on ohi ja ensi viikolla pitäisi alkaa tositoimet luentojen yms suhteen. Olo on ristiriitainen: innokas, mutta haikea. Hieman väsynytkin, mutta se ei johdu viikko-ohjelman raskaudesta vaan siitä kaikesta sosiaalisesta latauksesta, mitä viikko on pitänyt sisällään. Vastapainona kaikelle sille, olen viettänyt melko pitkiäkin aikoja vain kotona netflixin ääressä. Koko aikaa ei vain jaksa olla iloinen, sosiaalinen ja kaikin puolin mukava ihminen.

Lopetin viimein viime syksynä pääni hakkaamisen seinää vasten Suomen lääkiksen kanssa. Hain - ja pääsin - opiskelemaan Riikaan (Riga Stradins University) alaa, josta olen unelmoinut jo pitkään. Siitä huolimatta yksi päällimmäisimpiä tunteita on hassu luopumisen tunne. Vaikka loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä, missä itsensä lääkäriksi lukee, niin kuitenkin sillä on. Koko 25-vuotinen elämäni jäi lahden toiselle rannalle ja uuden elämän rakentaminen tyhjästä on samaan aikaan parasta ikinä ja aivan helvetin pelottavaa. 6 vuotta on pitkä aika. Mutta jotenkin jaksan myös uskoa siihen, että aika tekee tehtävänsä - asiat helpottuu ja elämä rakentuu uudestaan. Eikä se Suomi tai elämä siellä myöskään minnekään katoa.

Ennen kuin vajoan sen syvempiin mietteisiin, tässä ensimmäisiä ajatuksia kaupungista itsestään:

- Jugend yms "vanhojen talojen" paratiisi.
Talot ovat joko täysin kunnostettuja tai sen näköisiä, että nuorisoaktivistiporukka pitää sitä vallattuna. Seiniä koristaa joko upouudet maalit tai graffitit, joskus jopa samassa korttelissa näkee tätä vastakkainasettelua.

- Yksisuuntainen liikenne ja suojateiden puute.
Asun itse keskustan lähellä olen pakostakin kiinnittänyt huomiota, että lähes jokaisen kadun liikenne on yksisuuntainen. Sikäli ihan hyvä; helpottaa teiden ylityksissä, sillä tosiaan suojateitä täällä ei harrasteta kuin ehkä joka toisen ylityskohdan kohdalla.

- Alkoholikauppoja JOKA puolella!
Okei... Tässä puhuu tosiaan Suomi-tyttönen, joka on tottunut Alko-monopoliin. Oli vain jotenkin huvittavaa pööpöillä ensimmäistä kertaa viikko sitten kauppaan ja ohittaa 2-3 alkoholiputiikkia ennen kunnon supermarkettia :D Tähän kyllä tottuu pelottavan nopeasti, että voi kätevästi hoitaa kaikki (kröhöm...) elintarvikeostokset yhdestä kaupasta; eli tomaattikastikkeet ja votkat löytyy sopivasti viereisiltä hyllyiltä.

- Halpa
Suomen hintatasoon verrattuna. Etenkin ystävämme alkoholi. Opiskelijana, en valita.

- Julkinen liikenne & taxit
Sekä kaupunginsisäinen julkinen liikenne (buss, trolley-buss, tram) että taxin kanssa ajaminen halpaa kuin saippua. Opiskelijana saan vielä alennusta, eli kuukausikortti kaikkiin julkisiin maksaa 16e. Taxien kanssa saa kuitenkin olla hieman tarkkana; osat kalliimpia kuin toiset. Esim lentokentällä mainostetaan taxi-firmaa (can't remember the name...) joka ajaa keskustaan 20e:lla... Itse otin randomin taxin heti oven ulkopuolelta ja maksoin matkastani 11e.

Tässä ensimmäisen viikon mietteitä, ensi viikolla alkaa oikea opiskelu!
Wish me luck!

Terve kunnes kuolemansairas

Elämä on hassu, irvokas asia.
Yhtenä hetkenä ihminen on terve, sitten kuolemansairas.

Elämää pidetään enemmän tai vähemmän itsestään selvyytenä. Vaikka kaikki tietävät, että ennen pitkään se päättyy. Tavalla tai toisella. On se onni, ettei sitä tiedä etukäteen, miten. Ja vielä tärkeämpää: milloin.

Erään läheiseni "viimeisten hetkien" sekuntikello on pistetty käyntiin. Kukaan ei tiedä kuinka paljon aikaa on jäljellä. Viikkoja, vuosia, kuukausia? Saako lääkkeet kellon vielä pysäytettyä ennen maaliviivaa? Voin vain toivoa ja rukoilla sitä. Turhauttavaa, todella turhauttavaa on vain se, ettei sitä voi kuin katsoa ja odottaa.

Olen iso tyttö. Ymmärrän, että ihmisten pitää ennen pitkää kuolla. Isomummuni tokaisi joskus ennen kuolemaansa, että onko Jumala hänet kokonaan unohtanut tänne. Hän oli yli 90-vuotias, leski, dementti ja vanhuuden heikko. Valmis. Niin valmis kun ihminen ikinä voi olla. Se on hieno asia, ja jotain, jota monet meistä ei varmasti saavuta.

Olemme menettäneet jollain hassulla tavalla kosketuksen siihen epämiellyttävään faktaan, että ennen pitkään me kaikki kuolemme, ja että sitä ennen kohtalo osaa olla julma. Todella julma. Ja että kaikesta huolimatta, me kaikki emme kuole rauhallisesti lähes sata vuotiaina nukkuessamme. Tappelemme kuolemaa vastaan kovemmin kuin koskaan, koska nykyaikainen lääketiede tekee siitä mahdollista. Emme pelkää sitä enää arkipäivässä, melkeinpä nauramme sille päin naamaa tekemällä uhkarohkeita asioita päivittäin - joskus jopa niinkin yksinkertaisia kuin juoksemalla/ajamalla/pyöräilemällä viime hetkellä liikennevaloihin. Ajatellen, että eihän siinä oikeasti mitään voi tapahtua. Ei ainakaan minulle.

Lähes kaikki onnettomuudet - ovat ne sitten konkreettisia tapaturmia tai sairauksia - tulevat meille yllätyksinä.  Ja niin on hyvä. Ei elämää voi elää odotellen kuolemaa. On hyvä ymmärtää se "osana diiliä", mutta kuitenkin "unohtaa" asia, kun se ei ole ajankohtainen. Ja jos ja kun, se joskus tulee ajankohtaiseksi, tapella vastaan. Vielä viimeisen kerran. Mikäli mahdollista.

Peter Hollens: aivan mieletön laulaja! Tehnyt useita upeita acapella sovituksia, suosittelen!

Pitääkö tytön olla aina kiltti ja epäitsekäs?

Milloin pitää ottaa askel taakse päin ja luovuttaa?

Olen miettinyt ennenkin tätä kiltin tytön ongelmaa: miellyttää vai ei? Kenen miellyttäminen on tärkeintä? Itseni vai jonkun muun? Mutta jos en joustakaan muiden mukaan, olenko itsekäs? Saanko sillä, että olen kiltti ja muovautuva, itselleni mitään? 

Varmasti jotain - muutoin sitä ei tulisi tehtyä. 

Ainakin itselleni on tärkeää, että koen olevani millään tavalla hyödyllinen ja tärkeä. Onhan sen luonnollista. Haluan olla hyvä ja luotettava ystävä ja sisko. Haluan osoittaa töissä, että osaan ja olen ahkera. Opiskeluissa (aivan, opiskelen taas!! Maailma on ihmeitä täynnä! ) en haluaisi mennä siitä missä aita on matalin, koska tuotan silloin pettymyksen itselleni. Haluaisin todistaa sekä itselleni että koko maailmalle että, hei! Minäkin olen tärkeä ja fiksu ihminen. Minullakin on jotain annettavaa. Mutta nämä tunteet joutuvat yhä useammin ja useammin koetukselle. Monestakin syystä. Yksi syy on, että olen väsynyt suorittamaan.

Ironisinta on ehkä se, että en myönnä olevani perussuorittaja, jonka elämän tehtävä on miellyttää muita. Kaukana siitä. Olen itsenäinen ja itsepäinen nainen, maustettuna oinaan tempperamentilla, taiteellisella herkkyydellä ja kunnianhimolla. Saatan ehkä kaivata ihmistä rinnalleni, mutta elämäni tuskin musertuu, jos ei tätä henkilöä koskaan löydy. Mutta silti, vaikka kaiken aikaa väitänkin tekeväni asioita sen takia, että ne ovat omia valintojani, huomaan ajautuvani usein umpikujaan sen kanssa, mitä itse haluan ja mitä kuvittelen muiden minulta odottavan. 

Esimerkiksi työni tällä hetkellä (joka itseasiassa herätti kirjoituspuuskan pitkästä aikaa). Koen olevani umpikujassa sen kanssa. Ja samalla kiitän ja ylistän kohtaloa, etten olekaan siellä vakituisesti,  vaan pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan. Mutta siis: pidän työstäni. Oikeastaan melko paljonkin. Se on raskasta, ravintolassa ruokien kanssa juoksemista ja astioiden keräämistä ja melkein aina on kiire. Asiakkaat ovat toisinaan aivan huippuja, ja saavat hymyn huulille koko päiväksi. Mutta jotain siinä selvästi mättää, sillä nykyään aina kun saan kutsun töihin, sydämeni nousee kurkkuun ja olen kuin bambi ajovaloissa. Ajatus töihin menosta saa minut menemään lukkoon, mutta toisaalta kieltäytyminenkin tuntuu mahdottomalta. Olen melkein paniikissa. Enkä tarkalleen edes tiedä miksi. 

Suorittaminen on vilpillistä ja koukuttavaa. Kuin juoksisi laina-ajalla. 

Itse suoritan miellyttääkseni lähinnä itseäni. Vakuutelen, että näin kuuluu vain tehdä ja jaksaa. Mielellään vielä hymy kasvoilla. Olen väsynyt siihen, että minun pitäisi olla aina valmis hyppäämään vuorokauden varoitusajalla töihin (mielellään kahdeksaksi tunniksi tai pidemmäksi..) vain koska muut odottavat minun tekevän niin. Ja totta kai odottavat: sehän on minun työtäni extra-tarjoilijana! Mutta vaikeinta on se, itseäni ahdistaa tuottaa toisille pettymys. Tekeekö se minusta itsekkään paskiaisen, johon ei voi luottaa, vai vain ihmisen. 

Minä haluan uskoa, että olen fiksu, tärkeä ja hyödyllinen - jopa lahjakaskin jossain - ilman että minun täytyy suorittaa joka elämänsaralla. Olen kahdenkymmenenneljän. Teoriassa aikuinen, eli minun pitäisi lakata ajattelemasta kuin epävarma teini, jonka koko elämä riippuu siitä, minkälaiset arvosanat saa, onko poika/tyttöystävää, tai mitä muut minusta ajattelevat. Ihan oikeasti: eikö suurin saavutus, mitä tässä hullussa, peloittavassa maailmassa voi saada, ole onnellisuus? Sitä ei saavuta suorittamalla oravanpyörässä. En ainakaan minä. Nostan ihan ihan oikeasti hattua niille, jotka opiskelevat ja tekevät hirveästi töitä sen ohella. Huomaan, että minä en siihen kykene. Muisto edellisestä loppuunpalamisesta (yhtälöllä työt+koulu= romahdus) on vielä aivan liian tuore ja kipeä. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun kunnolla joutui kasvotusten oman inhimillisyyteni kanssa (ja sekös suorittaja-ihmistä vituttaa). 

Toivon vain, että tästä tulisi tasapainoinen ja onnellinen vuosi. Miten siihen päästään, jää nähtäväksi.

Tähän tekstiin ja tunnelmiin sopi vain ihan liian hyvin Frozenin Let it go :) (Idina Menzelin ääni on aivan mahtava!)

Seuraavan kertaa. 

Kypsä, kypsempi, pääsykokeisiin lukija

BAD MOOD ALERT!

Stressaantuneen (kypsän) pääsykoisiin valmistautuvan avautuminen.

Mukaviin tai edes parempiin tunnelmiin palataan noin viikon päästä.

Ja niin, jos haet itsekin, saatat samaistua.

Se nyt ei ole salaisuus, eikä mikään, että lääketiedettä pyrin lukemaan aivan kuin ne sadat muutkin hullut, jotka  (tälläkin hetkellä) kuluttavat ahtereitaan kirjastoissa/kotonaan työpöydän ääressä, niskat ja hartiat tuhannen jumissa ja vatsahaavan alku riesanaan. Tämä ei ole todellakaan mikään ensimmäinen kerta, kun haen. Kaukana siitä. Olen hakenut niin moneen kouluun, että olen pudonnut jo aikapäiviä sitten laskuista. Turkuun, Tampereelle, Lahteen, Kuopioon. Ammattikorkeakouluun ja yliopistoon. Yksi paikka aukesi, mutta ala ei tuntunutkaan omalta ja vaihtoonhan se meni. Nyt - viisi vuotta lukion jälkeen - alan olla melkoisen kypsä tähän "etsimiseen".

Olenko hakenut koko tämän ajan lääketiedettä? En todellakaan! Olen mennyt kuin tuuliviiri paikasta toiseen, koska en ole osannut päättää, tuleeko minusta lääkäriä vai muusikkoa. Sosiaalityöntekijää vai vaikkapa floristia. Olen ehkä eräällä tavalla "oman aikani lapsi" siinä mielessä, että en halua vain työtä, josta saa säännölliset tulot ja ehkä joskus palkalliset kesälomat. Haluan työn, jota rakastan, johon innostun ja jossa voin kehittyä ja samalla tuntea itseni hyödylliseksi. Haluan mieluummin toteuttaa unelmia kuin mennä siitä, mistä aita on matalin. Oman itseni - ja unelmani - löytämisessä meni vain melkoisen kauan. Enkä mielestäni ole vieläkään liian "vanha" muuttamaan suunnitelmiani (sen sadannen kerran..)

Minua sapettaa, miten paljon nykyään kasataan paineita "sen oikean" koulupaikan löytämiseksi. Puhutaan kiintiöistä niille, joilla on jo opiskelupaikka. Puhutaan siitä, ettei toiseen samantasoiseen tutkintoon annetakaan enää kelan opintotukea. En ole aivan varma, ovatko molemmat jo käytössä. Ymmärrän, että halutaan ihmisiä valmiiksi opinnoista ja työelämään, mutta en usko että tämä tulee kantamaan pitkässä tähtäimessä.

Mitä käy niille, jotka muuttavat mieltään kesken opintojen?
Tunnen heitä monia. Kuulun tähän ryhmään itsekin. Moni hakee vain jonnekin joka on ollut "kivaa lukiossa" - kuten kieliä tai historiaa - mutta ei todella tiedä, mitä haluaisi tehdä ammatikseen. Opiskelemaanhan on "pakko" hakea, koska muuten ei saa työttömyystukea, jos ei löydykään töitä... Joita tunnetusti nuorille on myös pilvinpimein tarjolla.

Entä niille, jotka eivät saakaan "sitä oikeaa" paikkaa? 
Ei ensimmäisellä, eikä toisella keraa? Kaikki eivät saa kolmannellakaan. Pitäisikö siinä jäädä makaamaan laakereilleen? Vai opiskella jotain siinä välillä? Ehkä löytää unelmansa sittenkin vahingossa? Itse tuskailen jatkuvasti, uskallanko ottaa mitään opiskelupaikkaa vastaan, jos saan jonkun muun kuin lääketieteen. Optimisti minussa uskoo, että yrittämällä pääsee aina, niin kauan kuin Suomessa on pääsykoe-järjestelyt. Pienemmät kiintiöt tekevät siitä vain huomattavasti vaikeampaa.

Tähän asti olen seikkaillut siis ennen kaikkea työelämässä. Ja alan olla totaalisen kypsä. Kypsä hakemiseen, kypsä etsimiseen, kypsä olemaan matkalla jonnekin, mutta vasta lähtöterminaalissa. Yksinkertaisesti; kypsä. Myös pääsykokeisiin lukemiseen. Sitä on tehty jo niiiin paljon, eikä kukaan voi taata, että työ kantaa hedelmää. Tänäkään vuonna.

Musiikkia näihin tunnelmiin. Enjoy!

Miksi se omakehu aina (muka) haisee?

Onko se joku ennen kaikkea suomalainen juttu, ettei saa ihan hirvittävään kovaan ääneen hehkuttaa, että "vitsit kun olen hyvä!"? Tai ainakin siinä heti haisee enemmän tai vähemmän omakehu. Vai olenko se vaihteeksi vain minä, joka näkee jotenkin aina epäsopivana kehua itseään, vaikka siihen olisi aihetta? Riemuita saa - jos on aihetta - totta kai. Mutta siinä kohtaa, kun joku ystävä/sukulainen/ulkopuolinen alkaa kehua ja ylistää suoritusta, niin pitää astua askel taakse päin ja leikkiä vaatimatonta. Tuntuu, että pitäisi aina piiloutua joko hyvän tuurin tai jonkun muun tekosyyn taakse, vaikka samaan aikaan tekisi mieli todeta, että; "Niin. Olin vain hyvä."

Jouduin tämän ristiriitaisen tunteen kouriin tänään, kun kävin noutamassa ylioppilaskirjoituksieni tulokset. (toim.huom; olen kirjoittanut jo viisi vuotta sitten ylioppilaaksi, mutta tänä vuonna kävin korottamassa kemiaa ja kirjoittamassa fysiikan, koska haaveena lääkis..) Ne olivat menneet hyvin. Yli odotusten. Kemia tuli takaisin E:nä ja fysiikka M:nä. Olin niin täynnä riemua ja hämilläni - ja kyllä - ylpeä itsestäni, että pakkohan oli asiasta heti sosiaalisessa mediassa huudella. Ja niin paljon kun sydäntäni lämmittivätkin ne kymmenet "tykkäykset", niin suoranaisista kehuista hämmennyin. "En kai minä niiiiiin hyvä ole, että ihan kehuja ansaitsisin?"

Minusta on tosi vaikea vastata kehuihin, koska pohjimmiltani en usko ansaitsevani niitä. Hullua, eikö? Sama päti onnitteluihin. Totta kai olen sitä mieltä, että tulos oli hieno, mutta kun joku toinenkin on sitä mieltä, se tuntuu entistä arvokkaammalta. Toisen kehu tuntuu melkein jopa niin arvokkaalta, etten koe ansaitsevani sitä huomionosoitusta. "Kumminkin oli voinut mennä paremminkin. Fysiikassa oli hyvä tuuri. Koe oli vaikea ja pisterajat laski. Toinen koe taas oli helppo.." Näiden kaikkien vähättelyjen taakse on helppo piiloutua, vaikka asian ydin on se, että raadoin niska limassa ja perse ruvella, ja sain palkkioksi pienen siivun menestystä. Miksi siitä on vain niin pirun vaikeaa ottaa kaikkea riemua irti?

"Vaatimattomuus kaunistaa" on mielestäni ehkä maailman typerimpiä sananparsia. Jos on tehnyt töitä jonkun asian eteen ja työ on kantanut hedelmää, hittoon vaatimattomuus. Ylenpalttinen rönsyily omasta paremmuudesta ja "oma-napa-paras-napa" mentaliteetti ovat aivan eri asiat kuin itsensä kehuminen. Mielestäni suurin osa meistä voisi opetella olemaan kaikin puolin armollisempi itseään kohtaan, ja kehumaan itseään aina aika ajoin. Eikä syyn tarvitsisi edes olla aina niin suuri. Huomenna voisin kehua itseäni siitä, että revin itseni ylös sängystä ja menen suihkuun.

Kysymys enää kuuluu, käykö nyt minulle sittenkin huonosti vielä? Ikäänkuin kostoksi ylpistymisestäni? Pääsykokeet koputtelee ovella ja minä vaan täällä kylven itsetyytyväisyydessäni. Käykö ylpeys tosiaan lankeamuksen edellä?

Mene tiedä. Tai ehkä hankin vain kahta suuremmalla tarmolla lisää ylpistymisen aihetta. Se, että saa hyvällä omatunnolla taputtaa itseään olkapäälle, motivoi kummasti :)

- Öitä.

Rakkautta ilmassa

Siis kuinka ihminen voi olla näin täynnä intoa ja jännitystä!! Millään en malttaisi enää hetkeäkään. Koko kesä on ollut yhtä odotusta ja odotusta, ja viimein ensi lauantaina pienien jalkojen vipinä täyttää kodin: Mulle tulee siis koira!

Pieni karvapalleroni saapuu Romaniasta, suomalaisen rescuejärjestö Kulkurien mukana. Olin harkinnut koiran hankkimista jo pitkään ja odottanut sitä "oikeaa hetkeä", ja viimein se tuli. Ja olen niin täynnä riemua, että ihan kohta halkean!!

   Miksi siis rescuekoira?

Minulla ei ollut mitään välttämätöntä hinkua saada puhdasrotuista koiraa. Etenkin, kun mitä enemmän joistain roduista luki, sitä enemmän tuli sellainen olo, että liiallinen jalostus on tehnyt rotukoirista entistä sairaampia. Toisilla vaivaavat lonkat, toisilla hengitystiet tai sitten kallovian takia aivot eivät mahdu sisään vaan painavat selkäydinnestettä etc... Listahan oli loputon!

Siskollani on kaksi kissaa Rekkurescuen kautta, joten luottamus suomalaisiin reskuejärjestöihin oli jo olemassa. Tiesin, että mistä asioista ei tingitä (kuten sterilointi) ja että kaikki eläimet tarkistetaan alkuperäismaassa ja rokotukset ovat varmasti kunnossa (mitä EI voi sanoa pennuista, joita ostellaan netti-ilmoituksien perusteella) Järjestöt toimivat hyväntekeväisyydellä ja vapaaehtoistyöllä sen voimalla, että eläimistä välitetään, eikä ajatella kassavirtaa.

Halusin olla myös varma, ettei minun koirani ole varmastikaan pentutehtailun tulos. Yhdessä vaiheessa yritin etsiä internetin ilmoituksien perusteella pentua, mutta koko ajan kalvoi epäilys. Etenkin pikkukoiria "made in viro" löytyi paljon, kategoriaan ilmoituksella "voin tuoda pennun suomeen"... Hyvät hyssykät, koiranhankinnan oppitunti numero 1: MENE KATSOMAAN minkälaisessa ympäristössä pennut ovat kasvaneet, ja vaadi_nähdä_emo! Pentutehtailu on yksi vihoviimeinen bisnes, eikä siltä pitäisi sulkea silmiään säälin tai rahansäästön nimissä. Niin kauan kuin kauppa niin sanotusti "kannattaa", niin eihän se lopu.

No, joku voisi tähän nyt sanoa, etten minäkään pysty näkemään emoa/käymään paikalla. Siksi minun täytyykin luottaa. Itse olen ollut tähän asti oikein tyytyväinen Kulkureiden toimintaan: toiminta on ollut avointa, facebook päivittyy oikeastaan päivittäin ja olen saanut itse melko usein uusia kuvia tulevasta karvapallerostani. (ja tottakai ikuisena facebook-kyylänä etsin sen romanialaisnaisen, joka on pitänyt pennusta huolta tähän asti). Emoa luonnollisesti en voi nähdä, koska Iris löydettiin yksin kadulta 2kk ikäisenä. 

Ja tosiaan, "karvapalleron" nimi on Iris, syntynyt arviolta huhtikuun alussa ja painoa n.6kg.

Dream on Dreamer

Ei ole mitään ihanampaa ja kamalampaa kuin Unelma. Se on yleensä jotain sellainen, joka saa sinut kikattamaan ja sydämesi läpättämään kuin kolibrin. Unelmasta (tai Unelmista... tässä suhteen haaremit äärimmäisen sallittuja!) voisi puhua, puhua ja puhua niin kauan kunnes leukaluita särkee ja äänestä tulee käheä. Itse voisin ainakin hölpöttää omista Unelmistani pienen ikuisuuden! (mistä tuli mieleeni, että olen aika varmasti puhunut ko. aiheesta ennenkin, mutta antakaa ikuiselle haihattelijalle anteeksi! Siinä vaiheessa vain kun leukaluuni viimein pettävät, sormet jatkavat...)

Unelmissa ja Unelmoinnissa on varjopuolensa, sillä ne ovat juuri sitä itseään: unelmia. Jotain, mitä sinulla ei vielä ole, mutta haluaisit saada/saavuttaa. Minusta on jotenkin paradoksaalista väittää, että kukaan voisi ikinä "elää unelmaansa". Eihän se ole enää Unelma! Se on totta, todellisuus! Ja luultavasti silloin aivan käsittämättömän ihana todellisuus ja hetki, kun unelmasta tulee viimein totta. Niin. Kunnes tosiaan haistattaa edelliselle unelmalleen niin sanotusti pitkät ja keksii uuden. Ihmiset ovat kuitenkin aina ihmisiä ja ruoho vihreämpää vielä jossain muualla. Niin se vain on. Unelmasta tulee osa itsestäänselvyyttä, arkea, eikä se enää  koskaan herätä samanlaista tunnetta kuin silloin, kun Unelma oli vasta varovainen sivulause kahvipöytäkeskustelun lomassa.

Minusta on tervettä unelmoida. Vaikka toisaalta se kasvattaakin meissä ikuista tyytymättömyyttä siihen, mitä meillä on tällä hetkellä. Unelmat ovat tavoitteita, asioita, joita haluamme saada ja saavuttaa. Minusta ihmisen on tärkeää kehittyä ja kehittää itseään; muuten päädytään liian nopeasti siihen pisteeseen, että mitä järkeä missään maailmassa ja elämässä edes on. Unelmat ovat myös osa aikuiseksi tulemista - kasvamista siksi ihmiseksi, joka toivoo olevansa. Mikä sitten kenenkin unelma on, on sitten jokaisen oma asia.

Kaiken tämän mahtipontisen Unelmoinnin ylistyksen jälkeen voisin vielä sanoa, ettei kaikkia niitä kannata ottaa niin vakavasti. Kyllähän sitä itse kukin haaveilee lottovoitosta ja maailmanympärimatkasta, mutta tuskin kenenkään (?) maailma oikeasti musertuu, jos näitä unelmia ei koskaan tavoitakaan? Unelmien yksi paras puoli luultavasti onkin niiden samanaikainen maagisuus ("ei näin koskaan tule tapahtumaan mutta...") ja toisaalta todellisuus. Unelmat, jotka ovat lähellä todellisuutta, mutta vielä ylitsepääsemättömän maagisia, ovat viheliäimpiä ikinä. Ja sitä minulle on lääkis tällä hetkellä... Unelma jossain ulkoavaruudessa, luultavasti lähellä uranuksen kiertorataa (....onko sillä?). Ja kuinka paljon toivoisinkaan, että saisin sen Unelman kiinni jo tänä vuonna...

ps. tänään unelmoin myös koirasta, omasta asunnosta, mykästä (lähinnä ei laulavasta) naapurista, salmiakista (toteutui!!) ja 10km juoksutavoitteesta (tänään tuli juostua 6km!!! JEEE!!!)
 Eli hiljaa hyvä tulee.